Koirat ja lapset - miten pärjäätte kaikki yhdessä?

Riskeeraat sekä lapsesi että koiran tulevaisuuden. Sinulla ei pienen lapsen kanssa ole varmasti sitä aikaa, minkä hylätty ongelmakoira tarvitsee. Lopputulosta et tiedä. Se riski on olemassa, että jonkun ajan päästä sinulla on pahasti purtu lapsi (esim. ikuisesti kasvoissa olevat arvet tai vielä pahempaa) ja koira pääsee hengestään. Ja sinulla ikuinen syyllisyys asiasta.



Parasta olisi ehkä odottaa vuosi pari, sitten ottaa PENTUNA joku lapsien kanssa hyvin pärjäävä rotukoira (jotta tiedä, minkälaisen luonteen koira suunnilleen omaa ja miten sitä kannattaa kasvattaa) ja sen jälkeen kasvattaa se osaksi teidän laumaanne.



Meillä itsellä 2-v. poika ja kaksi shelttiä, 9-v. ja 7-v. Koirat ovat hitaasti oppineet suhtautumaan hyväksyvästi lapseen mutta ei toki valvomatta voi jättää, rotu sinänsä taipuvainen esim. näykkimällä paimentamiseen ja toisaalta arka rotu, jolla ahdistettuna alttius pelkopuremiseen. Niinpä näitä nurkkaan ahdisteluja ei saa päästää tapahtumaan, se on meidän vanhempien vastuulla. Rasittavaa on välillä ollut, kun koirille ei millään riitä aikaa ja energiaa yhtä paljon kuin ennen lasta eivätkä ne enää olekaan " kuin omat lapset" , kuten aiemmin. Mutta hyvää koiran elämää ne silti elävät vaikkakaan eivät yhtä helliteltyinä ja " passattuina" kuin ennen. Kun aika koiristä jättää, ei hetkeen kyllä uusia koiria tule. Ehkä sitten, kun lapsi (lapset) kouluikäisiä ja taas vähän omaa aikaa, ehkä lapsilla itselläänkin jo jotain järkeä ja vastuuta koirien suhteen. Jos pentua pitäisi kouluttaa nyt tavoille, kun lapsikin on pieni, ei tulisi kyllä mitään. Ja näin kyllä usein pikkulapsiperheeseen otetuille koirille käykin. Perustavat ja peruskoulutus jää kyllä saamatta ja siitä kärsivät sitten myöhemmin kaikki. Eli harkitse vielä tarkasti.

vuotta myöhemmin otettiin viellä toinen pentu taloon tämä

toinen koira on ongelmatapaus mutta rakastaa kuitenkin

lapsia yli kaiken eli lasten ja koirien välit ovat aina olleet hyvät

Ihan ystävällisessä mielessä, miettikää vielä kerran omia motiiveitanne ja tarkoitusperiänne koiran hankintaan. Pienen lapsen kanssa se on aina haastavampaa muutenkin. Vaikka asuisittekin ok-talossa jossa koira on helppo päästää ulos asioilleen, se ei pelkästään riitä. Paimenkoirakin tarvitsee huomattavasti enemmän liikuntaa ja virikettä.

Rescuekoiraa miettivän tulisi myös tarkastella asiaa monelta kantilta ja harkiten. Saattaa mennä vuosia ennenkuin tälläisestä koirasta tulee yhteiskuntakelpoinen, sekin kovan työn takana. Sääli ei ole riittävä syy kodittoman koiran ottamiseen. Teidän tulee tarkasti miettiä mm. sitä, mitä tulevalta koiraltanne odotatte ja mitä teillä on sille tarjottavana. Kodittoman koiran kanssa elämä on aina arpapeliä.

että se jouduttiin lopettamaan 1,5-vuotiaana. Kaunis, kiltti, fiksu koira, mutta ilmeisesti puutteellisen ravinnon takia niin pahasti lonkkavikainen, ettei edes leikkaus auttanut. Enpä haluaisi kokea sitäkään uudestaan, ainakaan lasten kanssa.

ja siskoni oli 1v, niin pappani toi meille koiranpennun. koiranpentua ei vanhempani kerenneet kasvattamaan (koska talommekin oli vielä rakennuksen alla), mutta hyvin pentu tottui lapsiin ja me pentuun. meitä komennettiin, jos kiusasimme koiraa. eikä koira koskaan oppinut mitään erikoisia temppuja eikä tottelevaisuutta, koska sitä ei pienenä keretty kouluttamaan. istua osasi ja tassua antaa. koira oli aina kiltti, vieraita kyllä haukkui mutta ikinä ei ketään purrut. jos tuli pieniä lapsia kylään (siis silloin kun me oltiin jo isompia esim 10 ja 9w), niin niistäkään ei juuri välittänyt (koska oli tottunut meihin pentuna) ja meni omiin oloihinsa tai hakeutui aikusten rapsutettavaksi. koira oli sekarotuinen, ja pääsi maalla pihalle kun halusi. koira eli onnellisen elämän nukkuen pois 16 vuotiaana.



Nyt pari vuotta sitten (4 vuotta) vanhemmille otettiin uusi koiranpentu. me lapset olemme jo aikuisia, joten koira (ja yksi kissanpentu) ovat olleet perheen " lapsia" . koska koira ei ole tottunut pieniin lapsiin, ei se oikein tule niiden kanssa toimeen. ensin se ihmettelee, miksi yksi ihminen on niin pieni, ja haukkuu helposti tälläistä pientä ihmistä. lisäksi jos lapsi kiljuu tai pitää kovaa meteliä muuten, koira alkaa haukkumaan. ja lapsia koira on nähnyt aika harvoin (vuodessa 2-4 kertaa, lapset ovat olleet 2-5 vuotiaita sukulaisten/kavereiden lapsia).



joten jos itse suosittelisin, niin ottaisitte koiranpennun, ja tutustuttaisitte sen lapsiin ja lapset koiraan. koska aikuisista koirista ei ikinä tiedä, kuinka ne lasten kanssa toimeen tulevat...

ja samaa mieltä olen, ettei lapsiperheeseen.

Me olemme nyt ajatelleet laittaa koiran hankinta suunnitelmat jäihin, ja antaa ajan kulua; lapsien kasvaa isommiksi ja meille aikaa harkita tarkkaan tuota pentu vai aikuinen koira / rotukoira vai sekarotuinen dilemmaa.



Ap

Aika rankkaa kyllä on, varsinkin kun nuorin koirista on 3 kk ja pienin lapsista 1-vuotias. Ei silti kaduta, tiedettiin kyllä mihin soppaan lusikkamme sotkettiin. Pentu puree vielä, ei onneksi enää 1-vuotiasta mutta isompaa kyllä. Ja silmän välttäessä 1-vuotias tökkii pentua kynällä, repii hännästä ja hakkaa päällään koiran päätä (!) Kovan työn takana tämä on, mutta viikko viikolta helpottaa. Hoffi on onneksi kärsivällinen lasten kanssa, mitään pikkukoiraa tai heikkohermoista en kyllä tähän porukkaan olisi ottanutkaan.. Hyvinä hetkinä on ihana katsoa kun lapset ja koirat touhuaa keskenään, huonoina hetkinä aikuisia on onneksi kaksi... :)