Onko sinulla tunne ikään kuin katsoisit jostain ikkunasta kun muut elävät, mutta itse et elä etkä osallistu? Tämä taitaa olla monen tilanne?

Minä olen 22 ja tunnen joskus tuollaista.

Minä olen työkyvyttöyyseläkkeellä ja tunnen joka päivä noin. 

Mies käy töissä, lapset normaalisti koulussa. Minulla ei ole mitään paikkaa, mihin mennä. Ei ystäviä, ei läheisiä välejä oikeastaan kenenkään kanssa. Vuodet vain lipuu ohi ja olen aina vain vähemmän ihminen ja enemmän taakka. 

Jokaisella ihmisellä tulee elämässä moniakin kokemuksia, voi olla masentuneisuutta, alakuloa, surua, huoli, murheita... Oletko surullinen ystävien takia tai onko muita murheita? Opi kaikesta mitä koet elämässä ja muista tehdä asiat niin että olet mahdollisimman onnellinen. Kaikki kokemukset kasvattavat sinua, et todellakaan ole yksin näiden asioiden kanssa tai ainoa joka tuntee tälläisiäkin tunteita. Tsemppihali.

Välillä on tuollainen tunne. Olen yksinasuva lapseton neljäkymppinen sinkku. Kukaan lähipiirissäni ei ole vastaavassa elämäntilanteessa. Sinkkuja on, mutta heillä on lapset, lapsettomia on, mutta heillä on puolisot. Joka paikka toitottaa perhekeskeisyyttä, valitettavasti meidät yksinelävät sinkut unohdetaan tästä keskustelusta lähes aina. 

Minulla oli tuollainen tunne 18-vuotiaana. Elin suojattua elämää ja olin ujo ja varovainen luonne. Vaikka olisin ollut juhlissa kavereiden kanssa, minusta tuntui aina että en jotenkin kuulu sinne oikeasti, että mikään ei oikeasti ole minua varten. Tuntui, että en voi oikein tehdä mitään, koska en ollut ennenkään tehnyt eikä kukaan odottanut, että rikkoisin mitään rajoja. Muistan elävästi yhden kevättalven iltapäivän, kun lähdin kotibileistä pois ja olin ihan hirveän ahdistunut. Ajattelin, että en enää lähde ikinä mihinkään ja tuntui pahalta jo etukäteen koska "tiesin" että viettäisin koko tulevan kesän ja tulevaisuuden masentuneena neljän seinän sisällä.

Jo samana päivänä alkoi ottaa päähän. Jotenkin tuntui, että en vaan voi antaa sen tapahtua, enkä voi suostua jäämään siihen tunteeseen.

Silloin päätin, että tästä lähtien sanon kyllä aina kun pyydetään johonkin tai tulee joku tilaisuus eteen, jos vaan mitenkään mahdollista. Jouduin nopeasti mm. harrastusteatteriin, vapaaehtoistöihin ja ulkomaille. Tutustuin ihmisiin, joihin en olisi ikinä törmännyt tavallisessa elämässäni, ja monesta tuli minulle elinikäisiä ystäviä. Heidän kauttaan löytyi juttuja, joita en tiennyt olevan olemassakaan.

Ahdistus oli pian muisto vain, ja aika nopeasti oli pakko alkaa taas kieltäytyä, kun ei vaan aika ja jaksaminen riittänyt. Silti voin melkein sormella osoittaa sen kohdan jossa löysin itselleni ns. henkisen kodin ja aloitin oman elämän, jossa minulle tapahtuu asioita ja johon minä vaikutan. En usko, että ketään siellä vanhassa elämässä edes lopulta hirveästi kiinnosti että miten minä elämääni elän, se oli vain omassa päässäni.

Ei ole ollut aiemmin, mutta nyt alkaa olla. Ja mulla tämä johtuu siitä, että yhä useampi tutuistani joko on jo eläkkeellä tai hyvin pian jäämässä eläkkeelle. Itselläni vielä reilut 2,5 vuotta työelämää edessä. 

Koko ikä. Suunnittelin laittavani pisteen tälle sitten kun tietty lukema tulee mittariin.

Vierailija kirjoitti:

Koko ikä. Suunnittelin laittavani pisteen tälle sitten kun tietty lukema tulee mittariin.

Mikä lukema, jos saa kysyä?

Minä muistan ajatelleeni näin ylppäreiden aikoihin. Asuin silloin asunnossa, josta joku on sanonut, että se on Hesan kallein osoite ja talon kuva päätynyt yhteen englannin- ja venäjänkieliseen 'lehteen'... talon ohi käveli paljon väkeä esimerkiksi kauniita kevätpäivänä. Silloin ajattelin, että mitä nämä kaikki ihmiset ovat ja mistä tulevat ja tunsin olevani täysin ulkopuolinen. Kotimme ikkunasta näkyi kirkkaalla ilmalla Tallinnan ääriviivat, mutta siellä EI OLLUT ainakaan meille MITÄÄN MAAILMAA eli kumma juttu... Arvatkaas kuinka MONTA KYMMENTÄ VUOTTA tästä jo on ja nyt luultavasti maa on täynnä ihmisiä joilla on tämmöinen tunne. TÄSTÄ PITÄISI PUHUA! 

Ei ole. On ikää ja työkyky on alentunut sairauden takia. Ei haittaa, elämä jatkuu.

Vierailija kirjoitti:

Välillä on tuollainen tunne. Olen yksinasuva lapseton neljäkymppinen sinkku. Kukaan lähipiirissäni ei ole vastaavassa elämäntilanteessa. Sinkkuja on, mutta heillä on lapset, lapsettomia on, mutta heillä on puolisot. Joka paikka toitottaa perhekeskeisyyttä, valitettavasti meidät yksinelävät sinkut unohdetaan tästä keskustelusta lähes aina. 

Minulla on puoliso ja lapsia, mutta ei _ketään_ muuta. Minustakin tuntuu, että oletus on että jokaisella on ainakin toinen vanhempi elämässään tai joku sisarus, tai joku täti ottanut siipensä suojaan ainakin jos ei kukaan muu.

Ja olen myös huomannut, että maailma on tehty parillisille. Kun varaan hotellia itselleni, oletus on aina että kaksi aikuista. Tai somessa on joku arvonta, johon pyydetään tägäämään se henkilö, kenen kanssa menisit ja tekisit ja nauttisit ja kokisit. Oletus on aina, että jokaisella on joku. Minulla perheellisenä oletusarvo on toki puoliso, mutta sinkunkin kohdalla ajatellaan, että kyllä nyt joku on. 

On kyllä. Asun yksin ja syrjässä, joten en kovin paljon näe kyllä sitä muiden elämää, onneksi kai. Facessa käydessäkin joskus tuppaa ottamaan päähän. Toki mulla on sielläkin vain kymmenkunta ihmistä kaverina vaikkei mulla oikeasti ole ketään.

Siksi kai mä sitten niin helposti menen esim. ottamaan exältä turpaan ja kuuntelemaan loukkauksia aina uudestaan jonkun kuukauden päästä, just itsenäisyyspäivän aamuyönä jouduin taas pakenemaan.

Siis vaikka mun ois tässä 2 vuoden on-offin aikana pitänyt oppia että siihen se aina menee. Mutta kun mulla ei ole yhtään ihmistä.

Tutulta kuulostaa. Mulla ei ole montaa ystävää ja näen heitä harvoin, heillä perheet ja pienet lapset, mulla lapset jo muuttaneet pois kotoa. Asun yksin ja teen lähes kaiken yksin. Olen eronnut useamman kerran, viimeksi tänä syksynä. Tuntuu että elämäni vain on. Käyn töissä ja teen arkiset rutiinit. Muuten tuntuu että en saa mistään kiinni. Olen vaan paikallani elämässä enkä jaksa eikä kiinnosta oikein mikään. Mitä järkeä tässä edes on. 

Minulla oli tällainen tunne kun olin syvästi masentunut. Onneksi sain apua ja pääsin taas mukaan elämään. Tsemppiä muille saman kokeneille!

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli tuollainen tunne 18-vuotiaana. Elin suojattua elämää ja olin ujo ja varovainen luonne. Vaikka olisin ollut juhlissa kavereiden kanssa, minusta tuntui aina että en jotenkin kuulu sinne oikeasti, että mikään ei oikeasti ole minua varten. Tuntui, että en voi oikein tehdä mitään, koska en ollut ennenkään tehnyt eikä kukaan odottanut, että rikkoisin mitään rajoja. Muistan elävästi yhden kevättalven iltapäivän, kun lähdin kotibileistä pois ja olin ihan hirveän ahdistunut. Ajattelin, että en enää lähde ikinä mihinkään ja tuntui pahalta jo etukäteen koska "tiesin" että viettäisin koko tulevan kesän ja tulevaisuuden masentuneena neljän seinän sisällä.

Jo samana päivänä alkoi ottaa päähän. Jotenkin tuntui, että en vaan voi antaa sen tapahtua, enkä voi suostua jäämään siihen tunteeseen.

Silloin päätin, että tästä lähtien sanon kyllä aina kun pyydetään johonkin tai tulee joku tilaisuus eteen, jos vaan m

Et ole ollut oikeasti yksinäinen, jos sinua kuitenkin pyydettiin noin paljon mukaan  juttuihin tai sinulle tarjottiin tilaisuuksia osallistua. Voin sanoa että olen sanonut kyllä aivan kaikkeen vuosikausia, mutta, kun se kaikki on "0", ei sillä ole vaikutusta. Ei ole ketään ehdottelemassa tai pyytelemässä, ja omat ehdotukseni ja aloitteeni torjutaan. Helppo siis muuttaa tilanne jos se ehdotteleva verkosto kuitenkin on olemassa - mahdotonta, jos ei ole ketään. 

Sairastuin koronaan 2/2020. Sen jälkeen on tuntunut koko ajan tuolta. 

Minulla on mies ja hyvä parisuhde, on 4 lasta, hyvä työpaikka, harrastuksia, ystäviä ja kavereita, lapsuudenperhe on läheinen, ei taloudellisia huolia ja periaatteessa kaikki hyvin. 

Mutta silti, minusta tuntuu juuri tuolta. Ahdistavaa.

Ei pelkästään tunne, vaan todellisuus. Jollei lasketa mukaan ruokakaupan kuljettajia, joita puolen minuutin ajan noin viikon välein, olen viimeksi nähnyt ihmisen kasvotusten kaksi kuukautta sitten, kun annoin muuttomiehille ohjeita. Tämä on aivan tavallista, ja esimerkiksi toissa vuonna näin ihmisen kasvotusten kerran kuukaudessa, ja hänkin oli viranomaisten edustaja.

Puhelimessa puhun vain vanhempieni kanssa.

Olen eristäytynyt yhteiskunnasta aika tehokkaasti. Välillä käy mielessä, että olisihan tämä elämä voinut toisellakin tavalla sujua.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen työkyvyttöyyseläkkeellä ja tunnen joka päivä noin. 

Mies käy töissä, lapset normaalisti koulussa. Minulla ei ole mitään paikkaa, mihin mennä. Ei ystäviä, ei läheisiä välejä oikeastaan kenenkään kanssa. Vuodet vain lipuu ohi ja olen aina vain vähemmän ihminen ja enemmän taakka. 

Sydäntä särkevä kirjoitus :( halaus täältä! Ja uskoisin, että et ole rakkaille läheisillesi ikinä taakka, vaan sinä, rakas ihminen. Äiti ja puoliso.

Kyllä. Oma elämä on sen verran helppoa, ettei oikein pysty samaistumaan ns. normaalien ihmisten ongelmiin. 

Minulla ei ole puolisoa, lapsia, eläimiä, asuntolainaa, autolainaa, pikavippilainaa, maksuhäiriöitä, muita rahavaikeuksia, päihdeongelmia, mt-ongelmia, tai mitään muitakaan vaivoja.

Joillakin tämä menee tunteisiin, koska ovat vaikeuttaneet omaa elämäänsä turhan päiten, koska eivät ole pystyneet vastustamaan ryhmäpainetta.

Oli tuo olo silloin kun ei ollut mitään läheisiä ihmissuhteita. Kun ei ollut enää lapsuudenperhettä (ja suhde oli aina ollut huono jo lapsenakin, väkivaltaa ym.), ei ollut puolisoa eikä lapsia eikä läheisiä ystäviä. Eli noin 35-vuotiaaksi asti. Ihminen kokee olevansa olemassa suhteessa muihin ihmisiin. Aika harva tajuaa, että kolmekymppisellä ihmisellä ei ole esim. yhden yhtä ihmistä, jonka kanssa viettää joulua. Kyllä sitä on aika ulkopuolinen siinä tilanteessa. 

 

Nyt olen jo yli 40v, on puoliso ja lapsia. En enää koe olevani sivustakatsoja. Eli tilanne voi kyllä muuttuakin. Tsemppiä vaan kaikille.