Mistä muut saavat rohkeuden erota pitkästä liitosta?

Joskus on vain pakko tehdä vaikeitakin päätöksiä. Mieti että tuhlaatko koko oman ainoan elämäsi sellaiseen, mitä et oikeasti halua.

Kerran kysyin saman kysymyksen ystävältä. Hän vastasi: Vuosia pohdin sitä, eräänä päivänä tunsin olevani rohkea ja töksäytin asian. Ero tuli. 

 

Kuulemma hetken katui, sitten enää ei. Nykyisin onnellisesti naimisissa.

Vihasta.

Erosin kolme vuotta sitten ensirakkaudestani. Vaikka vieläkin häntä rakastan ja ystäviä olemme, ei se rakkaus riittänyt. Intohimo oli kadonnut ja tietynlainen kunnioitus toista kohtaan.

Kiinnostaa.

Intohimo loppui. Rakkaus ei loppunut, mutta kun ymmärtää ettei toisen kosketusta kaipaa, parempi on erota. 

Sisältä.

Oletko itse eroamassa?

Toinen mies osoitti kiinnostusta ja ihastuin. Ystäväni kannustivat heittäytymään ihastukseen, koska tiesivät miten onneton olin liitossani. Pääsin liitosta eroon. Periaatteessa en kannusta ketään pettämään, mutta tietyissä tilanteissa tuo on mielestäni hyväksyttävää. Elin väkivaltaisessa suhteessa. 

Vierailija wrote:

En saa tuohon rohkeutta. Pelkään, että lapset tunnistaa olevansa puoliksi isäänsä ja puoliksi äitiä ja jos lähtisin, lapset kokisivat, että hylkäsin myös heidät tai se toinen puolikas heistä on jotenkin epäkelpo, koska vanhempi ei pitänyt siitä. Eri asia kai olisi jos olisi eronnut jo silloin kun lapset on todella pieniä. Tai liitossa olisi väkivaltaa. Pelkään, että särkisin lasteni sydämen samalla.

Olen valinnut kärsiä rakkaudettomassa liitossa ja hammasta purren päivä kerrallaan. Joo kerran täällä vaan eletään. Mutta en halua olla itsekäs.

Lapset ymmärtävät. Keskustelu ja heidän kanssa yhteinen aika on avainasemassa.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

En saa tuohon rohkeutta. Pelkään, että lapset tunnistaa olevansa puoliksi isäänsä ja puoliksi äitiä ja jos lähtisin, lapset kokisivat, että hylkäsin myös heidät tai se toinen puolikas heistä on jotenkin epäkelpo, koska vanhempi ei pitänyt siitä. Eri asia kai olisi jos olisi eronnut jo silloin kun lapset on todella pieniä. Tai liitossa olisi väkivaltaa. Pelkään, että särkisin lasteni sydämen samalla.

Olen valinnut kärsiä rakkaudettomassa liitossa ja hammasta purren päivä kerrallaan. Joo kerran täällä vaan eletään. Mutta en halua olla itsekäs.

Lapset ymmärtävät. Keskustelu ja heidän kanssa yhteinen aika on avainasemassa.

Ymmärtääkö todella? Lapset on aina todella lojaaleja vanhempia kohtaan ja tykkäävät esittää, että ymmärtävät. Mutta sitten se y"ymmärtämättömyys" saattaa purkautua toisella tavalla> huomionhakuinen käyttäytyminen, oireilu, päihteiden käyttö ym.

Ja sitten vanhemmat on, että joo kyllä me keskusteltin meidän lasten kanssa tästä erosta ja ne oli ihan ok. No ei olleet. Ne vain sanoo niin, että vanhemmat oisi tyytyväisiä.

En tiedä oliko se rohkeutta, mutta itselläni loppui toivo. Toivo, että suhde olisi enää korjaantunut. Tunsin, että kaikki oli tehty ja pelkäsin jo oman mielenterveyden puolesta.

Nyt vuosi erosta ja voin sanoa, että oli elämäni paras päätös. Ihana herätä jokaiseen päivään kun kukaan ei arvostele, mitätöi ja vedä sinua alas. Uutta rakkautta ei ole vielä tullut vastaan, mutta hyvää seksiä ainakin on ollut tarjolla ja riittävästi - toisin kuin liitossa. 

Siinä vaiheessa kun selvisi, että miehellä oli takana pitkä sivusuhde ja toinen perhe perustettuna minun ja lasten selän takana, ei oikein ollut muita vaihtoehtoja kuin ero.

Ja sen jälkeen sitten sainkin mieheltä oikeasti turpaan, olin paska nainen ja kuulemma minun syy että perhe hajosi ja hän joutui pettämään. Ja miehen piti sen vuoksi kuulemma pettää kun minä en ihaillut ja kehunut häntä riittävästi.

Että eipä siinä tuntenut muuta kuin helpotusta kun eroon pääsi. Ja henkikin vielä säilyi kaupan päälle.

Vierailija wrote:

Oletko itse eroamassa?

Varmasti ainakin asiaa pohtinut kun kysyy

Vierailija wrote:

En saa tuohon rohkeutta. Pelkään, että lapset tunnistaa olevansa puoliksi isäänsä ja puoliksi äitiä ja jos lähtisin, lapset kokisivat, että hylkäsin myös heidät tai se toinen puolikas heistä on jotenkin epäkelpo, koska vanhempi ei pitänyt siitä. Eri asia kai olisi jos olisi eronnut jo silloin kun lapset on todella pieniä. Tai liitossa olisi väkivaltaa. Pelkään, että särkisin lasteni sydämen samalla.

Olen valinnut kärsiä rakkaudettomassa liitossa ja hammasta purren päivä kerrallaan. Joo kerran täällä vaan eletään. Mutta en halua olla itsekäs.

Olet itsekäs nimenomaan sillä että viet puolisosi aikaa kuolleeseen suhteeseen jäämällä ja sillä ettet tarjoa lapsillesi ensinnäkään hyvinvoivaa vanhempaa ja toiseksi näytä heille tervettä mallia sen ainoan elämän kunnioituksesta ja siitä miten tehdään päätöksiä, joilla kunnioitetaan sitä että meistä jokaisen hyvän elämän tarpeet ovat yksilölliset. Kasvatat lapsesi käytännössä tekemään samaa kuin sinä nyt, tyytymään onnettomana väärässä kohdassa muiden tähden. Miten voisit kasvattaa lapsesi itsenäisiksi ja ihmisiksi jotka muistavat kuunnella myös itseään tärkeissä kysymyksissä, jos sinä itse et niin tee?

On hyvää itsekkyyttä ja on huonoa itsekkyyttä. On hetkiä kun muut laitetaan itsen edelle ja on aivan itsestäänselviä hetkiä kun itsensä laitetaan muiden edelle kuten sen valinnassa saako onnettomana erota vai ei. On hyvää itsekkyyttä erota tuossa tilanteessa ja taas huonoa itsekkyyttä olla eroamatta siksi että pelkää muiden reaktioita tai koska potee syyllisyyttä. Hyvää itsekkyyttä on kunnioittaa myös sun tarpeitasi ihmisenä erityisesti suurissa elämänvalinnoissa. Silloinkin kun lapsiakin on jo tehty. Terve ihminen osaa myös olla itsekäs ja elää omaa elämää itselleen. Hän osaa vetää rajat eikä pyytele anteeksi sitä että hänelläkin on tarpeita sekä tavoite voida hyvin. Hän osaa erottaa mistä on itse vastuussa ja mistä muut ovat vastuussa. Hän osaa erottaa oman elämänsä muiden elämistä.

Kysy itseltäsi toivoisitko samaa kohtaloa lapsellesi tai omalle vanhemmallesi kuin mihin nyt laitat itsesi? Luultavasti et. Älä siis tee niin itsellesikään. Teet vain karhunpalveluksen ja syyn katkeroitua jokaiselle teistä puolisosi mukaanlukien.

Itseltä tuo rohkeus puuttuu. Yhdessä puolison kanssa 45 vuotta ja lapset jo maailmalla. Kovin onnellinen tämä liitto ei  ainakaan minulle ole ollut, kumppanista en tiedä, mitä mieltä hän on. Ehkä hän on ollut ihan onnellinen. 

Nyt  kun en enää ole työelämässä mukana , eikä elämässä ole sellaista säännöllisyyttä, kuin ennen, pelkään, että voisin sortua tissutteluun. 

Olen ollut enimmän osaa elämääni täysin päihteetön ja en edes kestä alkoholia, kuin olemattoman määrän kerrallaan, (ehkä 2 tölkkiä lonkeroa illassa)mutta pelkään, että alkaisin ajankulukseni käyttämään sitä joka päivä, kun mitään estettä ei olisi. 

Meille kummallekin varmaan joku toinen olisi ollut parempi puoliso, enemmän sielunkumppani, mutta niin vain se elämä on nyt tässä ihmissuhteessa mennyt. Jos olisin nuorena ollut viisaampi, olisin toki valinnut toisin, mutta jälkiviisas on helppo olla. Ja toisaalta, nämä lapset(nyt jo siis aikuiset nuoret) jotka meillä on, ovat sellainen asia mitä en pysty koskaan katumaan , enkä vaihtaisi heitä jonkun toisen kanssa tehtyihin lapsiin. 

Kohta meistä puolison kanssa tulee isovanhempia.

Outoa

Kaikki yhteinen loppui. Puhuin miehelleni siitä. Hän ymmärsi ja myönsi mutta oli sitä mieltä, ettei ero kannata. Sen kummempaa rohkeutta en tarvinnut, sillä minulla on hyvät tulot. 

Näin mieheni katseesta halveksunnan. Läheisyys oli jo loppunut ajat sitten, oikeastaan riidatkin, kumpikaan ei jaksanut riidellä. Pitkään siedimme toisiamme, sitten emme oikein jaksaneet sitäkään. Ahdisti olla yhdessä. Aloin miettiä millaisen mitalin saan siitä, että jaksan suhteessa elämän loppuun. Vieläkään, 10 vuoden eron jälkeen en mielelläni ole samoissa tiloissa ex miehen kanssa vaikka en mitenkään vihaa tai inhoa häntä, vaan toivon kaikkea hyvää - mutta kaukana minusta.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

En saa tuohon rohkeutta. Pelkään, että lapset tunnistaa olevansa puoliksi isäänsä ja puoliksi äitiä ja jos lähtisin, lapset kokisivat, että hylkäsin myös heidät tai se toinen puolikas heistä on jotenkin epäkelpo, koska vanhempi ei pitänyt siitä. Eri asia kai olisi jos olisi eronnut jo silloin kun lapset on todella pieniä. Tai liitossa olisi väkivaltaa. Pelkään, että särkisin lasteni sydämen samalla.

Olen valinnut kärsiä rakkaudettomassa liitossa ja hammasta purren päivä kerrallaan. Joo kerran täällä vaan eletään. Mutta en halua olla itsekäs.

Lapset ymmärtävät. Keskustelu ja heidän kanssa yhteinen aika on avainasemassa.

Kaikki lapset eivät ymmärrä, joten älä valehtele.