Miksi läheisen kuoleman jälkeen tuntuu ihan normaalilta?

Mulla oli sama ja sain moitteita kun elin normaalisti. Mutta kun ei se lamaantuminen takaisin tuo ja omassa tapauksessa oli taustalla jo pitkä sairaus. Ehti valmistautua. 

Tiedän tunteen. Kun siskoni kuoli, minusta tuntui ihan tavalliselta. Tein ihan samoja asioita kuin arkenakin. Muut oli sitä mieltä että olen vaan shokissa ja että tunteet tulee myöhemmin. Jossain vaiheessa tunsin surua ja ikävää, mutta ei vieläkään vuosien jälkeen ole tullut mitään muuta. Ikäväkin on haikea tunne taustalla.

Ihmiset reagoi eri tavoin, ja se jos mikä on normaalia. Ei kannata verrata itseään muihin.

Joskus heti kuoleman jälkeen tuntuukin, suru tulee sitten myöhemmin viiveellä. Itse olen huomannut että kun tekee jotain on helpompi olla. Kukin suree tyylillään.

Surun vaiheet:

Kieltäminen viha kaupankäynti masennus hyväksyminen.

Kuka kuoli. Lapsen kuoleman jälkeen  mikään ei ole tavallista. 

Vierailija wrote:

Surun vaiheet:

Kieltäminen viha kaupankäynti masennus hyväksyminen.

Surussa ei ole vaiheita. Vaiheteoriat ovat vanhentuneita. Tuo Kübler-Rossin viiden vaiheen teoria perustui saattohoidossa olleiden kuollevien potilaiden reaktioihin.

Monet on kai tuossa vaiheessa jonkinlaisessa selviytymismoodissa. Täytyy järjestellä asioita, hoitaa hautajaiset, huolehtia muista, täytyy jaksaa.

Se romahdus saattaa tulla koska vaan. Itsekin hymyilin ja naureskelin isäni hautajaisissa. Tiesin, mitä tapahtuu, mutta en kai oikein rekisteröinyt sitä, en pystynyt ajattelemaan sitä 24/7. Muiden keskellä olin edelleen iloinen, romahdukset ja itkut tuli öisin herätessä.

Suru: TUSKA,  ....?Suru, ikävä, kaipaus

Riippuu myös siitä tuleeko kuolema yllättäen. Silloin shokki voi olla kamala.

Vierailija wrote:

Kuka kuoli. Lapsen kuoleman jälkeen  mikään ei ole tavallista.

Ei olekaan. Omien vanhempien kuolemakaan ei järistytä paljon kuin oman lapsen kuolema. Suru tulee aina, jäädäkseen. Se taas on aivan eri asia kuin arjessa pärjääminen. Toimintakyky voi säilyä mutta jokin on muuttunut lopullisesti.

Ei lähimmäisen kuolema tarkoita romahtamista yhteen paikkaan, josta ei pääse tekemään enää mitään. Jo ihmisen elinvoima saa liikkeelle halusipa itse tai ei.



Surua on niin monenlaista kuin on ihmisiäkin. Kukaan ei ole samanlainen. Ei siis silloin surukaan voi olla samanlaista.



Riippuen onko kuolema ollut ennakoitavissa siinä ehtii jo aika lailla valmistautua läheisen poismenoon. Jos kuolema tulee yllättäen voi seurata shokki, jolloin vain porskuttaa entiseen malliin eteenpäin, Mahdollinen romahdus voi tapahtua kuukausienkin päästä. 



Minulta on useampiarakas ihminen kuollut. Jokaiseen kuolemaan olen suhtautunut ihan eri tavoin. Joskus olen itkenyt silmät irti, joskus ei ole itkettänyt yhtään. Ei vuosienkaan päästä ole tuntunut siltä, että olisi aihetta parkua ympäriinsä.



Usein on niinkin, että jos ei ole kokenut lemmikkimarsun kuolemaa pahempaa voi joillekin ympärillä oleville tulla ihan itsensä takia tarve korostaa menetyksen kokeneen ihmisen menetystä.



Niin kuin eräs surututkija kirjoissaan kirjoittaa: toivotan ap:lle hyvää surua. Sure, koe asia niin kuin sinä sen parhaaksi itsellesi koet. Kukaan meistä ei voi sanella sinulle, mitä sinun pitää tuntea tai miten käyttäytyä.

Syötkö SSRI-lääkkeitä? Nehän demppaa tunteet.

Minulle suru on tullut viiveellä, ja silloinkin pienin annoksin, hetkittäin, kerrallaan. 

Ihmiset ovat erilaisia. Sekin vaikuttaa, minkä ikäinen läheinen oli ja oliko kuolema yllättävä.

Sisareni haudattiin, kun olin teini-iässä.

Äiti oli rautainen ja järkähtämätön, ei me ikinä nähty hänen itkevän. Hän jaksoi, piti huolta ja puski eteenpäin, järjesti ja hoiti kaiken kuten pitää. Muutenkaan äidistä ei oikein tunteita saanut ulos, hän ei ikinä halua huolestuttaa muita vaan hän on se, joka kantaa ja pitää huolta.

Kirkossa virren soidessa hän romahti lohduttomaan itkuun pää nuorimman lapsensa sylissä ja se kaikui kirkon seiniä pitkin. Varmaan silloin lapsesta kasvoi aikuinen.

En ole oikeastaan koskaan surrut isän kuolemaa. Tämä teki itsemurhan kun olin 7v. En voi väittää että olisimme olleet läheisiä. Sen mitä muistan hautajaisista niin ihmiset jotka ihmetteli miksen itke. Miksi olisin? Ei itkettänyt.

Suru voi tulla myöhemmin tai voi huomata sekoavansa muuten. Dissosiaatiohäiriössä voi vaikka kuulla ääniä. Ei tapahdu kaikille.

Itse huomasin läheisten kuoleman jälkeen, että olin syväjäässä pidempään enkä uskaltanut aloittaa seurustelua. Oireilin kiinnostuessani paniikilla, kuten joskus aiemminkin mutta tunne oli erityisen paha.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Kuka kuoli. Lapsen kuoleman jälkeen  mikään ei ole tavallista.

Ei olekaan. Omien vanhempien kuolemakaan ei järistytä paljon kuin oman lapsen kuolema. Suru tulee aina, jäädäkseen. Se taas on aivan eri asia kuin arjessa pärjääminen. Toimintakyky voi säilyä mutta jokin on muuttunut lopullisesti.

Totta .  Aikuinen ihminen ymmärtää vanhempiensa kuoleman.  Siitä selviää.

pointti kai onkin siinä, että moni elämänalue on lheisen kuoleman jälkeen edelleen melkein normaali. Työ on sama. Koti on sama. Mökki on sama. lapset on samat. MOni asia on melkein sama - Mitä nyt siitä puuttuu se läheinen.

Joskus se samuus painaa enemmän ja tuntuu etttä kyllähän tämä tästä. Ja kaikki läheisetkään ihmiset ei aina ole merkittävä osa kaikkia toisten ihmisten elämänalueita.

Joskus sitten taas iskee päälle se, että ikinä ei enää mitään osaa tästä jaeta sen läheisen kanssa. Se vie monesta kokemuksesta - vaikka ne edelleen on ihan hyviä - sen parhaan pisteen iin päältä pois.

Tuttu nainen kertoi vuosia sittenettä heidän äitinsä kuoli ja lapsista osa oli aikuisia. Hän sanoi ettei ollut itkenyt lainkaan äitinsä kuolemaa, ei ennen kun meni seurakunnan sururyhmään ja pääsi käsittelemään kuolemaa. Kotona  äidin kuolema ei käsitelty kukaan ei siitä.puhunut eikä.saanut puhua. Outoa minusta mutta sellaisia voi olla ja on.

Outoa,  että tunnet noin. Kuolleita et koskaan näe.