Keskimmäiset lapset, kertokaa kokemuksianne

Minä olen keskimmäinen. Se lapsi johon ei ikinä kiinnitetty mitään huomiota.

Minulta vaadittiin aina samaa kuin viisi vuotta vanhemmalta siskolta ja kun en siihen kyennyt, haukuttiin.

En ollut koskaan edes pieni, ja minulta odotettiin 10-vuotiaana samaa kuin viisi vuotta nuoremmalta pikkusiskoltani 40-vuotiaana.

Olen ylisuorittaja, jolla on jatkuvasti tunne, että mikään ei riitä. Kun ei se koskaan riittänyt.

Miten vanhemmat ylipäänsä kykenee kohtelemaan lapsia niin eri tavoilla, vai eikö he huomaa sitä itse?

Aivan samanlaista kohtelua olen minäkin saanut omilta vanhemmiltani. Olin aina se keskimmäinen, muuten näkymätön lapsi, mutta kun piti jossakin auttaa, oli se minun velvollisuuteni. Lisäksi olin ainoa tyttö, joten kaikki taloustyöt aina minun kontollani. En todellakaan itse pystyisi omia lapsiani noin eriarvoisesti kohtelemaan!

Isoveli sai aina kaikkea ekstraa, kun oli esikoinen ja häntä kehuttiin lakkaamatta, vaikka mitään syytä ei oikeasti ollut. Pikkuveljeä taas paapottiin, kun oli perheen kuopus. Minä sitten se musta lammas siinä välissä. Olin oikeasti hyvä koulussa, mutta koskaan en saanut kehuja vanhemmiltani mistään.

Olen keskimmäinen ja muistan lapsuudestani vahvasti sen että en saanut huomiota kuten olisin kaivannut eikä yksilöllisyyttäni nähty. Olin aina se väliinputoava. 

Vanhempani eivät tienneet mistä pidin, tai en pitänyt, eivät missä olin hyvä tai huono. Minua kuvailtiin aina verraten johonkuhun toiseen, ei koskaan omana itsenäni. 

Ihan aikuisuuteenkin asti saavutuksiani ei ole oikein huomioitu. Kun kirjoitin lukiosta erittäin hyvät arvosanat ja pääsin ensimmäisellä hakukerralla yliopistoon, niin asiasta puhuessani puhe kääntyi välittömästi sisarusteni koulumenestykseen. Välissä muistettiin sanoa, miten minä olen sellainen haaveilijaluonne, taivaanrannanmaalari. Kirjoitin pitkän matikan, fysiikan ja kemian mutta silti vanhempieni mielestä olen edelleen haahuileva, epäjohdonmukainen runotyttö. 

Isäni on aina myhäillyt, miten minulle ei voi antaa rahaa koska tuhlaan sen heti. Ei mitään hajua mistä tämä käsitys tulee, sillä kaikki lahjarahat on lapsuudesta asti vanhemmat ottaneet "talteen" vedoten siihen, että en osaa sitä käyttää oikein. Minulla ei ikinä ollut omaa rahaa lapsena/nuorena. Nyt aikuisena olen ainoa sisaruksistani, joka on aina hoitanut raha-asiansa normaalisti ja maksanut laskunsa ajoissa. Kumpikin sisaruksistani sössi luottotietonsa ennen kuin täyttivät 25. Olen ainoa, joka ei ole koskaan pyytänyt vanhemmilta rahaa, mutta silti minä olen se "tuhlaaja". 

jos keskimmäistä kehutaan, onko se toisilta jotenkin kummallisesti pois..?

Vierailija kirjoitti:

Miten vanhemmat ylipäänsä kykenee kohtelemaan lapsia niin eri tavoilla, vai eikö he huomaa sitä itse?

Tämä on varmaan tabu mutta kyllä minulla on erilaiset tunteet lapsiani kohtaan. Tietysti pyrin siihen etteivät he sitä tiedä. Ei ole kauaa kun ystävieni kanssa aiheesta puhuimme ja jokainen osasi nimetä omista sisaruksistaan kuka on äidin tai isän suosikki. Jokainen nimesi saman mitä omat sisustukset.

Apn kysymykseen. Meistä vanhin oli todella hankala teini-iässä ja vaati jaksamista ja huomiota. Itse jäin yksin omien ongelmien kanssa, syyksi en sano syntymäjärjestystä vaan sen millaisia persoonia olemme. Meistä vanhin yhä aikuisena haluaa olla huomion keskipisteenä ja minä haluan vetäytyä.

Teini-iän loppu puolella isämme näki minun yksinäisen kamppailuni ja alkoi olla tukena, yhä aikuisena olen hänen kanssaan läheinen.

Kyllähän se esikoinen oli vahvasti erityisasemassa. Hänelle ostettiin kaikkea uutta, kuten vaatteet, polkupyörät, luistimet, koululaispöytä, kengät jne.

Itse käytin esikoiselta pieniksi jääneitä vaatteita ja kenkiä ja tein koulutehtävät keittiön pöydän ääressä. Kerran pääsin mukaan luistinostoksille ja käytetyt kuluneet luistimethan sieltä ķaupasta sitten sain. Toisaalta olin jo niin tottunut kaikkeen vanhaan, etten sen kummemmin osannut parempaa odottaakaan.

Kuopus oli kaikkien lemmikki ja hänelle kustannettiin kallis urheiluharrastus, vaikka vanhemmat aina valittivat rahan puutetta.

Nuo esimerkkeinä vain materiapuolelta, mutta kaikki muukin vanhemmilta saatu huomio meni samassa suhteessa. Aika mitätön tunsin keskimmäisenä olevani ja samoin tunnen vieläkin. Itse en ikinä voisi kohdella lapsiani eriarvoisina.

Heh. Minä perin adhd-esikoisen vaatteet jotka ei häävissä kunnossa olleet.

Ja valitin pitkää koulumatkaa joka pahimmillaan vei minulta jo 10-vuotiaana 3,5 tuntia päivässä. Vastaukseksi sain aina että minun pitää olla kiitollinen kun saan käydä koulua.

Pikkusiskolleni maksettiin samalle matkalla taksikyyti😂 ja luonnollisesti hän sai kaikki vaatteet ja tarvikkeet uusina.

Ainoa uusi juttu minä minulla koskaan oli, oli jopo jonka itse voiti arpajaisista. Sen äitini lahjoitti naapurin lapselle

Mulla oli alkoholistivanhemmat ja olin vain tyytyväinen kun sain puuhailla eniten omiani. Minuun ei takerruttu kuten nuorimmaiseen lapseen eikä oltu niin vaativia kuin esikoisen kanssa.