Lue keskustelun säännöt.
Tää ei voi olla enää normaalia :( -Vai voiko?
03.01.2007 |
Taas yksi uneton yö. Itkettää, rintaan sattuu tämä kamala kipu ja kaipuu niin että tuntuu että miltei pakahdun. Rakkaan mieheni kuolemasta on pian kuusi vuotta, enkä vieläkään ole lakannut ikävöimästä. Ihan kuin kaikki olisi sattunut eilen. Vaikka minulla on ihanat lapseni, en voi silti mitään että kaipaan enemmän kuolemaa jolloin saan taas olla rakkaani seurassa, kuin elämää kun hän ei täällä enää ole.
Eikö tämä kipu ja kaipuu ikinä mene pois???
Ei voi olla oikein että vielä seuraavat 70 vuotta itken täällä yksinäni ikävää ja odotan kuolemaa että saan taas olla rakkaani kanssa, eihän?
Tämä suru ei koskaan lopu :((
Kommentit (17)
on pitkä aika. Onko sinulla läheisiä ihmisiä, muita kuin lapsesi? Oletko jutellut surustasi missään, tutuille tai esim. ammattiauttajalle? Suosittelisin, että menisit rohkeasti hakemaan keskusteluapua. Suru ei ehkä koskaan katoa täysin, mutta muuttaa muotoaan, ja pääset elämään tämänhetkistä elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikävä ei varmaan lopu koskaan , mutta surun uskon laantuvan. Tottakai voit ja saat ja pitääkin kaivata ja ikävöidä mutta pystyisitkö antamaan tilaa uudelle rakkaudelle?
Ei nyt tieten tahtoen väkisin pidä mennä etsimään, mutta jos joku ihana sattuisi kohdalle. Se voisi viedä surun pois, tuodessaan uutta onnea ja iloa elämääsi.
mutta huolehdithan siitä, ettet masennu?
Lapset tarvitsevat sinua. Heidän elämästään on poistunut isä ja sinun pitäisi keskittää voimavarasi heidän elämänsä sujumiseen.
Toki lasten elämän täyttää arjen jutut koulu yms., kaverit ja harrastukset. Nyt sinä tarvitset tukea joltakin taholta.
Otan osaa suureen suruusi! Kaipuusi ja kipusi on varmasti valtava ja musertava.
On normaalia kaivata rakastaan. Tuntuu silti, että et ole päässyt surussasi eteenpäin. Onko suru tehnyt sinuun pesän? Oletko pystynyt suremaan lasten nähden menetystänne? Miten olette yhdessä surreet? Voisi kuvitella, että jotkin tavat muistella yhdessä rakasta puolisoa ja isää, auttaisivat ajan kanssa.
En osaa sanoa mutta luulen, että surutyösi on jäänyt johonkin vaiheeseen, josta et pääse eteenpäin. Olisiko hyvä käydä asiaa läpi jonkun asiantuntijan esim. psykologin kanssa?
Voimia sinulle löytää iloa elämääsi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tämä kuolemankaipuu ole joka ainoa hetkiläsnä, mutta välillä kuitenkin. Ja silloinkin vain tosiaan siksi, koska uskon tapaavani rakkaani silloin uudelleen. Tuossa juuri mietin, olisiko ehkä helpompaa ajatella että häntä ei yksinkertaisesti enää ole olemassa, missään olomuodossa emmekä enää milloinkaan kohtaa? Loppuisiko ikävä silloin kun tietäisin ettei ole enää mitään mitä kaivata? Antaisin mitä vain saadakseni vielä pienen hetken rakkaani kanssa. Olen harkinnut vakavasti jopa meediolle menoa.
Uusi rakkaus.. on minulla mahdollisuuksia ollut mutta en vain tunne ketään kohtaan mitään. Ja jos ihastun, ihastun miehiin jotka ovat " saavuttamattomissa" . Olen ajatellut että ehkä kohtalonani on elää tosiaan loppuelämäni yksin. Kuulostanpa nyt dramaattiselta, en kaipaa sääliä enkä sitä hae. On vain jotenkin niin surullinen olo taas..
ap
itse valvoin kuolevan tyttöni äärellä ja pitelin häntä paljon kuoleman jälkeen sylissä, useana päivänä kävin vielä ruumishuoneella häntä hellimässä ja pukemassa
sen kokemuksen jälkeen suhde omaan kuolemaani muuttui pysyvästi. Kuolema ei ole loukko eikä mikään onneton kohtalo, minulla on perhettä sekä siellä että täällä, eikä minulle ole onnettomuus se, että pääsisin taas pitämään tyttöäni sylissä
siitäkin huolimatta, että elän ihan tasapainoista elämää tänä päivänä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä olisi jo aika hakeutua ammattiapuun!
Meidän välillämme oli jotain niin suurta ja kaunista rakkautta että en ole sellaista kokenut koskaan aeimmin enkä mieheni jälkeen. Kyllä minä uskon että jos minä olisin kuollut ja hän tänne jäänyt, niin hän minua kaipaisi :( Miksi ei kaipaisi?
Olen minä yrittänyt tapailla muita miehiä, jossakin välissä ihan oikeastikin sillä tarkoituksella että löytäisin jonkun, mutta kun en vain saa itseäni rakastumaan. En tunne mitään..
En minä itsemurhaa suunnittele, enkä sitä toivo, mutta jotenkin vain se ajatus että sitten näemme jälleen lohduttaa niin paljon etten vain jaksaisi odottaa. Vaikeaa selittää, tuskin ymmärrätte :(
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
se ei olisi " väärin" miesvainajaasi kohtaan?
Ja jos hän rakasti sinua todella, hän haluaisi että sinulla olisi nyt hyvä olla ja lapsillakin turvattu elämä ja miehinen malli.
Et " petä" miesvainajaasi vaikka olisit onnellinen jonkun muun kanssa. Päin vastoin: annat siten mallia lapsillennekin, että elämä on takaiskuista huolimatta lahja, ja elämän on jatkuttava!
Ehkä olit niin riippuvainen miehestäsi ettet edes osaa elää ilman häntä. Mutta onko se tervettä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisin kuvitella, että tuntisin juuri noin kuin kuvailit, jos minulle olisi käynyt samoin. Minun mieheni elää mutta rakastan ja kunnioitan häntä niin paljon, etten osaa kuvitella sen päättyvän kuolemaankaan.
Olen menettänyt yhden oikein läheisen ihmisen neljä vuotta sitten. Kokemuksesta tiedän, että rakkaus ei kuole. Tunnen hänen läsnäolonsa. Hän on jossain ja uskon, että vielä tapaamme. Olen silti hyväksynyt hänen poislähtönsä. Kaipuu on vieläkin suuri enkä usko, että se enää kovin paljon tästä lievenee. Elän asian kanssa mutta en sure joka päivä.
Hänen päivien määrä oli lyhyempi kuin omasi. Te elätte yhdessä lapsissanne.
Tilaa aika huomenna psykologille tai psykiatrille että pääset työstämään tätä suruasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrettävää on ettet ole rynnännyt uuteen suhteeseen ja se tulee aikanaan jos on tullakseen. Täyttä elämää voit elää lastesi kanssa niin kuin minä omieni. Olen eronnut yhdeksän vuotta sitten enkä ole uutta kumppania hankkinut. Jos päädyt elää ilman miestä se on ok.
sydäntä musersi lukea viestisi. Ei taida monen kohdalle tuollainen rakkaus osua. Ehkä sinun pitäisi mennä terapiaan. Minusta tuntuu, että miehesi ei olisi halunnut sinun olevan yksinäinen ja noin tajuttoman onneton. Hän olisi vaarmasti toivonut sinulle uuden rakkauden, ja auringonpaistetta elämääsi. Tsemppiä ap.
Ei hän varmastikaan haluaisi minun olevan onneton, tuo ikävä on vain jotain musertavaa yhä edelleen. Viime yönä kun tätä tänne kirjoittelin ja itkin, eräs miespuolinen ystäväni yllättäen otti minuun yhteyttä. Juttelimme ja hän sai minut rauhoittumaan. Ehkä se oli viesti mieheltäni (katsokaa nyt millainen olen, tämänkin käännän näin :( ) etten saisi surra ja minun pitäisi jatkaa ihan kokonaan elämää eikä vain puolittain.
En minä odota että enää koskaan kokisin sellaista rakkautta kuin rakkaani kanssa, mutta ehkä voin silti saada rinnalleni jonkun joka ottaa syliinsä silloin kun surun aalto iskee kaikkein pahiten. Ehkä sitä rakkaanikin toivoisi..
ap
Suru on normaalia, ikävä ja kaipaus myös, mutta surussa täytyy päästä myös eteenpäin, surutyön pitää edetä ja elämän jatkua. Monesti ulkopuolisen kanssa puhuminen vie ajatuksia eteenpäin.
Voimia!