Kärsiikö lapseni jos jää ainoaksi lapseksi?
Lapsi on 3,5 vuotias, eikä mulle ole tullut minkäännäköistä vauvakuumetta, päinvastoin (vaikka oma lapseni onkin superihana ja kaikki on mennyt pienestä saakka hyvin). Ainokais-aikuiset, oletteko kärsineet siitä, ettei teillä ole sisaruksia? Tuleeko lapsesta itsekäs ja jakamaan oppimaton, kuten olen useasta suunnasta kuullut vai voiko ainokaiseksi jääminen olla joskus jopa positiivista?
Kommentit (9)
Erityisen raskasta se on niille, jotka nuorena menettävät toisen tai molemmat vanhemmat.
että se sisar olisi muistelemassa lapsuutta tai suremassa edesmenneitä vanhempia. Kaikilla ei ole lämpimiä välejä sisaruksiinsa.
varmaan viimeistään aikuisena kaipaisi sisaruksia. Minusta ei ole tullut itsekästä - sehän on ihan kasvatuksesta kiinni. Toisaalta isossa sisarusparvessa on varmaan helpompi opetella selvittämään välejä ja ristiriitoja jne. Lapsuudesta muistan myös ne tylsän hiljaiset hetket kotona, kun kaikki kaverit olivat jossakin, eikä ollut mitään tekemistä.
Ja nyt aikuisena olisi ihanaa, jos olisi sisaruksia!
Yritetään sitten katsoa, että serkuksille tulee läheiset välit, kun hänellä ei ole sisaruksia.
Mutta vanhemmiten kaipasin sisaruksia. Kaipasin jotakin, jonka kanssa olisi sama tausta, samat huolet perheestä jne. Ei ollut ketään jonka kanssa jakaa ajatuksia samalla tasolla. Sitä ei varmaan voi käsittää sellainen, jolla on sisaruksia. Vieläkin antaisin kaikkeni, jos vain saisin oman sisaruksen. En ikinä vapaasta tahsostani olisi ajatellut tekeväni samaa kohtaloa omalle lapselleni.
vaikka sisaruksen kanssa ei olisikaan parhaat välit, se on kuitenkin " ns. samaa verta" .
ja myös se, että olin koko ajan " huomion keskipisteenä" . Eli minulla on tavattoman huolehtiva äiti, joka jatkuvasti seurasi tekemisiäni, koulumenestystä jne. Ja kun olin vielä isovanhempienikin ainokainen... He taas pitivät minua jonkin sortin nerona ja täydellisenä - aika raskasta! Omien lasteni olen antanut olla vähän vapaammin ;)
minä olen iltatähti ja ollut niin monesti vailla seuraa, että muistan sen yksinäisyyden kavereiden ollessa mökillä tms. Ja kun itse olin mökkeilemässä vanhempieni kanssa, kuvittelin aina siskon kanssani leikkimään.
Uuden nökäkulman toi naapurimme, joka on pitkälti yli 50 ja huokailee usein dementisiä vanhempiaan " hoitaessaa" että vitsi kun olisi broidi jolle välillä soittaa ja sanoa, että sun vuoro mennä käymään. Eli ei se vanhempien poismenon sureminen vaan myös heistä huolehtiminen, kun ovat vanhoja ja vaivaisia.
Meinaan itselläni on 19 vuotta nuorempi siskopuoli eikä meillä ole mitään yhteistä. Minä olen kolmikymppinen, työssäkäyvä nainen ja siskopuoli yläasteikäinen teini...
Ja minusta ei tullut itsekästä ja opin jakamaan asioita muiden kanssa. Sehän on vain kasvatuksesta kiinni.