Millainen tunne tulee kun tapaa oikean?

nyt olen kotona...

Ajattelin heti, että tuollainenhan sen pitäisi olla. Tuollaista ihmistä olen etsinyt!

Taasko hänen piti jo tulla kotiin.

Se oli sellaista, että juttua vaan riitti ja riitti. Kaikki kanssakäyminen tuntui helpolta. 

"Voi ei!"Tiesin että luvassa on vuoristorataa. Oli se silti kaiken arvoista. Vaikka kuinka tärkeä suhde onkin, ei sen silti ole määrä kestää koko elinikää. Kaikilla ei ole ikuista tyyntä avionsatamaa. Ihan ok mulle.

Haluaisin itsekin tietää koska en ole kertaakaan rakastunut keneenkään. Ihastunut vain kerran joskus nuorena kloppina. Luulen että sitä ei tule tapahtumaan.

Up

Tosi seesteinen ja hyvä olla. Viikonloppuisin valvotaan pitkään kun ei malttais mennä nukkumaan. Eka tapaamiskerta oli kuin olisi kotiin tullut.

Vierailija wrote:

Se oli sellaista, että juttua vaan riitti ja riitti. Kaikki kanssakäyminen tuntui helpolta. 

Kiinnostaisi tietää mitä alapeukuttamista voi olla tässä vastauksessa. 

Tavattiin firman henkilöstöpäivillä. Istuin aamukahville häntä vastapäätä ja juttu alkoi luistaa saman tien. Kaikki muu vain katosi ymäriltä, emmekä edes huomanneet muun porukan hiljattaist valumista auditorioon, jossa varsinainen ohjelma oli alkamassa. Istumme koko reilun 2 h ohjelman auditorion ulkopuolella juttelemassa ennen kuin tuli uusi tauko.

Skippasimme iltaohjelman ja painelimme yhdessä suoraa hotellihuoneelle. Tilattiin kuohuvaa ja nautittiin toisistamme. Kaikki vain tuntui heti oikealta ja luonnolliselta. Ja tuntuu edelleen.

Ihan samanlainen tunne kuin väärä tavattaessa. Ota näistä sitten selvää  : /

Kun 2 sinkkua tapaa ja löytää onnellisesti toisensa se ei välttämättä ole mikään valtava tunnekuohu vaan enemmän sellaista rauhallista ja seesteistä hyvän olon tunnetta. Fyysinen läheisyys tuntuu vaan hyvältä ja on hauska jutella ja viettää aikaa yhdessä. Ja tunne syvenee viikko viikolta. Jotenkin sellainen olen kotona-tunne. 

Ei pidä odottaa mitään valtaisaa tunteiden vuoristorataa tai tulivuorenpurkausta. Hyvän parisuhteen alku ei vaadi sellaista.

Suuria tunnekuohuja syntyy silloin kun tilanteeseen liittyy jotain kiellettyä tai epäsovinnaista. Toinen on sitoutunut mutta onneton tms. Tai esim. yhtäkkiä ymmärtää seksuaalisen suuntautumisensta tms. Tällainen voi olla hieno kokemus, mutta ei välttämättä johda pysyvään parisuhteeseen mitenkään suuremmalla todennäköisyydellä.

Tuntui hyvältä, rauhalliselta ei kaipaa mitään muuta. Kaikki on hyvin. 

Ja sitten se pelko, että tässäkö tämä nyt on. Teki mieli juosta karkuun. 

En minä sitä tapaamishetkellä vielä tiennyt. Mies väitti tietävänsa ja ajatteli, että tuossa se nyt on. Olemme jutelleet, että molemmilla on vain ajatus, että meidän kuuluu olla yhdessä.

edesmennyt isäni sanoi äitini tavatessaan, että häneen tuli rauha. Muutoin oli levoton sielu.

Kyll sen tuntee... Se ei silti tarkota että koko loppuelämän suhde syntyy sen oikean kanssa. Yleensä pisin suhde perustuu vaan siihen että ihmiset on jämähtäny paikoillee turvallisuuden takia, ne luulee et ne on toisillee ne oikeat, vaikka niin ei ole. 

No sen josta luulin tulevan puolisoni ja oli vähällä tullakin. Muistan vaan kun katsoin häntä silmiin ensimmäisen kerran, oli kuin tummat pilvet olisi väistyneet auringon edestä. Siitä lähtien aina kun satuimme yhtäaikaa yhteisen kavreimme luo, oli minulla vaan älyttömän hyvä olla. kaikki murheet poissa. Ja kun emme sitten olleet molemmat siellä kaipasin häntä kokoajan. Etenkin jos minulla oli paha olla ikävöin niin häntä. Olimme pari vuotta kavereita, tai no olimme kaverin kavereita, että enhän minä uskaltanut pyytää edes hänen puhelinnumeroaan, eikä ollut aavistuskaan miksi olisin soittanut. Se on enemmän sellaista jotain henkistä, minulla ei oikeastaan ollut mitään seksualisia haluja häntä kohtaan. Oli vain hyvä olla hänen seurassaan. Ei ollut kuvitelmia, että hänellä olisi erityisiä tunteita minua kohtaan. Ajattelin hänen vain olevan sellainen valovoimainen lämmin ihminen ja mukava kaikille.

Parin vuoden päästä yhteinen ystävämme kuoli, joten emme enää kohdanneet hänen luonaan. Mies otti sitten yhteyttä facebookin kautta. Olin sattumoisin muuttanut aika lähelle paikkakuntaa, josta hän oli kotoisin. Joten hän ilmaisi halunsa tulla joskus kylään. Tulin siitä niin onnelliseksi, että hän haluaa minua tavata, vaikka ei ollut tiedossa, milloin hän tulisi, että viikon päästä vieraillessani vuokranantajieni luona, vuokranantajan mies oli kuullut kyläkaupan jonossa, että olisin rakastunut. Koko miestä ei ollut vielä näkynyt ja koko kylä tiesi, että olen rakastunut.

Parin kuukauden päästä mies sitten saapui kaverinsa kanssa. Kaveri lähti vanhemmilleen, mies halusi jäädä minun luokse. En ollut oikein vieläkään varma, että voisiko hän todella rakastaa minua ja kysyin nukkumaan mennessä, laitanko hänelle petin lattialle, vai haluaako hän nukkua vieressä. Halusi nukkua vieressä, otti käteni käsiensä väliin ja sanoi "Virpi sinä oot aina ollu...semmonen ihminen". Kertoi että kyllä hänelläkin oli ollut tunteita minua kohtaan alusta asti, mutta edesmennyt kaverimme oli kuulemma ollut vähän mustasukkainen minusta, niin ei ollut aiemmin tehnyt mitään aloitetta.

Tuli sitten melkein joka viikonlopuksi minun luo. Meillä oli niin kivaa, hänen kanssaan kaikki oli. Samaanaikaan mielisairas kun olen kokoajan pelkäsin menettäväni hänet. Ja niinkai se pelko sitten toteutti itsensä. Jouduimme eroon. Lopussa kohteli minua aika ikävästi ja niin varmaan minäkin.

Jos nyt rehellisiä ollaan, niin mun oli pakko tilaisuuden tullen hommata uus seurustelukumppani, joka ei välttämättä ollut niin oikea minulle, mutta häntäkin opin rakastamaan. Kamalaa ajatella käyttäneensä toista laastarina.

Oli vaan pakko, että pääsen oli siitä elämäni miehen hylkäämisestä. Itkin sitä meidän suhteen tuhoutumista vielä varmaan seitsemän vuoden päästäkin. En nyt päivittäin, mutta joskus iltasella, kun mietin, miten jotain sellaista saattoi tuhoutua...

Turvallinen olo. Ei vaan haluaisi lähteä pois toisen luota, kun se tuntuu kodilta. 

Sen tietää heti.

Tekee mieli lopettaa viestien lähettäminen ja pysyä kaukana

Kaikki tuntui vain niin hyvältä; hänen ulkonäkö, luonne ja tapa olla sekä puhua olivat vain niin minun mieleeni. Se miten hän puhui minulle ja arvosti minua teki minulle hyvän ja turvallisen olon. 

Olemme nyt olleet avioliitossa 23 vuotta ja edelleen rakastamme toisiamme. Meillä ei ole ollut juurikaan riitoja tai kriisejä. Edelleen häntä katsoessani voin sanoa, että minulla on todella hyvä mies ja kaiken lisäksi edelleen komea.