Pääkirjoitus: Kaikki ei ole mahdollista, eikä kukaan saa kaikkea emmekö osaa enää tyytyä?

Minusta ei ole ikinä tuntunut tuolta, mitä kirjoituksessa kuvaillaan. Ei vaatteiden, ruuan tai minkään muunkaan valitseminen ole tullut yhtään työlläämmäksi kuin 70- tai 80-luvulla, jotka vielä muistan.

En tyytynyt mihinkään nuorempana, enkä tyydy nykyisinkään. Aina olen saanut haluamani ja ollut siihen tyytyväinen. Tosin vaikkapa opiskelijana ja työttömänä ollessani toiveeni olivat paljon vaatimattomampia. Olin niihin silti aivan tyytyväinen.

Ennen asiat oli paremmin. Ei ollut massoittain mielenterveysongelmia.

Ei ongelma ole siinä, että on, mistä valita, vaan siinä, että ihmiset haikailevat jotain mielikuvia ja unelmia, mitä ei voi oikeasti ostaa. Vähän niin kuin anorektikot, jotka eivät kykene näkemään, että ovat jo hirveän laihoja. Jos on kasvanut oikeasti köyhissä oloissa, jossa vaihtoehtoja ei ollut, ei todellakaan kaipaa rajoitteita.

 

Se sisäinen tyhjyys mitä ihmiset täyttävät jotain unelmakumppania, -kotia, -elämää  jahtaamalla on lopulta lähinnä muiden hyväksynnän hakua. Aukko, joka ei koskaan täyty ennen kuin alkaa elää oikeasti omaa elämää ja uskaltaa olla oma itse eikä joku copy-paste tekele.

Vasemmistoutopiassahan on tärkeintä se, että kansa saa kaikki saman (panoksesta riippumatta) ja toisaalta kansaa johtava valtaeliitti saa enemmän. Kuten orwellikin jo havainnoi aikanaan neuvostovasemmiston yhteiskunnasta. 

Et omista mitään ja olet onnellinen. Tasaiseen tahtiin media tuota agendaa näyttää normalisoivan.

Moni on tyytynyt jo vuosia. Ei ole saanut mitään. Ei ole vapauttakaan. Kiva jos joillakin on. Tottakai ollaan kiitollisia siitä mitä on.

Se on just näin. Luullaan että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella, mennään sieltä mistä aita on matalin eikä haluta ratkaista nykyisiä ongelmia ja keskirätytä nykyisiin hyviin puoliin :( 

      mä haluun paaaaljon rahaa