Ihmiset, jotka eivät koskaan soita!

Olen sinkku ja tiedostan erinomaisen hyvin, että itse minun on jaksettava olla aktiivienn ja joustava ihmissuhteissani. Ellen ole, niin saan syyttää vain itseäni jos yksin elämiseni muuttuu yksinäisyydeksi.

Tunsin. Lakkasin soittamasta heille ja yhteys katkesi kokonaan. Koin etteivät ole oikeita ystäviä.

Vierailija wrote:

En minäkään soita. Täytyy olla todella tärkeä asia ennen kuin soitan yhtään minnekään tai kenellekään. Olen näin menettänyt ystäviä, koska he ilmeisesti ovat odottaneet vastavuoroisuutta. En siltikään soita, jos ei ole pakko, ja luulen, ettei ystävyyttäni lopulta kaivatakaan, jos ei haluta uskoa sitä, että minulle soittaminen on ylivoimaisen vaikeaa.

Näytät vaan heille, ettei sinua kiinnosta paskaakaan heidän seuransa. Miten ystävälle soittaminen voi olla noin vaikeaa? 

En. Minä tunnen sellaisia ihmisiä, jotka eivät ikinä vastaa puhelimeen koska "kiire". Mutta auta armias kun heillä on itsellään jotain mielen päällä. Silloin soittavat minulle ja avautuvat tunnin verran, niin että minun kuulumiset jäävät kysymättä kun papattavat omia asioitaan niin tohinalla. 

Minä en soita koskaan, jos ei ole tärkeää asiaa. Vain rupatellakseni ja kuulumisia vaihtaakseni en puhelimeen tartu, koska inhoan puhelimessa puhumista. Kirjoitan tai tapaan mieluummin.

Toki jos joku soittaa vastaan ja keskustelen kohteliaisuudesta hänen kanssaan, saatan jopa puhelun lopussa sanoa, että oli mukava jutella kanssasi jos puhuminen ei ollut aivan kamalaa.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

En minäkään soita. Täytyy olla todella tärkeä asia ennen kuin soitan yhtään minnekään tai kenellekään. Olen näin menettänyt ystäviä, koska he ilmeisesti ovat odottaneet vastavuoroisuutta. En siltikään soita, jos ei ole pakko, ja luulen, ettei ystävyyttäni lopulta kaivatakaan, jos ei haluta uskoa sitä, että minulle soittaminen on ylivoimaisen vaikeaa.

 

Näytät vaan heille, ettei sinua kiinnosta paskaakaan heidän seuransa. Miten ystävälle soittaminen voi olla noin vaikeaa? 

Hyvä kysymys. - Jos en itse koskaan soittaisi, niin saattaisi mennä useampi päivä, että kukaan soittaisi minulle. - Harmittaa kun joskus olen kuvitellut ja luullut, että minulla on läheisiä, jotka olisivat vähän kiinnostuneita minustakin ja minun kuulumisistani.

Soitellaan, mutta omat arkiset puuhatkin vie aikaa, ettei juuri soittele. Käydään kylässä, ja siinä vaihdetaan kuulumiset.

Vihaan soittamista. En voi sille minkään, jos joku soittaa ja mielellänihän minä juttelen, mutta keskittyminen puhelimen välityksellä on aina puolittaista jos sitäkään ja koska puhelun pituutta ei pysty koskaan ennustamaan, en tykkää arjen keskellä soitella. Mielummin tapaan sitten ja annan täyden huomioni x-määrän aikaa.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

En minäkään soita. Täytyy olla todella tärkeä asia ennen kuin soitan yhtään minnekään tai kenellekään. Olen näin menettänyt ystäviä, koska he ilmeisesti ovat odottaneet vastavuoroisuutta. En siltikään soita, jos ei ole pakko, ja luulen, ettei ystävyyttäni lopulta kaivatakaan, jos ei haluta uskoa sitä, että minulle soittaminen on ylivoimaisen vaikeaa.

 

Näytät vaan heille, ettei sinua kiinnosta paskaakaan heidän seuransa. Miten ystävälle soittaminen voi olla noin vaikeaa? 

Hyvä kysymys. - Jos en itse koskaan soittaisi, niin saattaisi mennä useampi päivä, että kukaan soittaisi minulle. - Harmittaa kun joskus olen kuvitellut ja luullut, että minulla on läheisiä, jotka olisivat vähän kiinnostuneita minustakin ja minun kuulumisistani.

 

No sitten heitä ei kiinnosta sinun seurasi. Tuolla edellä vaan valitettiin, kun kukaan ei ymmärrä, kun hän ei soita ystävilleen vaan odottaa yksipuolista vastavuoroisuutta, että vain hänelle soitetaan. Häntä ei siis kinnosta ystävien seura paskaakaan. 

Inhoan pitkiä puheluita. Mikään ei ole niin ärsyttävää, kun olla jumissa puhelimessa. Onneksi isäni on ainoa joka soittelee vaikka hänellekin olen sanonut, että soittaisi jos on asiaa eikä vain aikaa tappaakseen.

Voihan sitä ensin viestitellä, että milloin sinulla olisi aikaa soitella... 

Tuttu tarina. Kummityttöni ei soittanut minulle 10 vuoteen aikuistuttuaan itse. Rakastin häntä yli kaiken - matkustin satoja kilometrejä Lappiin saakka häntä katsomaan aina, kun se oli mahdollista, ostin lahjoja, tsemppasin, kerroin tarinoita - rakastin häntä enemmän kuin elämää.

Mutta ihmisestä tulee jossakin vaiheessa aikuinen. Ja aikuinen päättää itse. Lopetin yhteydenpidon, koska ilmeisesti hän ei halua olla kanssani tekemisissä - äitini on kyllä liittänyt whats up -ryhmäänsä, jossa jakaa lastensa kuvia, ei minua. (Äitini on traumatisoinut minut täysin. Lopulta koin olevani niin yksin, jätetty, hylätty, niin syvällä masennuksessa, että estin hänet - vain jotta en enää odottaisi hänen soittoaan. Tämä siis vaiheessa, jossa olin odottanut sitä soittoa jo noin 20 vuotta. Ja estääkseni itseäni enää odottamasta.) 

Uskon silti, että hänellä on passiivisuuteensa täysi oikeus. Aikuinen valitsee ystävänsä. Sukua/ kummitätejään ei voi valita, ystävänsä voi. Silti edelleen ihmettelen koko juttua. Oudointa tarinassamme on, että 2-kymppisenä hän katkaisi välit minuun täysin, mutta kuitenkin muutti nuoruuden kaupunkiini (jota olin hänelle koko hänen lapsuutensa mainostanut) opiskelemaan samaa alaa kuin minä, (?) samaan opinahjoon (?) ja vieläpä ulkoisesti muuttui - värjäsi ja kiharsikin tukkansa samanlaiseksi kuin minulla nuorena oli ?!). Siis lähestulkoon täydellisesti matki (?) elämääni - samaan aikaan koskaan vastaamatta puhelimeen tai soittamatta minulle.

Kaikki ne tarinat, joita hänelle nuorena siitä kaupungista ja opiskelusta siellä kerroin, sen historiasta, hän siis muisti,  niistä(kin) osittain ainakin alalle inspiroitui ja sen urakseen - vain minut "suunnannäyttäjänä" halusi unohtaa. En vieläkään ymmärrä, miksi hän ivalitsi tämän oudon "matkimisen" itsenäistymisensä tueksi, ja samalla hylkäsi minut?

Ymmärrän täysin, että ihminen voi olla ujo ja epävarma, pelkää soittavansa väärään aikaan jne. 20 vuotta on kuitenkin eri asia kuin vuosi, pari. Epävarmuuksia ja ujoutta on meissä kaikilla, mutta ystävyys ja yhteyksien pito aikuisiällä on mielestäni asia, joka on aina vastavuoroinen tai sitä ei ole olemassa.

Ei ihmissuhteita voi pakottaa. Ei toista voi pakottaa olemaan aina se vahva ja aktiivinen, joka joutuu uskomaan itseensä (vaikka ei edes usko, hävetti joka kerta kun soitin eikä hän vastannut puhelimeen tai ei koskaan soittanut takaisin, masennuin yrityksistänikin), seisomaan yksin kuin vahva puu ja ottamaan vetovastuun kaikesta aloitteenteosta - aina. Sellainen on uuvuttavaa. Lopulta sitä käpertyy ja masentuu ja hajoaa ja mustuu. 

Rakastin kummitytärtäni ja olisin halunnut olla elämässään, vaikka tuo outo matkiminen ja yhteydenkatkaisu samaan aikaan olikin jokseenkin karmivaa, kuin suoraan kauhuelokuvasta.

Ajattelen silti, että kaikki ovat vapaita valitsemaan. Minäkin. En halua muistella ikävästi ihmistä jota rakastan, sydän on särkynyt, mutta parempi, etten enää odota soittoaan.

hylätty kummitus

Mä olen noita jotka eivät soita. Minulla ei ole mitään asiaa eikä kerrottavaa, sen takia en ole mm. facebookissakaan. Ajattelen kyllä paljon, että mitähän ystävilleni kuuluu, joskus kyselen sitä viestillä. Vastauksena on aina sama kuin minullakin olisi: ei kuulu mitään. Kohta kuitenkin soitan vanhalle tädilleni. Hän vastaa sanat asiat kuin aina ennenkin, joten sanasta sanaan tiedän puhelun sisällön etukäteen. No, hän ei soittamisiani eikä kertomisiaan muista, joten ne ovat aina uutta ja virkistävää hänelle. Itse hän ei osaa enää soittaa.

Vastan puhelimen vain jos tiedän soitaja haluaa tavata livenä. eikä ala maratooni puhelua. Lisäksi miki en soita. Minulla on sim kortti ostetua puhe aikaa.En vastaa myöskään viestit.Jos asia voi tavata kotien ulkopuolella.

Ihmiset ei oo samasta puusta veistettyjä eikä ajatustenlukijoita.

Ap vois ihan suoraan sanoa ystävälle, että haluaa hänekin soittavan. Kaikki ei oo sosiaalisesti yhtä fiksuja, syitä ettei soita, voi olla monia. Ja parhaiten saa tietää mikä mättää, kun kysyy siltä ystävältä eikä jurnuta katkerana selän takana jossain palstalla. Tietty ei voi toista vaatia soittamaan, mutta voi kertoa, miltä toisen tapa toimia tuntuu itsestä. 

Jos haluat hyvät ystävyyssuhteet, ole avoin, toista kunnioittava (kyllä, ne 2 voi yhdistää) ja vastavuoroinen. 

Vierailija wrote:

Tunnen, itseni. Sen verran epävarma olen itsestäni, että mieluummin otan yhteyttä vaikka viestillä, jos silläkään. Mulla on aina aika iso kynnys olla keneenkään yhteydessä, koska "mitähän se nyt minusta ajattelee" ja "häiritsen varmaan jos soitan" tai "ei sitä varmaan kiinnosta jutella mun kans"...

Jos minuun ollaan yhteydessä, ilahdun.

 

Minkäs teet...

Kun minä soitan muuten vaan niin toinen saattaa sanoa tyyliin "niin oliko sulla jotain asiaakin". Sama tyyppi itse kuitenkin soittelee vailla sen kummempia asioita. Tulee sellainen tunne ettei minun soittoni ole toivottuja joten en sitten soita.

Minäkään en koskaan soittele toisille, mutta puhun kyllä mielelläni tunninkin, kun toinen soittaa. Kasvoin kodissa, jossa haluttiin pitää ikävät asiat piilossa toisilta. En siis osaa pitää yllä kevyttä yhteyttä ystäviin. Minulla ei ole mitään "hienoa" kerrottavaa itsestäni. En halua liikaa udella toisten asioista. Tiedän, ettei minua pidetä hyvänä ystävänä, mutta silti toivoisin, että tällainenkin ihminen hyväksyttäisiin.

Vierailija wrote:

Mitä väliä? Minulla on rajaton liittymä, joten voin soittaa niin paljon kuin ehdin. Ihan uskomatonta, että jotkut laskevat minuutteja tuollaisessa, jos kerran kuitenkin tykkäävät jutella.

Samaa ajattelin. Minun elämäni on aika kiireistä, mutta voin soitella välillä esimerkiksi työmatkoilla autosta ja se olen aika usein minä joka soitan. En todellakaan laske sitä kumpi on soittanut viimeksi tai kummalle on tullut enemmän soittoja, vaan soitan, jos minulla on aikaa ja toinen vastaa, jos hänellä on hyvä hetki. Rajattomalla puhelinliittymällä saan soittaa niin paljon kuin ehdin.

Ystäväni, vanhempani, siskoni ja vaikka anoppini asuvat sen verran kaukana, että tapaamiset ovat harvoin, joten soittaminen on meidän tapa pitää yhteyttä ja se on hyvä tapa. Heillä ja minulla on myös muutakin elämää, joten aina toinen ei voi vastata, mutta ei se välejä riko millään tavoin. 

Kaikki asiat hoituu viestein, jos haluaisin puhua jonkun kanssa niin mieluummin kasvotusten. Olen nyt 47v ja en ole tykännyt puhua puhelimessa edes lapsena. Hyvin on pärjätty. Mullakin oli yksi työtuttu joka soitti töiden jälkeen ja halusi juoruta parin tunnin ajan. Ei kiinnostanut todellakaan. Töissä sain jo tarpeeksi. Onneksi tajusi nopeasti. 

Ihan oikeasti ihmiset, lakatkaa ottamasta asioita henkilökohtaisesti. Se, että toinen ei ehdottele tapaamisia tai soittele, ei kerro mitään hänen suhtautumisestaan sinuun.

Minulla on elämässäni ystäviä, työ ja harrastuksia, jotka enimmäkseen riittävät täyttämään päivän ihan ilman että haalin lisätekemistä. Eikä ole edes parisuhdetta tai lapsia. Viihdyn myös hyvin keskenäni, ja minusta on ihana lueskella, piirrellä ja ihan vain notkua kotona. Se, ettei minulle säännöllisesti tai epäsäännöllisestikään tule mieleen soitella, tekstailla tai ehdottaa tapaamisia, johtuu vain siitä, että hyviä ystäviä on enemmän kuin aikaa ja mahdollisuuksia viettää aikaa heidän kanssaan.

Viime kesänä näin kuuden vuoden tauon jälkeen ystävääni, ja jatkoimme tasan siitä, mihin viimeksi jäimme. Ystäväpiiriini onkin valikoitunut ihmisiä, joilla ei ole tarve määrittää ystävyyden arvoa yhteydenpidon määrän perusteella. Vaan sen, miten mukavaa yhdessä on ja kuinka paljon pidämme toisistamme. Se, joka ottaa yhteyttä tapaamisen järjestämiseen ajan jälkeen, on yleensä minä. Ei haittaa, enkä lähde tekemään siitä johtopäätöksiä. Saati osoittamaan mieltäni toiselle. Minä myös järjestän merkittävästi paljon enemmän illanviettoja ja yhteisiä kokoontumisia kuin ystäväni. Sinkulle se kun on helpompaa. Siitäkään en koe katkeruutta.

Ystävyys ei ole mikään nollasummapeli. Elämäntilanteet ja asuinpaikat saattavat määrittää sen, kenen kanssa ollaan päivittäin tekemisissä. Ei sitä, kuka on tärkeä tai tärkein.

Vähän luottoa nyt itseenne, kiitos :)