Lue keskustelun säännöt.
Voiko tällainen äidin käytös kasvattaa epävarman ja masennukseen taipuvaisen lapsen?
28.10.2023 |
Kuvitteellisesti jos joku osaisi miettiä vaikka asiaa itsensä kohdalle tai kertoa ulkopuolisin silmin, miten tietynlainen käytös voi vaikuttaa lapsen omakuvaan.
Eli kun jotain tekee, äiti jatkuvaan arvostelee miten asia pitäisi tehdä. Oli se sitten vaikka siivous, ruoanlaitto tai mikä tahansa suoritettava asia. Tulee ohjeita, mulkoilua ja ivallista hymyä, tai sitten puhuu kuin lapselle. Se on sellaista kaaosta vaikka kuitenkin kyse on yksinkertaisista asioista. Lopulta joskus tekee itse kokonaan saman homman uudestaan, esim imuroi. Kun asia on tehty loppuun, niin heti täytyy tehdä jotain muuta ja pyytelee apua. Todella levoton on. Voimat hupenee nopeasti pelkästään olemisesta hänen kanssaan. Aikansa jaksaa itse olla kuin ei yhtään haittaisi mutta sitä enemmän haluaa vielä provosoida, niin kauan että asiat kärjistyy. Sitten alkaa juominen ja juo niin paljon, että alkaa haastamaan riitaa. Kertoo kymmeniä vuosia vanhoja juttuja ja itkee, huutaa, haluaa tunnetta peliin. Sitten kaikki vain leviää käsiin ja olemme riidoissa. Osaa ivallisesti kertoa toiselle kuinka huono ja kykenemätön on, itseään kehuu sivulauseissa. Kun toinen suuttuu, niin hän suuttuu lisää, ei ole tilaa toisten tunteille. Lopulta kun lähtee, niin loukkaantuu useaksi päiväksi ja yrittää jotenkin lahjoa takaisin, on taas hempeä ja mukava hetken, sitten taas kaikki alkaa alusta.
Puhun nyt itsestäni tämän äidin lapsena ja välillä tuntuu, että ymmärrän paremmin miksi olen ollut ikäni niin epävarma, pelännyt ihmisiä ja kritiikkiä, sekä konflikteja todella paljon. Olen ollut sellainen varpaillaan kävelevä "kaikki sopii" tyylinen ja yrittänyt vain kestää, omat rajat ovat olleet kadoksissa. Nykyään olen sitten sitä ääripäätä, että viihdyn yksin ja kaikki mitä ihmisten kanssa pitäisi tehdä, jännittää, etenkin jos siinä on jotain suoritettavaa "työtä". Koska koen olevani lähtökohtaisesti niin huono. Peittelen tätäkin.
Taas tajusin kun olin hänen kanssaan, että ei oikeasti jaksa. Olen tuota katsellut koko ikäni. Eikä edes näe toiminnassaan mitään, ei pysty edes puhumaan koska hän tunteilee niin voimakkaasti ja suuttuu tai muuten väheksyy toisten tunteita.
Joskus epäilen itseäni, olenko liian herkkä. Joskus myös osaa olla ok mutta yleisemmin se on tällaista, että ei tiedä miten päin pitäisi olla ja mitä hän oikeasti ajattelee.
Miltä kuulostaa?
Kommentit (24)
Kuulostaapa kauhealta. Tuollainen draamanhakuinen ja alahtelevainen käytös kuluttaa voimavaroja ja varfmasti vaikuttaa masennusalttiuteen ja epävarmuuteen.
Kannattaa irtautua,.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Kuulostaa siltä, että äidilläsi on persoonallisuushäiriö. Se on vakavin mahdollinen kasvuympäristö, ettei koskaan tiedä mistä nyt tuulee. Tarvitset pitkäkestoista psykoterapiaa ja kunnollisen irtioton äidistäsi psykoterapian avulla.
Olen menossa psykoterapiaa. Sitä lääkäri suositteli vaikka en edes tätä näin kertonut. Kerroin vain epävakaasta äidistä kun kyseli taustoja. Ovat vanhemmat alkoholisteja, niin en ole saanut ehkä kummaltakaan tarpeeksi tukea. He kuitenkin ovat sitä mieltä, että lämmin koti ja ruoka, sekä että meistä kuitenkin huolehdittiin niin oli todella iso juttu ja suuttuvat jos puhuu epäkohdista.
Olen ikäni ollut masentunut. Olen jo aikuinen ihminen niin hävettää että tämä ylipäätänsä vaikuttaa minuun vieläkin voimakkaasti. Enkä nyt syytä ainostaan vanhempia tästä mutta en ole oikein onnistunut luomaan elämää, jossa minun olisi hyvä olla. Olen itsekin riippuvuksiin taipuvainen ja työelämässä tunnollinen sekä kiltti mutta se johtaa aina niin pahaan uupumiseen ja masennuskauteen, että toistuvat pitkät sairaslomat ja häpeätila on kyllä itselle harmi juttu. Kun haluaisi niin paljon pärjätä mutta tuntuu ettei kuitenkaan pysty.
Ap
Vierailija wrote:
Kuulostaapa kauhealta. Tuollainen draamanhakuinen ja alahtelevainen käytös kuluttaa voimavaroja ja varfmasti vaikuttaa masennusalttiuteen ja epävarmuuteen.
Kannattaa irtautua,.
Kiitos näkökulmista. Vahvistaa omaa käsitystä tästä kaikesta. Välillä kuitenkin säälin häntä niin paljon. Osaa vedota tunteisiin. Osaa olla myös hyvä äiti mutta sitten taas jotain tapahtuu ja olo on raskas ja epämiellyttävä. Yksi vuorokausi on nykyään jo liikaa, jouduin taas lähtemään kun tilanne kärjistyi. Äiti jäi katsomaan ikkunasta ulos ja kyynelehti, yritti vielä halailla ja sanoi, että voi hyvin. Tunsin hieman huonoa omaatuntoa mutta halusin vain lähteä kun en jaksa aina vain feikata, että ei haittaa.
Olen minä myös vihainen, en näytä sitä ja yritän puhaltaa ulos vain ja olla rauhallinen. Kuitenkin näen painajaisia. Viime yönä näin unta, että äiti oli taas tuollainen halveksuva ja dramaattinen. Sitten kirjoitin hänelle paperille, että toivon, että kuolee viinaan niin, että kärsii. Tuo säikäytti itsenikin. Kirjoitin sen vielä epäselvällä tekstillä ettei ymmärtäisi lukemaansa mutta ymmärsi ja minulle tuli huono omatunto.
No kuitenkin, tällaista tämä elämä itsellä on ollut. En haluaisi olla uhri mutta kyllä tämä kai on minuun vaikuttanut aika paljon.
Ap
Surullista. Näin kasvatetaan häpeään. Onneksi siitä on mahdollista myös päästä irti ja terapiaanhan oletkin jo menossa.
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Kuulostaa siltä, että äidilläsi on persoonallisuushäiriö. Se on vakavin mahdollinen kasvuympäristö, ettei koskaan tiedä mistä nyt tuulee. Tarvitset pitkäkestoista psykoterapiaa ja kunnollisen irtioton äidistäsi psykoterapian avulla.
Olen menossa psykoterapiaa. Sitä lääkäri suositteli vaikka en edes tätä näin kertonut. Kerroin vain epävakaasta äidistä kun kyseli taustoja. Ovat vanhemmat alkoholisteja, niin en ole saanut ehkä kummaltakaan tarpeeksi tukea. He kuitenkin ovat sitä mieltä, että lämmin koti ja ruoka, sekä että meistä kuitenkin huolehdittiin niin oli todella iso juttu ja suuttuvat jos puhuu epäkohdista.
Olen ikäni ollut masentunut. Olen jo aikuinen ihminen niin hävettää että tämä ylipäätänsä vaikuttaa minuun vieläkin voimakkaasti. Enkä nyt syytä ainostaan vanhempia tästä mutta en ole oikein onnistunut luomaan elämää, jo
Luulen, että olen paljon vanhempi kuin sinä, mutta kotiolot vaikuttavat minuun edelleen todella vahvasti. Eivät koko ajan mutta hyökyaalto tulee melko säännöllisin väliajoin ja sen aiheuttamalle tunnetilalle ei voi mitään. Vaikeissa kotioloissa kasvaneet ovat imeneet ilmapiirin ja hankalat tunteet kehoonsa. Ei se kehon - ja mielen - taakka poistu päättämällä tai ajattelemalla, että nyt olen jo aikuinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kahden alkoholistin perheessä kasvaminen on jo lähtökohtaisesti trauman paikka. Addiktio saa ihmisen käyttäytymään narsistin lailla.
Jatkan vielä, että ymmärrän, että täytyy jälkikasvua opettaakin asioissa ja myös kriitiikki on joskus ihan paikallaan. Äidin käytös on kuitenkin enemmän ivallista. On hän minusta hyvän työntekijän tehnyt ja on ollut työmoraalia ainakin ennen, mitä nyt nykyään niin loppu kaikkeen yrittämiseen kun se vie lopulta koko kehosta ja mielestä kaiken elinvoiman koska olen kai niin kriittinen itselleni. Enkä "kuulu mihinkään". On irrallinen ja ulkopuolinen olo.
Kuitenkin hän jotenkin vain osaa olla ilkeä "tarkoittamatta" sitä. Välillä tuntuu, että piruilee tahallaan koska sitten hymyilee ja laittaa käden suun eteen, että "oho, en taida sanoa mitää, mitä nyt minun sanomisella on väliä :)" ja jotenkin vain päähän sattuu, siis tuntuu kuin aivot menisi ihan solmuun sen ristiriitaisen viestinnän takia mitä harjoittaa.
Joskus ihan absurdisti on sanonut, että kun sä olit silloin lapsena vähän sellainen, heheh, taas ivallista hymyä. Kysyin, niin, että siis millainen? Niin vastasi, että, " niin siis sellainen niin sanotusti enemmän autettava.." ja minä mietin taas, että mistä tuokin tuli. Ihan huvikseen naljailee vaikka oikeasti mitään ihmeellistä ei tilanteessa olisi.
Joskus sitten on kuin kärttyinen äitiemo joka puolustaa lapsiaan aivan täydellä voimalla ja haluaa kertoa kuinka paljon rakastaa. On niin auttavainen ja haluaa tosiaan lahjoa. On aivan seksistä koko suhde, en tajua yhtään mikä hän todella on. Hyvä, paha, jotain siltä väliltä vai miten suhtautua.
Olen kuitenkin kun oikeasti jaksan yrittää, kun olen työelämässä kiinni niin aina pidetty työntekijä. Olen saanut loistavat todistukset ja korotuksia, paljon töitä, vastuuta sekä edennyt. Ei ole siis ollut mitään ivaamista sinällään todellisuudessa. Ainoa on vain, etten itse usko itseeni enkä kestä sitä jos olen huono, minun on pakko pyrkiä olemaan tarpeeksi hyvä mutta sitten vain väsyn, inhoan itseäni ja kaikki menee päin helvettiä. Tulee addiktiivista käyttäytymistä, olen toivoton ja tyhjä ihmisraunio. Sitten menee työt (omasta tahdosta) ja taas lepään ja nousen uudelleen. Oma elämäkin on nuoralla kävelyä enkä pidä tästä lainkaan.
Haluan kovin muuttua ja olla jotain muuta. Selvittää pääni solmut ja saavuttaa elämän jossa on hyvä olla.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis sekaista koko suhde, ei seksistä*
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Kuulostaapa kauhealta. Tuollainen draamanhakuinen ja alahtelevainen käytös kuluttaa voimavaroja ja varfmasti vaikuttaa masennusalttiuteen ja epävarmuuteen.
Kannattaa irtautua,.
Draamailija loppu viimein sairastuttaa kaikki lähellään olevat. Tahallaan.
Miksi ette hauku isiänne koskaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, tuollainen lapsuus voi aiheuttaa trauman. Traumoja on kahdenlaisia, yksittäisistä kamalista tapahtumista aiheutuvia, tai pitkäkestoisesta turvattomuudesta aiheutuvia. Kuvailemasi lapsuus menisi tuohon jälkimmäiseen kategoriaan.
Et ole liian herkkä. Jos oletkin herkkä, se on todennäköisesti lapsuutesi seurausta, ei synnynnäinen ominaisuus. Koska jouduit aina tarkkailla äitisi mielentiloja ja omaa käytöstäsi, olet herkistynyt.
Trauman voi vapauttaa. Traumaterapioita on paljon erilaisia ja jokainen niistä voi toimia.
Tärkeää on, että luotat terapeuttiisi. Jos ei klikkaa, terapeuttia kannattaa vaihtaa.
Yleensä sossutätien, kuraattorien ymv lapsista tulee juuri tuollaisia.
Monta lapsen kaveria ihan sekaisin kun tädit vähän "kasvattaa oikein ".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kysyisin mielummin tuollaisen lapsuuden jälkeen, että onko enneminkin normaalia reagoida masennuksella epänormaaliin tilanteeseen. Ei tuo ole kasvatusta ja olen pahoillani, että et ole saanut hyviä perusteita elämään. Ehkä saat ne vielä rakennettua itse siellä terapiassa.
Oma äitini on samanlainen. Pakene. Katkaise välit, ala elää omaa elämääsi.
Miten te olette jaksaneet tätä elämää, jolla samanlaista taustaa? Oletteko olleet masentuneita tms? Kiitän edelleen teidän vastauksistanne.
Isäni kertoi, että ollut samanlainen hänelle (kuten monelle muulle) mutta äiti on ollut hänelle myös paljon pahempi käytökseltään. Esimerkiksi ei antanut nukkua kun voi huonosti, kun oli dramaattisella tuulella niin tökki jatkuvaan hereille vaikka tiesi että töitä seuraavana päivänä. Ollut todella inhottava, haukkunut ja halveksunut. Isä oli naimisissa hänen kanssaan ja sai sen myötä kestomasennuksen. Meitä lapsia isä arvostaa mutta edelleen on ahdistunut kun äidistämme puhutaan koska siinä tapahtui kaikenlaista. Erosivat jo 25 vuotta sitten, silloin kuin olin itse 3-vuotias.
Ei se äiti siitä ole koskaan muuttunut miksikään.
Ap
Jos ei vanhemmiltaan ole saanut tukea lapsuudessa niin miten on mahdollista, että se aikuisena korjaantuu noin vain. Turhaan häpeät vaikka helpommin sanottu kuin tehty. Kyse kuitenkin on siitä, ettei sinussa ole niin sanotusti mitään vikaa, et ole vain saanut sellaista tukea elämään NK olisit tarvinnut ja tuosta se masennus on varmaan se lopputulos.
Ap, tunnistan kertomastasi todella vahvasti oman äitini ja sen, millainen minusta on tullut. Erona on se, että tähän yhtälöön ei kuulu addiktioita. Vanhempani ovat myös edelleen yhdessä ja isäni on edelleen äitini haukkumisen ja halveksunnan kohteena.
Minulla ei ole valitettavasti tarjota neuvoja siihen, miten tilanteesta voi selvitä, sillä painin itse samanlaisten kysymysten parissa. Elämäni yleisvire on väsynyt ja toivoton. Ponnistelen jatkuvasti jotten osoittaisi kuinka huono olen, mutta silti koen "totuuden" käyvän ilmi kaikista pienistä virheistä. Esimerkiksi sosiaalisissa tilanteissa helposti tulkitsen muiden sanomisia ja sanomatta jättämisiä kritiikiksi itseäni kohtaan ja jään helposti häpeämään asioita, joita olen sanonut tai tehnyt. En ole itse toistaiseksi käsitellyt tätä asiaa terapiassa. Sanottakoon, että sisaruksellani on samankaltaisia piirteitä, ja hänen kohdallaan terapeutti on vetänyt asiasta yhteyden äitiimme, mikä ei nyt sinänsä varmaan ole yllättävä löydös.
Vierailija wrote:
Ap, tunnistan kertomastasi todella vahvasti oman äitini ja sen, millainen minusta on tullut. Erona on se, että tähän yhtälöön ei kuulu addiktioita. Vanhempani ovat myös edelleen yhdessä ja isäni on edelleen äitini haukkumisen ja halveksunnan kohteena.
Minulla ei ole valitettavasti tarjota neuvoja siihen, miten tilanteesta voi selvitä, sillä painin itse samanlaisten kysymysten parissa. Elämäni yleisvire on väsynyt ja toivoton. Ponnistelen jatkuvasti jotten osoittaisi kuinka huono olen, mutta silti koen "totuuden" käyvän ilmi kaikista pienistä virheistä. Esimerkiksi sosiaalisissa tilanteissa helposti tulkitsen muiden sanomisia ja sanomatta jättämisiä kritiikiksi itseäni kohtaan ja jään helposti häpeämään asioita, joita olen sanonut tai tehnyt. En ole itse toistaiseksi käsitellyt tätä asiaa terapiassa. Sanottakoon, että sisaruksellani on samankaltaisia piirteitä, ja hänen kohdallaan terapeutti on vetänyt asiasta yhteyden äitiimme, mikä e
Kiitos kertomastasi. Arvostan.
Saanko kysyä minkä ikäinen olet? Oletko miettinyt onko äitisi narsisti? Tiedän, että tuo on muotisana. Kuitenkin niin outoa ilmiötä on halu saada ymmärtää ja tietää mistä on kyse.
Toivottavasti saan itse terapiasta apua. Suoraan sanoen en selviä tästä elämästä enää. Olen yrittänyt ja yrittänyt mutta en pärjää täällä. On tunne kuin olisi kylmässä kellarissa kaltereissa. On kylmä, pelottaa ja olen yksin. On sellainen tunne vain. Jos en saa apua, en selviä. Elämäni on ollut niin nuoralla kävelyä, että on siunaus, että olen selvinnyt edes tähän asti. Joskus tuntuu pahalta syyttää ulkopuolisia tekijöitä ja inhoan itseäni todella paljon. En tiedä yhtään kuka olen ja miten asioihin tulisi suhtautua.
Ap
Tottakai voi, ihmistä on siinä tapauksessa opetettu lapsesta pitäen että kaikki mitä se tekee on väärin ja hän on huono tekemään yhtään mitään.
Älkää ikinä kasvattako omia lapsianne näin.