Miksi läheisen kuoleman jälkeen tuntuu ihan normaalilta?

Siskoni kuoli yllättäen kun olin teini. Isä touhusi kaikkea ja hoiti mm. kaikki hautajaisjärjestelyt koska siskon mies ei pystynyt. Näin isän itkevän muutamia kertoja, hautajaisissa hän oli pääosin oma touhukas itsensä. Kaikki pelotteli että tämä on vaan shokkia ja että kyllä se romahdus tulee joskus. Ei tullut koskaan sellaista, ei ainakaan minun tietääkseni. Ei isä koskaan ole salannut tunteitaan ja pystyy itkemään muiden nähden. Ihan varmasti isä suree siskoa, mutta ei kaikki vaan reagoi samalla tavalla.

Biologiset vanhempani kuolivat kun olin pieni. Toisesta en muista mitään, toisesta jotain. En oikeastaan voi sanoa surevani vanhempiani tai ikävöiväni heitä. Ehkä toista, sitä kenet muistan, vähän, mutta enemmän se on sellaista pohdintaa että millaista elämä olisi jos tämä eläisi. Olen joskus kuullut ihmisiltä jos jonkinlaista kauhistelua ja ihmettelyä siitä että en "sure" biologisia vanhempiani. Mitä se sureminen sitten ikinä tarkoittaakaan. Ihmiset ei tunnu ymmärtävän, että minulle biologiset vanhemmat ei ole sillä tavalla läheisiä ihmisiä kuin esimerkiksi heidän vanhempansa heille. Reaktiot läheisen menetykseen on hyvin yksilöllisiä ja ne riippuu monesta asiasta. Ei ole olemassa yhtä ja oikeaa tapaa elää menetyksen jälkeen.

Mun läheinen, hyväkuntoinen täti kun kuoli ihan yllättäen, huutoitkin. Lapsi kuvasi, että kuin joku eläin olisi huutanut. Surin niin, että olin aivan loppu ja muistan maanneeni viikonloput sohvalla, koska olin aivan uuvuksissa. Eikä mun pitänyt ees hoitaa mitään asioita koska tädillä oli lapsia.

Sen sijaan, kun äiti kuoli muistisairauden runtelemana vuotta myöhemmin, en oikeastaan surrut, koska olin sitä tehnyt jo vuosikymmenen. Jatkoin vaan elämää ja itseasiassa helpottuneena. Eipähän tarvinnut hoitaa hänen asioitaan ja käydä katsomassa pari kertaa viikossa ihmisen kuorta joka ei tiennyt kuka olen eikä puhunut viimeiseen kahteen vuoteen mitään.

Minulle isovanhempieni kuolema iski paljon voimakkaammin kuin isäni. Tosin olin silloin paljon nuorempikin, ja nyt käytän SNRI-lääkettä.

Moni asia vaikuttaa, kuten juuri se, kuka kuoli. Omien lasteni kuolema veisi järjen. Mieheni ja joidenkin ystävien kuolema olis kamalaa, mutta selviäisin. Lemmikkejä itken muutaman päivän, vaikka ovat olleet hyvin tärkeitä arjessa. 

Vierailija wrote:

Moni asia vaikuttaa, kuten juuri se, kuka kuoli. Omien lasteni kuolema veisi järjen. Mieheni ja joidenkin ystävien kuolema olis kamalaa, mutta selviäisin. Lemmikkejä itken muutaman päivän, vaikka ovat olleet hyvin tärkeitä arjessa.

Minulta on kuollut lapsi. Olen järjissäni mutta en ole selvinnyt siitä.

Jokainen tuntee tavallaan. Mikään ei voi olla väärä tapa ( paitsi sivullisen mielestä). Suru voi olla kaipuuta tai helpotusta tai toisen muistelua parhaina päivinään.

Itseltäni vanhemmat kuoli hyvin iäkkäinä. Jonkun mielestä niin vanhojen ihmisten kohdalla ei olisi pitänyt ollaniin tunteikas. Mutta mikäs herkyydelleen mahtaa. Toki järki sanoi, että oli jo aika ja pystyin ihan hyvin toimimaan. 

Iäkäs isäni kuoli alkuvuodesta. Hänellä oli muistisairaus ja hän eli viimeiset vuodet hoitokodissa. Surin huomattavasti enemmän silloin, kun hän sai muistisairausdiagnoosin kuin hänen kuolemaansa.

Nykyään muistelen häntä haikeudella ja hellyydellä, mutta mitään suuria tunnekuohuja en ole kokenut.

Omaa kuolemaani olen ajatellut paljon isäni kuoleman jälkeen, liittyy varmaan siihen, että olen nyt seuraavaksi vuorossa olevaa sukupolvea.

Surun muoto varmaan riippuu monesta tekijästä ja niinkuin täällä on todettu: ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa surra.

Ihan hyvällä totean, että osa on tunteettomia psykopaatteja. He eivät siis myöskään sure. 

Ei voi surra, kun ei ole tunteita. Ihmettelevät varmaan toisten tunteellisuutta.

Toki varmaan kaipaamaan pystyvät. Eli haluaisivat sen läheisen olevan edelleen.

Äiti oli hullu narsisti, kuolemaansa seuraava aamu oli elämäni onnellisin.

Ihmiset reagoi eri tavalla eikä siinä luulisi olevan mitään kummallista.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Moni asia vaikuttaa, kuten juuri se, kuka kuoli. Omien lasteni kuolema veisi järjen. Mieheni ja joidenkin ystävien kuolema olis kamalaa, mutta selviäisin. Lemmikkejä itken muutaman päivän, vaikka ovat olleet hyvin tärkeitä arjessa.

Minulta on kuollut lapsi. Olen järjissäni mutta en ole selvinnyt siitä.

 

Minultakin on kuollut lapsi. En ole aina ihan varma, olenko järjissäni, mutta menen eteenpäin, aamusta iltaan, illasta aamuun, kunnes tämä matka on tehty. Koskaan en lapseni kuolemasta selviä, mutta tämän olen hyväksynyt. Suru on osa minua, elämääni.