Täytän 54 tänään, edes omat lapset ei muista.

Kaikki eivät pidä merkkipäiviä niin merkityksellisinä. Itselleni esimerkiksi nimipäivät ovat yhdentekeviä, enkä siksi koskaan onnittele ketään silloin. Jotkut taas aina muistavat nimipäiväonnittelutkin ja laittavat aina kortin. Se riippuu ihan ihmisestä. Syntymäpäivistäkin muistan vain sormilla laskettavan määrän. Silti välitän kaikista tutuista ihmisistä.

 

Olet hieman nuorempi kuin omat vanhempani, ja varmasti on monia aikoja, jolloin en ole onnitellut heitä tai välittänyt tekemisistään. Erityisesti silloin kun olin nuori ja nuori aikuinen. Elämässä oli niin paljon muutoksia ja draamaa ja opittavaa, ettei sitä yksinkertaisesti tule ajatelleeksi kaikkia asioita. Silloin vasta opettelee, ja aivotkin kehittyvät todella pitkälle aikuisuuteen. Nykyään välit vanhempiin ovat erittäin hyvät ja läheiset, onnittelut saavat aina ja lahjankin.

Myös minun vanhemmallani on ollut masennusta silloin kun olin nuori, enkä osannut ajatella asiasta yhtään mitään, joten en ollut tekemisissä sen tiimoilta. Mutta se ei mitenkään liittynyt tunteisiini tai välittämiseeni vanhempaa kohtaan. En vain ajatellut sen olevan minun asiani.

Paljon onnea.

Ei kannata syyllistää lapsia. Olen lapseton ja mulla on erittäin hankalat välit omiin vanhempiini, sanotaanko että olen palauttanut kaikki heidän kylmyytensä takaisin heille itselleen. Hyvä puoli, että emme ole ns esitävä, kulissiperhe. Luulen, että he alkavat jo tajutakin jotakin.

Itsestään. Elän parasta aikaa elämässäni, en ole katkera. Voitin itseni ja tähän nykyiseen aikaan ei tarvitse kovin pitkälle sopeutuakaan, kunhan löytää sen oman kolonsa missä pärjäilee. Se riittää mainiosti. Vaikka sitten olisi jonkun mielestä miten tylsä tai outo tai mitä ikinä. Herttasen yks lysti.

Mullakin oli juuri synttärit ja ajattelin että enhän minäkään kenenkään synttäreitä muista kunnes veljeni illan päätteeksi onnitteli. Tuli hyvä mieli.

Ethän vaan ole alkanut lääkkeillä masennustasi hoitamaan? Kuulostaa tosi pahalta että mietit päiviesi päättämistä vaikka sinulla on lapsia.

Valitettavasti se on niin, että helposti niitä kaikkein rakkaimpia hmisiä ei huomioida. Heidät otetaan ikäänkuin itsestään selvyytenä, varsinkin nuoret tekee sitä. Eikä pahuuttaan, mutta ei sellaisia asioita vaan mieti vielä silloin, nuorena miettii vaan niitä omia jonninjoutavia murheitaan. Mitä enemmän ikää tulee, alkaa ymmärtää että ei täällä kukaan elä ikuisesti. 

Monesti siinä kypsemmässä elämänvaiheessa sitä vasta alkaa kunnolla lähentyä vanhempiensa kanssa ja suorastaan pelätä heidän kuolemaa. Siinä vaiheessa on elämäkin jo opettanut, että ei kukaan rakasta samalla tavalla pyyteettömästi kuin omat vanhemmat, jos he siis ovat sellaisia kuin vanhempien kuuluu olla. Itseänikin harmittaa, että tajusin kunnolla vasta nelikymppisenä kuinka paljon omat vanhempani ovat vuokseni tehneet ja kärsineet. Joten siinä elämänvaiheessa kun aloin ymmärtää nostaa heitä jalustalle, molemmat sairastuivat ja kuolivat pois. 

Mutta kai elämän kuuluu mennä näin? Jos olisin tajunnut aiemmin tämän kaiken, en olisi koskaan lentänyt kotipesästä pois, vaan olisin jäänyt sinne iskän ja äiskän luo ikuisesti.

Oma äitini aikoinaan soitti itkuisia puheluita esim. sisaruksilleen siksi kun me lapset olimme hänet hylänneet ja emme esim. äitienpäivinä tai syntymäpäivänä häntä onnitelleet. Jätti kuitenkin sanomatta, että kuinka hän minua ja sisaruksiani lapsena ollessamme piiskasi lähes päivittäin, toisteli kuinka hän katui sitä, että synnytti meidät vaivoikseen ja toivoi, että ei t4ppanut meitä heti synnytyksen jälkeen esim. tukehduttamalla meitä tyynyllä kun se olisi ollut niin helppoa. Sitten vielä kehtasi ihmetellä kun me emme ottaneet yhteyttä kun hän oli satoja kertoja toistellut kuinka toivoi, että meitä ei olisi olemassa ja taatusti itsekin muisti sen.

Tuo kertoo vain siitä että et ole kasvattanut lapsiasi hyvin, todennäköisesti olet narsisti äiti ja nyt ihmettelet kun lapset ei halua pitää yhteyttä.

t. Narsisti äidin poika

Te, ketkä sanotte että ei ole väliä niin kyllä sillä on. Muistaminen on osoitus siitä, että olet jonkun ajatuksissa juuri sinä päivänä tai edes joskus. Ei siihen tarvita lahjoja tai mitään muutakaan ihmeellistä kuin viesti: onnea. 

 

mä en ole masentunut tai mitään muutakaan. Silti joka vuosi kirpaisee sinkkua, yksin elävää se, että ei saa jouluna, uutena vuotena tai syntymäpäivillään keneltäkään mitään muistamista, vaikka itse muistaa muiden syntymäpäivät ja laittaa toivotukset juhlapäivänä. Itken jonkin verran muutenkin, mutta syntymäpäivänä olen erityisen surullinen ja itken ihan oikeasti kun ei kukaan koskaan muista. Nämä asiat ovat kytköksissä isompaan kokonaisuuteen, jos se ei ole vielä tullut selville. Ilmeisesti me, jotka toivottaisiin edes syntymäpäivänä jonkun muistavan ollaan muutenkin vähän yksinäisiä. Mulla on kyllä iso lapsuuden perhe, mutta he ovat eristäneet minut jostain syystä lähes kaikesta. En saa mennä jouluna heidän seuraansa ja tosiaan kaikki minulle tärkeät juhlapäivät ohitetaan, vaikka olisi ihan kutsu laitettu. Kavereita on jonkin verran, mutta ei kovin usein nähdä, koska he ovat perheittensä tai puolisoidensa seurassa, yllättäen. 

jotain kuvastaa se, että kun valmistuin yliopistosta, ei kukaan tullut juhlimaan kahvien merkeissä. Jotain kuvastaa se, että kun täytin 30 ja laitoin korttikutsut postin kautta niin ei saapunut ketään paikalle. Tarjoilijat ja keittiön tiskari joivat kanssani sitten kahvit ja syötiin. Jälkikäteen monelta tuli kyllä kyselyä, että miten meni syntymäpäivät ja mitä juoruja on. Oli nöyryyttävää. 

Nyt vaan Espanjaan kahdeksi kuukaudeksi aurinkoon. Lapset voivat tulla sinne sitten synttäreille. Tuskin olet töissä enää, samalla rahalla elät auringossa herroiksi 😸

Vierailija kirjoitti:

Eiväthän ne lapset välttämättä muista edes, milloin äidin tai isän synttärit ovat. Omilla 50-vuotis- synttäreilläni oli paljon porukkaa, muttei siellä jälkikasvua näykynyt. Enkä edes odottanut. Ihan selvä homma, että reuhataan omillamme.

Todella hämmästyisin jos lapsemme eivät muistaisi meidän syntymäpäiviämme. Edes onnitteluilla.

Meidän perheessä muistetaan toisiamme.

Vierailija kirjoitti:

Te, ketkä sanotte että ei ole väliä niin kyllä sillä on. Muistaminen on osoitus siitä, että olet jonkun ajatuksissa juuri sinä päivänä tai edes joskus. Ei siihen tarvita lahjoja tai mitään muutakaan ihmeellistä kuin viesti: onnea. 

 

mä en ole masentunut tai mitään muutakaan. Silti joka vuosi kirpaisee sinkkua, yksin elävää se, että ei saa jouluna, uutena vuotena tai syntymäpäivillään keneltäkään mitään muistamista, vaikka itse muistaa muiden syntymäpäivät ja laittaa toivotukset juhlapäivänä. Itken jonkin verran muutenkin, mutta syntymäpäivänä olen erityisen surullinen ja itken ihan oikeasti kun ei kukaan koskaan muista. Nämä asiat ovat kytköksissä isompaan kokonaisuuteen, jos se ei ole vielä tullut selville. Ilmeisesti me, jotka toivottaisiin edes syntymäpäivänä jonkun muistavan ollaan muutenkin vähän yksinäisiä. Mulla on kyllä iso lapsuuden perhe, mutta he ovat eristäneet minut jostain syystä lähe

 

Siis voiko tämä olla totta? Miksi he on sut eristänyt,  iso lapsuudenperhe?Tulipas tosi paha mieli sun puolesta.  Miksi ihmiset käyttäytyy noin? Vieläpä omat vanhemmat ja sisarukset?

Juhlitaanko muita perheenjäseniä ja osallistutko itse silloin?

Pahoittelut tämä kysymystulva, mutta olen vaan aidosti niin pöyristynyt kertomastasi.

Espanjan Aurinkorannikolla on paljon suomalaisia jotka ottavat hyvin vastaan yksinäiset sielut Suomesta. Rohkeasti vaan matkaa varaamaan. Aluksi vaikka matkatoimiston kautta. Paikanpäällä sitten voit järjestellä pietempiaikaista asettumista esim. Fuengirolaan. Neuvojia sieltä kyllä löytyy. Kerran täällä vain eletään 👍

Onnea sinulle! 

Mullakin kohta synttärit. Mies ei ikinä muista, lapsi ei nyt sitäkään vähää. Äiti muisti onnitella aina syntymäni kellonaikaan soittamalla, mutta hällä dementia niin pariin vuoteen ei ole syntymäpäivääni muistanut.

Odotan ensi vuotta kun täytän tasakymmeniä. Että meneekö taas niin kuin 10 vuotta sitten, että oikeasti kukaan ei edes onnittele. Äiti muisti silloin, mutta ei kukaan muu

Ei voi vaatia eikä olettaa. Itse koen aika raskaana näin keski-ikäisenä muistaa vanhempien synttäreitä ja sitten on vielä äitien- ja isänpäivät. Ja ne nimipäivät. Jotenkin teennäistä, mutta olen sen tähän asti postikortilla kuitannut ja joskus kukkakimpuilla jos ollaan käyty kylässä.



Minusta aikuiset pitäisi vapauttaa synttärimuistamisvastuusta keskenään. Jos joku haluaa juhlia ja kutsua jengiä erikseen paikalle, niin silloin totta kai on kohteliasta muistaa jotenkin. Mutta muuten aivan sama.



Ihminen on itse vastuussa omasta viihtymisestään. Älä syyllistä lapsiasi. Heillä on omatkin ongelmansa.



Ja eivät esim. omat sisarusten lapset muista minun synttäreitäni ikinä. Ei mitään viestiä somessa tms. Eli miksi minä muistaisin heitä enää aikuisena, saati lahjoisin? Ne onnittelut ovat pelkkää tuuleen huutamista.

Hae apua.

Mene lääkäriin samantien. Jonnekin juttelemaan.

ei tarvitse olla iloinen. Saa olla surullinen saa olla masentunut.

Aikansa sitä, ja sitten muuta.

Apuja tarvitset. Hae ja ota se vastaan.

voimia sinulle. Olet arvokas.

Vierailija kirjoitti:

Onnea sinulle! 

Mullakin kohta synttärit. Mies ei ikinä muista, lapsi ei nyt sitäkään vähää. Äiti muisti onnitella aina syntymäni kellonaikaan soittamalla, mutta hällä dementia niin pariin vuoteen ei ole syntymäpäivääni muistanut.

Odotan ensi vuotta kun täytän tasakymmeniä. Että meneekö taas niin kuin 10 vuotta sitten, että oikeasti kukaan ei edes onnittele. Äiti muisti silloin, mutta ei kukaan muu

Msi sä et ole opettanut sille miehellesi, että syntymäpäivänä muistetaan omaa puolisoa? Ja opettamaan tämän tavan myös lapsille?

Millaisissa parisuhteissa te oikein suostutte elämään ja miksi ihmeessä? Kunnioittakaa itseänne ja vaatikaa sitä myös muilta.

Sano nyt vielä, että itse kyllä muistat ja leivot kakut ja passaat?

Yksi askel onnellisuuden tiellä on, että ei oleta eikä edellytä eikä odota muilta ihmisiltä yhtään mitään. Ei silloin myöskään pety. Mitä aiemmin tämän sisäistää, sitä helpompaa ja kevyempää on oleminen.



Olet itse itsesi paras ystävä.

Vierailija kirjoitti:

Tuo kertoo vain siitä että et ole kasvattanut lapsiasi hyvin, todennäköisesti olet narsisti äiti ja nyt ihmettelet kun lapset ei halua pitää yhteyttä.

t. Narsisti äidin poika

Sama kokemus minulla.

Hassua,että ei muka tarvitse syntymäpäivänä kenenkään muistaa.. aika surullista oikeastaan. Kyllä tarvii!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa, että yrität syyllistää lapsiasi sekä syntymäpäivästäsi että tulevasta itsemurhastasi.

Lapsesi eivät ole vastuussa sinun itsemurhastasi. He eivät ole vastuussa edes syntymäpäivästäsi. Jos synttärimuistamiset ovat sinulle tärkeitä, niinota niistä vastuu: Kutsu synttärivieraita, hanki itsellesi lahja ja kakku, soita läheisillesi. Tee synttäristäsi se spessupäivä, jota muilta vaadit.

Ja tässä taas kerran tyyppi, joka ei vain tajua vaikka piirtäisi. Tottakai jokainen on vastuussa omasta elämästä, mutta pitääkö äidin aina järjestää kaikki elämänsä loppuun asti. Miksei lapset voi järkätä jotain ihan yksinkertaisesti äitiänsä huomiovaa hänen synttärinään?

Sitten, kun äitiä ei enää ole, olin kyseessä sairaus tms. kyllä sitten haetaan sukulaisilta myötätuntoa. Pskiaiset kakarat!!

Jos äidille on noin tärkeää jotkut synttärit, niin ehkä kannattaa sitten itse satasata siihen juhlimiseen. 

Hirveää uhriutua omille lapsilleen ja syyttää heitä vielä omasta masennuksestaankin