Lue keskustelun säännöt.
Huono omatunto tavastani olla läheinen
15.10.2023 |
Olen omissa sosiaalisissa piireissäni (lähinnä työporukka, pari ystävää) parhaimmillani hauska, empaattinen, avoin, rakastava ja joskus sarkastisen nokkela. Siis asioita, jotka saavat itselle fiiliksen, että oon ihan ok ihminen enkä halua kenellekään pahaa enkä ole kostonhimoinen ku*ipää ja toivon kaikille sydämestäni hyvää. Ja sitten tulee kontakti perheeseeni. Heidän kanssaan olen lukossa oleva murahtelija, joka on jotenkin luovuttanut. Joudun jonkin ihmeellisen angstin valtaan, joka tuntuu vangitsevan mut kaikkiin mahdollisiin lapsuudessa saatuihin tunnelukkoihin, ja halutessani löytää aitoa yhteyttä heihin, saankin vain aikaiseksi riitaa ja minusta tulee välillä hirveä huutaja, kun olen vain niin turhautunut siihen, ettei mua ymmärretä tai kun tuntuu että kukaan ei oikeasti halua keskustella mun kanssa tasavertaisesti. Saatan raivopäissäni yrittää selittää äidilleni jotakin asiaa, ja hän vain yrittää väistellä kuulemasta sitä, mitä yritän sanoa ja lopulta koko pyrkimys menee metsään ja jään yksin itkemään epäonnistunutta yritystäni ja tunnen tietenkin itseni maailman hirveimmäksi ihmiseksi. Kuka normaali, hyväsydäminen ihminen muka huutaa vanhenevalle äidilleen? Miksi muutun niin vihaiseksi ja miten voin muuttaa tämän? Riidan jälkeen haluaisin vain jatkaa siitä eteenpäin niin, että voisimme jutella muillakin tavoin ja päästä yhteyteen, etten tuntisi itseäni niin huonoksi kun taas huusin. Mutta kun ei me osata puhua tunteista eikä halata, niin en jotenkin pysty lähestymään häntä sillä tavalla. Vaikka haluaisin. Pelkään, että jonain päivänä on liian myöhäistä ja sitten vain vihaan itseäni ikuisesti. Miksi nämä lähi-ihmissuhteet on näin vaikeita :(.. onko kohtalotovereita?
Kommentit (25)
Siis miksi kaikki kommenttini ilmoitetaan asiattomiksi, vaikka kyseessä on lisäkysymys?
Onko tämä oikeasti vitsi tää koko palsta ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ylläri, että just tuo edellinen sentään tuli näkyviin. Mutta ei viedä ihmettelyllä huomiota alkuperäisestä aiheesta.
Onko samaa kokeneita?
Äitisuhteen osalta mulla on samanlaista, vaikka olen keski-ikäinen. Ollaan vaan niin eri planeetoilta ja todellakin kumpuaa jokin teini-iän angsti, kun nähdään. Mulla mennyt jotenkin siihen, että en ole aikoihin puhua mitään ns. itselleni tärkeää. Tulen välittömästi huonolle tuulelle äitini seurassa, sillä tuntuu olevan sellainen aura. En jaksa huutaa tai riidellä, olen vain yhtä tympeä kuin äitini.
Minulla vähän samaa, perheeni seurassa vaivun johonkin ankeuteen, muiden ihmisten seurassa tunnen joten kuten olevani jonkinlainen ihminen. Eihän se nuoruus helppoa ollut kun kaikki tyypilliset vanhempien alkoholismit ja riitelyt oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkin niin surullista. Etkö kuitenkin lopulta kaipaa äitiyhteyttä? Itse haluaisin välillä vain itkeä äidin puseroon ja että hän silittäisi ja sanoisi, että kaikki järjestyy... mutta en pysty. Pelkään pohjimmiltani, että hän väheksyy tunteeni tai että joudun kannattelemaan hänen omansa. Ja minäkin olen kaiketi boxien mukaan keski-ikäinen.
Vierailija wrote:
Jotenkin niin surullista. Etkö kuitenkin lopulta kaipaa äitiyhteyttä? Itse haluaisin välillä vain itkeä äidin puseroon ja että hän silittäisi ja sanoisi, että kaikki järjestyy... mutta en pysty. Pelkään pohjimmiltani, että hän väheksyy tunteeni tai että joudun kannattelemaan hänen omansa. Ja minäkin olen kaiketi boxien mukaan keski-ikäinen.
Tämä oli siis vastaus 5-vastaajalle.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No toihan on tosi yleistä. Normaalia siis.
Kaikillahan se on noin. Omien vanhempien / lapsuudenperheen kanssa taantuu sinne vanhaan rooliinsa. Näistä löytyy kirjoituksia netti pullollaan. Lue sieltä..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mulla oli nuorempana sama.Mun vinkkini on, että yritä opetella hyväksymään äitisi sellaisena kuin hän on. Äläkä yritä enää hakea sen syvempää ymmärrystä ja yhteyttä välillenne, vanha ihminen harvemmin enää muuttuu. Mä oon nyt 47 ja äitini 83. Annan tosi monien äitini juttujen (niiden, joista ennen suutuin /loukkaannuin) vain mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. En pode siitä huonoa omaatuntoa. Olen mielestäni ihan kelpo tytär, kun tapaan äitiäni säännöllisesti ja autan käytännön asioissa.
Vierailija wrote:
Kaikillahan se on noin. Omien vanhempien / lapsuudenperheen kanssa taantuu sinne vanhaan rooliinsa. Näistä löytyy kirjoituksia netti pullollaan. Lue sieltä..
En halua lukea "netistä". Haluan puhua tästä nyt netissä, reaaliaikaisesti, koska minua surettaa tämä asia ja haluan tulla kuulluksi nyt. Siksi kai nämä palstat ovat olemassa.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
No mulla oli nuorempana sama.Mun vinkkini on, että yritä opetella hyväksymään äitisi sellaisena kuin hän on. Äläkä yritä enää hakea sen syvempää ymmärrystä ja yhteyttä välillenne, vanha ihminen harvemmin enää muuttuu. Mä oon nyt 47 ja äitini 83. Annan tosi monien äitini juttujen (niiden, joista ennen suutuin /loukkaannuin) vain mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. En pode siitä huonoa omaatuntoa. Olen mielestäni ihan kelpo tytär, kun tapaan äitiäni säännöllisesti ja autan käytännön asioissa.
Tää ajatus tuntuu pahalta. Kaikesta epätoivosta huolimatta toivon silti oikeaa yhteyttä. Vaikka se olisi mahdotonta. Vaikka se onnistuisi vain pilkahduksina joskus. Kyseessä on kuitenkin äitini. Tarvitsen häntä. Vaikka olenkin aikuinen..
Kun liian kiltti alkaa voimaantua, voi tapahtua ylilyöntejä.
Vanhemmilta on turha odottaa mitään, he on osuutensa tehneet.
Sinun on alettava vanhemmoimaan itse itseäsi. Mieti myös läheisriippuvuutta: sinun ei tarvi peilata tai hyväksyttää ajatuksiasi tai olojasi muilla vaan voit pysyä itsessäsi. Sinun keskikohtasi on sinussa, ei muualla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
No mulla oli nuorempana sama.Mun vinkkini on, että yritä opetella hyväksymään äitisi sellaisena kuin hän on. Äläkä yritä enää hakea sen syvempää ymmärrystä ja yhteyttä välillenne, vanha ihminen harvemmin enää muuttuu. Mä oon nyt 47 ja äitini 83. Annan tosi monien äitini juttujen (niiden, joista ennen suutuin /loukkaannuin) vain mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. En pode siitä huonoa omaatuntoa. Olen mielestäni ihan kelpo tytär, kun tapaan äitiäni säännöllisesti ja autan käytännön asioissa.
Tää ajatus tuntuu pahalta. Kaikesta epätoivosta huolimatta toivon silti oikeaa yhteyttä. Vaikka se olisi mahdotonta. Vaikka se onnistuisi vain pilkahduksina joskus. Kyseessä on kuitenkin äitini. Tarvitsen häntä. Vaikka olenkin aikuinen..
No on myös asioita, joissa tunnen yhteyttä äitiini. Kun hyväksyin hänet sellaisena kuin hän on, sitä on ollut helpompi tuntea.
Minusta aikuisuutta on se, että ei ole riippuvainen vanhemmistaan. Kun ei kaipaa koko ajan hyväksyntää ja ymmärrystä, voi rakastaa toista epätäydellisenä.
Äidin kanssa itselläni on erinomaiset välit ja hänen kanssaan olen ehkä aidoimmillani. Muut perheenjäsenet sitten taas… yhden kanssa en jotenkin enää tule toimeen. Koen ettei hän ole oikein koskaan arvostanut minua, ja nykyään en enää itsekään arvosta häntä niin paljon kuin voisin ja haluaisin. Ne ihmiset joiden kanssa välit ovat kunnossa ja asiat selvitetty, kommunikointi toimii hyvin. Ne joiden kanssa asioita ei ole selvitetty, sen kyllä huomaa.
Mene äitisi kanssa terapiaan keskustelemaan, jos ei muuten selvittäminen onnistu? Tai yksinäsi, ja ehkä myöhemmin äidin kanssa.
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
No mulla oli nuorempana sama.Mun vinkkini on, että yritä opetella hyväksymään äitisi sellaisena kuin hän on. Äläkä yritä enää hakea sen syvempää ymmärrystä ja yhteyttä välillenne, vanha ihminen harvemmin enää muuttuu. Mä oon nyt 47 ja äitini 83. Annan tosi monien äitini juttujen (niiden, joista ennen suutuin /loukkaannuin) vain mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. En pode siitä huonoa omaatuntoa. Olen mielestäni ihan kelpo tytär, kun tapaan äitiäni säännöllisesti ja autan käytännön asioissa.
Tää ajatus tuntuu pahalta. Kaikesta epätoivosta huolimatta toivon silti oikeaa yhteyttä. Vaikka se olisi mahdotonta. Vaikka se onnistuisi vain pilkahduksina joskus. Kyseessä on kuitenkin äitini. Tarvitsen häntä. Vaikka olenkin aikuinen..
No on myös asioita, joissa tunnen
No tää taas tuntuu vähättelyltä. Olen koko elämäni enemmän ja vähemmän antanut itselleni sen, mitä toivoisin vanhemmiltani. Mutta joskus tulee hetkiä, jolloin haluaisin pienen hetken olla se sisäinen lapsi, romahtaa jonkun toisen kannateltavaksi. Uskaltaa täysin. Mutta tosiasiassa joudun sen aina tekemään yksin. Mielestäni on melko karua sanoa minunlaiselle, että mitä on aikuisuus. Kun todellisuudessa niin moni aikuinen saa kannattelua joltakulta. Joko kumppanilta, tai niiltä perheenjäseniltä. Joskus yksinäisinkin susi tahtoisi vain olla laumassa, turvassa.
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
No mulla oli nuorempana sama.Mun vinkkini on, että yritä opetella hyväksymään äitisi sellaisena kuin hän on. Äläkä yritä enää hakea sen syvempää ymmärrystä ja yhteyttä välillenne, vanha ihminen harvemmin enää muuttuu. Mä oon nyt 47 ja äitini 83. Annan tosi monien äitini juttujen (niiden, joista ennen suutuin /loukkaannuin) vain mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. En pode siitä huonoa omaatuntoa. Olen mielestäni ihan kelpo tytär, kun tapaan äitiäni säännöllisesti ja autan käytännön asioissa.
Tää ajatus tuntuu pahalta. Kaikesta epätoivosta huolimatta toivon silti oikeaa yhteyttä. Vaikka se olisi mahdotonta. Vaikka se onnistuisi vain pilkahduksina joskus. Kyseessä on kuitenkin äitini. Tarvitsen häntä. Vaikka olenkin aikuinen..
&nbs
Voi kuule, niin tutulta kuulostaa tuokin itsensä kannattelu ja erakkous. Mutta what ever, jatka pääsi seinään hakkaamista, jos se on mitä haluat tehdä.
50- 60- luvulla syntyneet ovat itse just tuollaisia etäisi mind your own business.....Odotetaan vaan menestystä mutta missään ei tueta aikuismaisesti, vaan enemmän hekumoidaan vaan yleisesti niistä jälkeläisistä.
En osaa auttaa. Olen paininut vähän samojen ongelmien kanssa. Välillä etäisempää, välillä läheisempää. Vuorovaikutus ei oikein toimi, eikä mikään. Loputon v**utus- syyllisyys- konflikti- kehä jyllää kun tekemisissä.
Eri asia jos ei jälkeläiset itsekään tee mitään järkevää elämässään. Tyhmät neuvot onneksi loppuneet, mutta muutoin tilanne on täysin jäissä. Kaipa se on jotain irrottautumista.
Vastavuoroisuus kaipaa kontaktia molempiin suuntiin yhtälailla, eikä ongelmien pakenemista ja välttelyä kaikin mahdollisin keinoin.
Ei kasvateta enää näitä tunnekylmiä sukupolvia!
No mutta 18, oletpa empaattinen. Sinun ja minun välinen ero on se, että minä en silti ole elämän kovettama, vaikka olenkin tässä yksin ja lapseni yksin kasvattanut. Se, että pystyy myöntämään oman sisäisen lapsen tarpeensa avoimesti, estää tuon kyynistymisen, mitä en halua. Siis jatkan vollottamista. Tänään. Se helpottaa vähän.
Anybody?