Lue keskustelun säännöt.
Huono omatunto tavastani olla läheinen
15.10.2023 |
Olen omissa sosiaalisissa piireissäni (lähinnä työporukka, pari ystävää) parhaimmillani hauska, empaattinen, avoin, rakastava ja joskus sarkastisen nokkela. Siis asioita, jotka saavat itselle fiiliksen, että oon ihan ok ihminen enkä halua kenellekään pahaa enkä ole kostonhimoinen ku*ipää ja toivon kaikille sydämestäni hyvää. Ja sitten tulee kontakti perheeseeni. Heidän kanssaan olen lukossa oleva murahtelija, joka on jotenkin luovuttanut. Joudun jonkin ihmeellisen angstin valtaan, joka tuntuu vangitsevan mut kaikkiin mahdollisiin lapsuudessa saatuihin tunnelukkoihin, ja halutessani löytää aitoa yhteyttä heihin, saankin vain aikaiseksi riitaa ja minusta tulee välillä hirveä huutaja, kun olen vain niin turhautunut siihen, ettei mua ymmärretä tai kun tuntuu että kukaan ei oikeasti halua keskustella mun kanssa tasavertaisesti. Saatan raivopäissäni yrittää selittää äidilleni jotakin asiaa, ja hän vain yrittää väistellä kuulemasta sitä, mitä yritän sanoa ja lopulta koko pyrkimys menee metsään ja jään yksin itkemään epäonnistunutta yritystäni ja tunnen tietenkin itseni maailman hirveimmäksi ihmiseksi. Kuka normaali, hyväsydäminen ihminen muka huutaa vanhenevalle äidilleen? Miksi muutun niin vihaiseksi ja miten voin muuttaa tämän? Riidan jälkeen haluaisin vain jatkaa siitä eteenpäin niin, että voisimme jutella muillakin tavoin ja päästä yhteyteen, etten tuntisi itseäni niin huonoksi kun taas huusin. Mutta kun ei me osata puhua tunteista eikä halata, niin en jotenkin pysty lähestymään häntä sillä tavalla. Vaikka haluaisin. Pelkään, että jonain päivänä on liian myöhäistä ja sitten vain vihaan itseäni ikuisesti. Miksi nämä lähi-ihmissuhteet on näin vaikeita :(.. onko kohtalotovereita?
Kommentit (25)
Mietinkin tätä asiaa tuon eilisen Hormonit-sarjan jakson (7/8) jälkeen. Siinä tuo rakkauspsykologi Patrik taantui nollasta sataan lapseksi kun ei löytänyt lapsuudenaikaisesta huoneesta vahvistinta ja kaiutinta että olisi voinut kuunnella musiikkia. Tunnistan ilmiön sekä suhteessa äitiini että lapsiini. Ja olen itsekin ollut samanlainen päällepäsmäröijä kuin tuo Elena. Kannattaa katsoa tuo sarja. Se on muutakin kuin rakkaustarina. Siinä käsitellään just tätä asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itseään voi yrittää kouluttaa olemaan kiihtymättä sellaisesta, jolle ei oikeastaan mitään voi.
Miksi otat vastuun sinun ja äitisi välisestä vuorovaikutuksesta kokonaan omille harteillesi? Ehkä teet kaiken ihan oikein, mutta äitisi on silti etäinen. Joskus vika voi olla kokonaan siinä toisessa. Vaikka tekisit kaiken täydellisesti taitaen, niin lopputulos olisi luultavasti täysin sama. Älä soimaa itseäsi sellaisesta mikä ei ole sinun vastuullasi. Äitisi käytös ei ole sinun vastuullasi. Mutta sinun vastuullasi on kyllä hyväksyä se, että äitisi on se mikä on.
Vierailija wrote:
Kaikillahan se on noin. Omien vanhempien / lapsuudenperheen kanssa taantuu sinne vanhaan rooliinsa. Näistä löytyy kirjoituksia netti pullollaan. Lue sieltä..
Ei se kaikilla ole. Minusta tuli äitini suhteen ”perheen aikuinen” viimeistään sillä hetkellä kun isäni kuoli. Surusta selvittyään äitikin kasvoi aikuiseksi ja olemme tasa-arvoisia. En taantunut, päädyin ihan toiseen rooliin.
Aapeen kohdalla lienee kyse joko siitä, että hän kaipaa ymmärtämystä vanhemmiltaan muttei osaa ymmärtää näitä, tai sitten siitä, että hän yrittää selvittää (vaatii hyvitystä) jotain lapsuudentraumaa ja mennyttä väärinkohtelua ja siksi elää sitä jatkuvasti uudelleen osaamatta jättää sitä taakseen. Lapsille usein joku pikkujuttu on maailman suurin tragedia ja vanhemmilla on siinå tilanteessa todennäköisesti ollut muitakin huolia, joten voi olla että vanhemmat ei edes tunnista koko muistoa.
Napanuoran katkaisu on se ainoa vaihtoehto, se ettei kaipaa enää hyväksyntää vanhemmiltaan. Kannattaa käydä tämä läpi nyt jo vanhemman eläessä, että se tuleva kuolema on sitten helpompi kun ei itke kuolleen vanhemman rakkauden perään, sille kun ei siinä vaiheessa kukaan enää mitään voi, niin helposti jää mielikuva että kaiken olisi voinutt pelastaa, ja suhde muuttua hyväksi vielä, mutta kun äidin aika loppui kesken.
Olen keski-ikäinen myös, ja vuosia sitten jo lopetin yrittämisen.