Lapset tehty, omakotitalo, kaikki yhteistä, mutta... henkinen yhteys puuttuu

Mutta kuivia kausia on kaikilla ja yhteys hukassa. Ehkä teidän kerta kaikkiaan pitäisi mennä hakemaan apua, vaikka ei huvittaisikaan.

On aika jämähtänyttä elämää, mutta lasten takia jatkuu näin. Mies vielä sanoo rakastavansa. Minä en enää. Omissa oloissamme ollaan kotona. Ei huvita tehdä mitään yhdessä. Elämä on kuitenkin tavallaan helppoa näin.

Toinen lapsemme on nyt kolmivuotias, kuopus vuoden, sen jälkeen meillä ollut vain äiti ja iskä, ei miestä ja vaimoa, ei yhteistä aikaa, ei mitään...

Ap

edelleen vilkasta. Mies lähti vuodeksi yk-joukkoihin ja ihan rakastuttiin uudestaan sen aikana. Opin taas arvostamaan miestäni ja tuli myös myönteistä vipinää kun nähtiin vähemmän.

Voisitko kuvitella, että menisitte keskustelemaan asiasta jonkun ammatti-ihmisen kanssa? Haluaisitko korjata suhteenne kuntoon?

Jos yhdessä olette valmiita muutokseen, niin tehkää kiireesti asialle jotain.

Ei kannata ainakaan jättää kokeilematta. Jos toinen ei ole vastenmielinen.

Joskin jos sitten sen ekan perheen hajottaa ja uuden perustaa - ja hankaluudet iskee naamaan, tajuaa vasta MITEN PIENIÄ NE ONGELMAT OLIVAT, mutta kuinka saatanan korkealla se rima oli. Kuinka ei sitten ylpeyttään voinut kuin pistää kaiken paskaksi, koska ei muka enää voinut tehdä mitään. Kun ei se toinenkaan.



Mutta sitten kun se exä rakastuu toiseen ja ne omat mussukat on siellä exän ja exän uuden onnen kanssa lomilla, viikonloppuina tms, miten se voikaan ottaa päähän.



Ja sitten se ero näkyy vielä vuosien kuluttua, kun omat lapset joutuu miettimään kaikissa omissa perhejuhlissaan, että milläs kokoonpanolla ne arvon aikuiset suostuukaan kokoontumaan tänne häihin, ristiäisiin jne- jne.



Mut ei millään pahalla... Ei kai sitä voi tajuta näitä hankaluuksia kuin oman kantapään kautta.

Ei se toinen tunnu kuitenkaan niin vastenmieliseltä. Mikähän se paikka mahtaisi olla minne voisi ottaa yhteyttä??



Itse ainakin koen nimeenomaan avun tarpeelliseksi, koska tunnun olevan jotenkin kamalan varauksellinen, vaikka mies tulisikin halaamaan, en osaa ottaa sitä vastaan koska en voi vaan jatkaa siitä mitä on ollut joskus vuosia sitten. Joskus kun ollaan jopa päästy rakasteluasteelle asti, mies ei osaa kuitenkaan ottaa minua huomioon haluamallani tavalla vaikka siitä oltaisiin juuri ennen puhuttu, en osaa tyydyttyä, pelkään, että hänen halunsa lopahtavat kesken kaiken...



Ap

Kumpaan asiaan voi sitten vanhana olla tyytyväinen, siihen että on nähnyt ja kokenut monenlaista, vai siihen, ettei ole uskaltanut tai viitsinyt elää.

Ap:n teksti on aivan kuin minun kirjoittamaani. Elän aivan samanlaisessa parisuhteessa. Ajatukset ovat samanlaisia kuin sinunkin.

Kunpa saisin jonkinlaisen ratkaisun tähän.

Vihkikaavassa kysytään tosiaan: Tahdotko rakastaa. Rakastaminen on tahdon asia. Jos teillä ei ole mitään oikeasti isoa ongelmaa (väkivaltaisuus, alkoholismi tms.), niin yrittäkää ihmeessä hoitaa asianne kuntoon.

Teillä on nyt uudet roolit - isä ja äiti. On täysin normaalia tuntea, että ei olekaan enää mitään muuta kun isä tai äiti. Se on vain tuo vaihe elämässä (no joo, onhan ne lapset aina), mutta kun lapset kasvaa niin voitte löytää toisenne vielä uudelleen kun saatte enemmän omaa aikaa. On virhe erota kun lapset on pieniä. Ei kai kukaan oleta, että suhde pysyy samana kun tulee lapsia perheeseen?

riitelemmekin. Lasten (4) takia jatketaan näin, mennyt jo vuosikausia, enkä haikaile muiden perään, miehestänikään en usko sitä, mutta varmahan ei voi olla.

Lue mll:n sivuilta parisuhdeasiaa.

kummassakaan ei ole ns vikaa mutta tuntuu etta molemmat ansaisivat olla suhteessa jossa joku oikeasti rakastaa, ihailee ja kunnioittaa.



olemme yhdessa lahinna siksi etta on pakko.

Parisuhde muuttuu, ihastuminen ja rakastuminen on vaan osa sitä. Rakkaus muuttuu, nyt se on teillä lasten muodossa. Kyllä se siitä, sanon vaan. :)