Omanlaisensa tytär

       Lapsemme ei kulje henkisesti joukon mukana hän on erilainen (vaikka haluasikin olla tavallinen). Hän ottaa usein oman tilansa kirjan kanssa, kyselee uteliaana loputtomiin ja rakastaa yhteisiä kävelyjämme, joilla katsomme maailman ihmeitä.

       Lähetin tyttärelle tekstiviestin: Vain erilaisista voi tulla jotakin, koska vain he voivat katsoa eteenpäin. Jos haluaa olla samanlainen, on seurattava sivuillaan olevia ollakseen heidän kaltaisensa. Vastaus tuli pian: Hyvä ajatus, yritän olla erilainen. Ja sitten hän jatkoi elämäänsä kuten halusi. Liian aikaisin? Ehkä lapsen on saatava kasvaa ja hyväksyä vähitellen itse erilaisuutensa.

       Joskus pelkäsin, että häntä kiusataan! Häntä kutsuttiinkin vielä yläkoulussa nörtiksi. Ei haitannut, hän itse oli tyytyväinen. Ja lukiossa nimittely oli kunniaksi, tytärtä arvostettiin osaajana.

       Lapsi voi olla erilainen, mutta tarvitseeko siihen aina diagnoosin. Aika näyttäköön!