En ymmärrä yhtään miten ihmiset uskaltavat elää, laulaa, olla mitä ovat ja esiintyä. Minulle tuo kaikki on ihan utopiaa. Ihailen teitä.

Elääkö kukaan toinen täällä häpeän alistamana? Se ei vaan irroita otetaan. Kännissä on helpoin olla mutta se ei tee itselleni hyvää.

Ap 

Hehän ovat esiintyneet, laulaneet, keskustelleet, harrastaneet jne. jo lapsesta asti. Sen takia on niin tärkeää tottua erilaisiin tilanteisiin, erilaisiin paikkakuntiin, uskaltaa muuttaa opiskelun ja työn perässä milloin mihinkin. Että tottuu monenlaisiin tilanteisiin ja monenlaisiin ihmisiin.

Sinun on nyt tultava pois siitä itsesi piilottelun tavasta ja mentävä vaikka koulutukseen, kurssille tai iltakurssille, jossa on mahdollista mutta ei pakollista harjoitella olemaan esillä.

Parhaita ovat nämä improvisaatio-harjoitukset eli itse porukassa keksitään joitakin lyhyitä pikkutilanteita ja sitten "esitetään" ne muille ryhmäläisille.

Ei ole valmiita opeteltavia vuorosanoja, vain itse juuri siinä tilanteessa syntyvät. Ikinä ei voi epäonnistua, kun mitään sanoja ei ole sovittukaan vaan jokainen sanoo tai on sanomatta juuri sillä hetkellä mieleen tulevan lauseen tai lauseet.

Eikä esiinnytä missään lavalla vaan ihan luokan lattialla tms., mitä se esitys nyt vaatii. Alkuunhan voit olla vaikka puu, joka ei sano mitään, on vain omassa tärkeässä tehtävässään esillä.

Mitä enemmän käyt tämäntyyppisissä, myös ujoille suunnatuissa harrastuksissa, sitä paremmin huomaat omat lahjasi ja taipumuksesi. Ja totut. Ja tottumisesta on nyt kysymys.

Lopeta tuollainen ihailu. He eivät ole yhtään sinua parempia. Olet arvokas vaikka olisit rikollinen.

Kasvatettiinko sut häpeällä?

Sitten kun tarpeeksi kettuunnut pystyt kaikkeen.

Jos olet jossain tilanteessa ollut oma itsesi, millaista palautetta olet saanut? Toisin sanoen, johtuuko häpeäsi siitä että muut ovat saaneet sinut tuntemaan häpeää itsestäsi?

Mistä ajattelet että häpeä johtuu? Koulukiusattiinko sinua tms.?

Samalla tavalla ne muutkin näyttelevät. Olen työssä, jossa pitää jatkuvasti esiintyä isoille ryhmille. Kaikki kollegat, joiden kanssa olen asiasta jutellut ovat kertoneet, etteivät nauti esiintymisestä. 

Vierailija wrote:

Kasvatettiinko sut häpeällä?

En tiiä. Ainakin joivat, sekstailivat ja olivat baarissa. Tappelivat ja tukistivat. Äiti etenkin sai perheen pääosan draamailullaan ja halventavalla käytöksellään. Edelleen muistan sen vääntelevän naaman ja halveksuvan irvistyksen, pilkkaavan äänen kuin matki toisia kun ei miellyttänyt häntä. 

Ehkä minulla ei ole ollut tilaa ja hyväksyntää kasvaa. Kuin olisi pitänyt olla mahdollisimman kiltti ja näkymätön. 

Ap

Olet rehellinen ja aito kun sanot asian suoraan etkä sorru itsepetokseen. Minä taas ihailen sinua siitä.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Kasvatettiinko sut häpeällä?

 

En tiiä. Ainakin joivat, sekstailivat ja olivat baarissa. Tappelivat ja tukistivat. Äiti etenkin sai perheen pääosan draamailullaan ja halventavalla käytöksellään. Edelleen muistan sen vääntelevän naaman ja halveksuvan irvistyksen, pilkkaavan äänen kuin matki toisia kun ei miellyttänyt häntä. 

Ehkä minulla ei ole ollut tilaa ja hyväksyntää kasvaa. Kuin olisi pitänyt olla mahdollisimman kiltti ja näkymätön. 

Ap

Eli vastaus on kyllä, sinut kasvatettiin häpeällä. Sinun ei pitäisi ikinä tarvita hävetä itseäsi, olet juuri sellainen ihminen kuin on tarkoitettu. Saat änkyttää, täristä, olla hidas.. ne on kaikki ihan inhimillisiä ominaisuuksia ja järkevät ihmiset eivät tuomitse ketään ja hyväksyvät kaikenlaiset ihmiset :)

Itse aloin nauttimaan ihmisten seurasta, kun aloitin masennuslääkkeen (venlafaxin). Eli minulla oli selvästi norepinephrine -hormoni liian alhaisella tasolla ja tuo lääke auttaa siihen.

Vierailija wrote:

Samalla tavalla ne muutkin näyttelevät. Olen työssä, jossa pitää jatkuvasti esiintyä isoille ryhmille. Kaikki kollegat, joiden kanssa olen asiasta jutellut ovat kertoneet, etteivät nauti esiintymisestä. 

On täälä onneksi aitojakin ihmisiä, vaikka se ei ole helppoa tällaisessa arvostelevassa ja tuomitsevassa ilmapiirissä.

ylöös

Olen samanlainen, mutta mulla oli kyllä hyvä lapsuus. Vanhemmat ja opettajat ovat kannustaneet ja antaneet tunnustusta osaamisestani lapsuudessa ja nuoruudessa, mutta silti mun itsetunto on tosi huono.

Luotan kyllä itseeni, mutta en koe olevani muiden silmissä mitään. Enkä oikeastaan edes haluaisi olla, koska silloin joutuisin huomion keskipisteeksi - näkymättömänä on monin kerroin helpompaa.

Kerrotun perusteella Ap ei ole treenannut asioita. Helpompi uskaltaa esiintyä jos osaa.

Olen esiintynyt säännöllisesti  monien vuosien ajan. En silti pidä siitä ja jos esiintymistä on liikaa samana päivänä tekisi vain mieli juosta pois. Tuntuu etten jaksa yhtään enää kun pitäisi kiinnittää huomiota niin moneen ihmiseen tuntikausia. Ei vaan omat energiat ja ekstroverttiys riitä. 

Vierailija kirjoitti:

Lopeta tuollainen ihailu. He eivät ole yhtään sinua parempia. Olet arvokas vaikka olisit rikollinen.

         Rikollinen? Ei oo arvokas!

Minkä ikäinen olet? Olen itse kipuillut ikäni samojen mietteiden kanssa, nyt 3kympin kieppeillä tunnen miten alkaa helpottaa. Pikku hiljaa kuori sulaa eikä enää välitä muiden mielipiteistä niin paljon. Ehkä 40 mennessä sitä jo voi olla täysin oma itsensä.

Ellinooran kappaletta lainaten:

Jokainen on joskus luuseri, 

toiset vaan peittää sen paremmin