Onko muita joilla on vielä 40+ ikäisenä aivan jäätävä esiintymispelko?

Vierailija kirjoitti:

Saako siis esim. tuota proplaria ihan tuosta vain, jos ei mitään diagnooseja ole?

Kyllä saa

Jännitän tai kärsin sos. tilanteiden pelosta. Lääkitystä nostin juuri, vain pieni apu Proprali a varmaan pitäisi käyttää enemmän, ainoa mikä auttaa oikeasti on diapam mutta se on vaan erityistilanteisiin kuten tärkeä työhaastattelu tai esiintyminen isolle joukolle.

Olen 37. Opiskeluaikoina selvisin tutun luokan edessä hyvin, nyt on taas pahempi vaihe, työelämä on jotenkin vaativampaa..

On. On. On. Ja olen 62-vuotias. Esiintymispelko yhdessä ihmisarkuuden kanssa on ollut merkittävä haaste työssä selviytymisessäni.

On kyllä, onneksi osaan asiat niin sitten takeltelukaan ei haittaa (kun se vastaus löytyy selkärangasta, vaikka sekoankin sanoissa)  ja olen yrittänyt enemmän hakeutua tilanteisiin jossa pitää "esiintyä", niin saa rutiinia. Nyt on jo vähän helpottanut. Kerran oli Teamsissa pakko keksiä yhteysongelmat että sain kameran pois kun naama lehahti ihan tulipunaiseksi, no jatkoin esitystä muuten:)

Mulla tämä on estänyt hakeutumisen potentiaaliani vastaaviin vaativampiin töihin. Olen älykäs ja olin hyvä koulussa, mutta olen jumittanut toimistosihteeriksi ilman oikein mitään vastuualueita, koska jännitys ja sosiaaliset pelot. En pysty esiintymään tai edes oikein olemaan palavereissa. Mutta liputan silti harjoittelun puolesta, koska opiskeluihin liittyi paljon esiintymistä, ja loppuaikoina sitä oli aivan rutinoitunut jo. Mutta työelämässä en olisi sitä kestänyt, joten nyt vaan eläkepäiviä odotellessa. N45

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esiintymisjännitykseen ei ole olemassa kuin yksi lääke. Se nimittäin lähtee samalla kuin millä on tullutkin. Mitä enemmän esiintyy, sitä vähemmän jännittää. Kannattaa vaihtaa ajattelumalli siten, että ei välttele esiintymistä vaan pyrkii esiintymään. Ennemmin tai myöhemmin huomaa, ettei enää jännitäkään.

Ei sovi kaikille.

Lääkkeet sopii 💊💊💊

Ei sovi lääkkeet kaikille. Mulle voi tulla aivoinfarkti, raynaldin oireyhtymä ja sormet pitää pahimmillaan amputoida ja vielä sydänkohtauskin olisi riskinä.

Vierailija kirjoitti:

Tytteli kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esiintymisjännitykseen ei ole olemassa kuin yksi lääke. Se nimittäin lähtee samalla kuin millä on tullutkin. Mitä enemmän esiintyy, sitä vähemmän jännittää. Kannattaa vaihtaa ajattelumalli siten, että ei välttele esiintymistä vaan pyrkii esiintymään. Ennemmin tai myöhemmin huomaa, ettei enää jännitäkään.

Ei sovi kaikille.

Kyllä sopii. Usko pois, että se on ainoa tapa. Itselläni oli suuren osan elämää ihan jäätävä esiintymispelko. Kaikki on kokeiltu beetasalpaajista alkoholiin. Eivät lopulta toimi. Pikkuhiljaa työn kautta jouduin esiintymään enemmän ja nykyään esiinnyn ammatikseni. Enää ei juuri jännitä tai ainakin jännittämisen kynnys on noussut todella paljon korkeammalle. Olen todistanut samaa myös monen muun kohdalla. 

Ajattelematon kommentti ja tämä on se syy miksi suomalaiset ei pääse tästä ongelmasta eroon.

Harjoittelu toimii vain silloin, jos pystyy suoriutumaan tilanteesta onnistuneesti. Aivot nimittäin vahvistaa sitä, mikä tapahtui. Jos tapahtui niin, että pystyit pitämään esityksen onnistuneesti, aivosi vahvistivat sitä ja seuraavalla kerralla se on helpompaa.

Mutta: jos et onnistunut, esitys meni täysin pieleen ja olit paniikissa. Seuraavalla kerralla olet entistä enemmän paniikissa ja esitys epäonnistuu uudestaan.

Ap, mene terapiaan ja hae tilanteisiin rauhoittavat lääkkeet. Sitten alat terapeutin ohjauksella pikkuhiljaa mennä eteenpäin. Baby steps. Se on ainut keino meille, joille koulujärjestelmän osaamaton pakkoharjoittelu on aiheuttanut noidankehän.

Älä mene tilanteisiin, joissa on mahdollisuus epäonnistua, sitten vasta kun olet kuivaharjoitellut niin, että tiedät onnistuvasi.

Saman läpikäynyt 40v. Nykyään johtotehtävissä. Edelleen jännittää, mutta nykyään tiedän suoriutuvani ihan hyvin myös esityksistä. 3-vuotinen psykoterapia ja lääkitys auttoi.

Olen samaa mieltä, että onnistunut suoritus vahvistaa onnistumisen tunnetta ja antaa hyvää pohjaa seuraavalla kerralle. Mutta samaan aikaan olen myös sitä mieltä, että pitää antaa itselleen oikeus epäonnistua. Kirjoitin edellä, että harva oikeasti muistaa jonkun epäonnistuneita esiintymisiä. Kaikki lähtee ajattelumallien muuttamisesta. Esimerkiksi yksi asia on se, että miten edes määritellään pieleen mennyt esitys. Ei pidä olla itselleen liian ankara. Moni pitää esitystään pieleen menneenä, vaikka kuulijan mielestä se meni hyvin. Toinen on se, että luulee kuulijoiden kohdistavan huomionsa ja arvostelevan itse esiintymissuoritusta. Tämä pitää harvoin paikkansa. 

Ärsyttää aina ihan sikana jos joku puhuu esiintymisjännityksestä noin kevyesti. Minä kärsin lapsena selektiivisestä mutismista ja se laukeaa aikuisenakin päälle pitkäksi aikaa jos joku pakottaa minut esiintymään. Tälle en voi ihan yhden yhtään mitään. Toivoisin vain, että ymmärrettäisiin ihmisten erilaisuudet ja annetaan olla rauhassa, eikä puskettaisiin olemaan rohkea ja esillä.

Tämän vuoksi asun nyt maalla ja erakoidun ihan rauhassa lampaiden ja kanojen kanssa. Kukaan ei voi pakottaa minua puhumaan enää.

Mulla oli. Sain jopa paniikkikohtauksia jos piti puhua jotain jossain pienessä palaverissa. Jopa nimensä sanominen aiheutti kuolemanpelon  :D  Mutta päätin mennä tulta päin ja vapaaehtoisesti otin itselleni kerran yhden esiintymisvuoron valmistujaisissani. Jännitti kuin pientä oravaa mutta keskityin rauhalliseen hengittämiseen ja mulla oli paperilla tietenkin muistiinpanot mitä puhun. Hyvin meni, sydän toki hakkas niin että kurkusta meinas pihalle tulla, silti kukaan ei ollut huomannut mun esiintymispelkoa. Tai no varmaan joku oli huomannut mutta olin niin helpottunut ja ylpeä ittestäni etten kuollutkaan enkä kuupannut siihen yleisön eteen, joten sen jälkeen jokainen esiintyminen on mennyt paremmin ja helpommin. Mun kohdalla siis tämä keino toimi. Tottakai siis jännitän vieläkin, sehän on normaalia, mutta pystyn hallittemaan tilanteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tytteli kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esiintymisjännitykseen ei ole olemassa kuin yksi lääke. Se nimittäin lähtee samalla kuin millä on tullutkin. Mitä enemmän esiintyy, sitä vähemmän jännittää. Kannattaa vaihtaa ajattelumalli siten, että ei välttele esiintymistä vaan pyrkii esiintymään. Ennemmin tai myöhemmin huomaa, ettei enää jännitäkään.

Ei sovi kaikille.

Kyllä sopii. Usko pois, että se on ainoa tapa. Itselläni oli suuren osan elämää ihan jäätävä esiintymispelko. Kaikki on kokeiltu beetasalpaajista alkoholiin. Eivät lopulta toimi. Pikkuhiljaa työn kautta jouduin esiintymään enemmän ja nykyään esiinnyn ammatikseni. Enää ei juuri jännitä tai ainakin jännittämisen kynnys on noussut todella paljon korkeammalle. Olen todistanut samaa myös monen muun kohdalla. 

Ajattelematon kommentti ja tämä on se syy miksi suomalaiset ei pääse tästä ongelmasta eroon.

Harjoittelu toimii vain silloin, jos pystyy suoriutumaan tilanteesta onnistuneesti. Aivot nimittäin vahvistaa sitä, mikä tapahtui. Jos tapahtui niin, että pystyit pitämään esityksen onnistuneesti, aivosi vahvistivat sitä ja seuraavalla kerralla se on helpompaa.

Mutta: jos et onnistunut, esitys meni täysin pieleen ja olit paniikissa. Seuraavalla kerralla olet entistä enemmän paniikissa ja esitys epäonnistuu uudestaan.

Ap, mene terapiaan ja hae tilanteisiin rauhoittavat lääkkeet. Sitten alat terapeutin ohjauksella pikkuhiljaa mennä eteenpäin. Baby steps. Se on ainut keino meille, joille koulujärjestelmän osaamaton pakkoharjoittelu on aiheuttanut noidankehän.

Älä mene tilanteisiin, joissa on mahdollisuus epäonnistua, sitten vasta kun olet kuivaharjoitellut niin, että tiedät onnistuvasi.

Saman läpikäynyt 40v. Nykyään johtotehtävissä. Edelleen jännittää, mutta nykyään tiedän suoriutuvani ihan hyvin myös esityksistä. 3-vuotinen psykoterapia ja lääkitys auttoi.

Olen samaa mieltä, että onnistunut suoritus vahvistaa onnistumisen tunnetta ja antaa hyvää pohjaa seuraavalla kerralle. Mutta samaan aikaan olen myös sitä mieltä, että pitää antaa itselleen oikeus epäonnistua. Kirjoitin edellä, että harva oikeasti muistaa jonkun epäonnistuneita esiintymisiä. Kaikki lähtee ajattelumallien muuttamisesta. Esimerkiksi yksi asia on se, että miten edes määritellään pieleen mennyt esitys. Ei pidä olla itselleen liian ankara. Moni pitää esitystään pieleen menneenä, vaikka kuulijan mielestä se meni hyvin. Toinen on se, että luulee kuulijoiden kohdistavan huomionsa ja arvostelevan itse esiintymissuoritusta. Tämä pitää harvoin paikkansa. 

Ärsyttää aina ihan sikana jos joku puhuu esiintymisjännityksestä noin kevyesti. Minä kärsin lapsena selektiivisestä mutismista ja se laukeaa aikuisenakin päälle pitkäksi aikaa jos joku pakottaa minut esiintymään. Tälle en voi ihan yhden yhtään mitään. Toivoisin vain, että ymmärrettäisiin ihmisten erilaisuudet ja annetaan olla rauhassa, eikä puskettaisiin olemaan rohkea ja esillä.

Tämän vuoksi asun nyt maalla ja erakoidun ihan rauhassa lampaiden ja kanojen kanssa. Kukaan ei voi pakottaa minua puhumaan enää.

Joo, pakottaminen on vihoviimeinen keino. Kyllä se pitää lähteä itsestä jos haluaa esiintymispelosta pois.

T.Esiintymispelosta kärsinyt joka uskaltaa jo puhua ihmisten edessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tytteli kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tytteli kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tytteli kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esiintymisjännitykseen ei ole olemassa kuin yksi lääke. Se nimittäin lähtee samalla kuin millä on tullutkin. Mitä enemmän esiintyy, sitä vähemmän jännittää. Kannattaa vaihtaa ajattelumalli siten, että ei välttele esiintymistä vaan pyrkii esiintymään. Ennemmin tai myöhemmin huomaa, ettei enää jännitäkään.

Ei sovi kaikille.

Kyllä sopii. Usko pois, että se on ainoa tapa. Itselläni oli suuren osan elämää ihan jäätävä esiintymispelko. Kaikki on kokeiltu beetasalpaajista alkoholiin. Eivät lopulta toimi. Pikkuhiljaa työn kautta jouduin esiintymään enemmän ja nykyään esiinnyn ammatikseni. Enää ei juuri jännitä tai ainakin jännittämisen kynnys on noussut todella paljon korkeammalle. Olen todistanut samaa myös monen muun kohdalla. 

Ajattelematon kommentti ja tämä on se syy miksi suomalaiset ei pääse tästä ongelmasta eroon.

Harjoittelu toimii vain silloin, jos pystyy suoriutumaan tilanteesta onnistuneesti. Aivot nimittäin vahvistaa sitä, mikä tapahtui. Jos tapahtui niin, että pystyit pitämään esityksen onnistuneesti, aivosi vahvistivat sitä ja seuraavalla kerralla se on helpompaa.

Mutta: jos et onnistunut, esitys meni täysin pieleen ja olit paniikissa. Seuraavalla kerralla olet entistä enemmän paniikissa ja esitys epäonnistuu uudestaan.

Ap, mene terapiaan ja hae tilanteisiin rauhoittavat lääkkeet. Sitten alat terapeutin ohjauksella pikkuhiljaa mennä eteenpäin. Baby steps. Se on ainut keino meille, joille koulujärjestelmän osaamaton pakkoharjoittelu on aiheuttanut noidankehän.

Älä mene tilanteisiin, joissa on mahdollisuus epäonnistua, sitten vasta kun olet kuivaharjoitellut niin, että tiedät onnistuvasi.

Saman läpikäynyt 40v. Nykyään johtotehtävissä. Edelleen jännittää, mutta nykyään tiedän suoriutuvani ihan hyvin myös esityksistä. 3-vuotinen psykoterapia ja lääkitys auttoi.

Olen samaa mieltä, että onnistunut suoritus vahvistaa onnistumisen tunnetta ja antaa hyvää pohjaa seuraavalla kerralle. Mutta samaan aikaan olen myös sitä mieltä, että pitää antaa itselleen oikeus epäonnistua. Kirjoitin edellä, että harva oikeasti muistaa jonkun epäonnistuneita esiintymisiä. Kaikki lähtee ajattelumallien muuttamisesta. Esimerkiksi yksi asia on se, että miten edes määritellään pieleen mennyt esitys. Ei pidä olla itselleen liian ankara. Moni pitää esitystään pieleen menneenä, vaikka kuulijan mielestä se meni hyvin. Toinen on se, että luulee kuulijoiden kohdistavan huomionsa ja arvostelevan itse esiintymissuoritusta. Tämä pitää harvoin paikkansa. 

Tätä just yritin rautalangasta vääntää. Kertomasi voi päteä teihin, joilla on normaali jännitys, mutta ei meihin, joilla on ihan oikeasti liian iso pelko. Tajuatko ettei mun laisia ihmisiä kiinnosta se, mitä mieltä yleisö on. Vaan se, pystyikö ylipäätään pitämään esityksen?! Ymmärrätkö, että esitys on auttamatta epäonnistunut, jos esittäjä on niin paniikissa ettei saa yhtään sanaa suustaan ulos ja lopulta juoksee ulos huoneesta?! Se on sitä mistä minä puhun. Sellainen esitys vahvistaa paniikkia ihan takuuvarmasti.

Tiedän tasan tarkkaan, koska itsellä oli juurikin tuo "liian iso pelko". Toisaalta koko lähtökohta on väärin, eli jännityksen/pelon arvottaminen "normaaliin jännitykseen" vs. "liian isoon pelkoon". Jo siinä mennään heti pieleen. Syntyy sellainen asetelma, että "koska minulla on liian iso pelko, sitä ei voi parantaa". Todellisuudessa asia on niin, että ketä jännittää enemmän, se vain joutuu työstämään asiaa enemmän ja harjoittelemaan enemmän. Kaikki lähtee omasta motivaatiosta parantaa asia. Jos ei harjoittele pianon soittamista, ei opi soittamaan. Pakkoharjoittelu voi olla vastenmielistä, mutta sillä oppii soittamaan. Jos "rakastuu pianonsoittamiseen", on mahdollisuus tulla hyväksi pianonsoittajaksi. Sama esiintymisessä: siihen pitää rakastua. Ylipäätänsä pitää rakastua ongelmaa, eikä sen ratkaisuun. Vain siten tulee hyväksi.

Väittäisin, että aika harva meistä, jotka ei saanut sanaakaan suustaan ja juoksi ulos paniikissa, ei pysty itsenäisesti kierrettä katkaista ja se johtaa syrjäytymiseen.

Siksi: terapia!

Ja itse en tosiaankaan ole rakastunut esiintymiseen, vaikka siihen nykyään pystynkin.

Syy miksi teen luokituksen normaaliin ja epänormaaliin. Nykyään mulla on normaali, koska jännitän paljon etukäteen ja inhoan esiintymistä, mutta pystyn sen silti tekemään.

Aiemmin jännitin paljon etukäteen, tilanteessa en pystynyt toimimaan eli epänormaali.

Monilla näyttelijöilläkin on normaali jännitys, jännittävät etukäteen paljon, mutta suoritus sujuu.

Kuten sanoin, mitä enemmän jännittää, sitä enemmän joutuu työstämään asiaa ja harjoittelemaan. Jos terapia auttaa, niin kannattaa sekin. Kaverini kävi vuosia terapiassa ja siellä purettiin asiaa laajemminkin kuin pelkän esiintymisen osalta. Lähdettiin ylipäätään siitä, miksi on huono itsetunto. Itse olen selättänyt DYI-tyyppisesti ihan itse ja omin avuin. Näyttelijät tosiaan jännittävät ja osa hyvin paljonkin:

https://seura.fi/ilmiot/tarinat/tunnettu-nayttelija-avautuu-esiintymisj…

En ole tuo kenelle vastaat, mutta miksi kaikkien meistä pitäisi osata esiintyä?

Koska on ne esittely- ja mukavan tarinan kertomisleikit vuodesta toiseen. Jos joku rakastaa niitä, mene kotiisi niitä leikkimään.

Mä vihaan niin sitä, kun ei mitenkään ymmärretä, että esim. muutenkin voi tutustua. Kehitys kehittyy, miksei tää asia kehity?

Itse en koskaan laita ketään tällaisiin tilanteisiin.

Jotkut ihmiset rakastaa noita esittelykierroksia. Esim mun isäpuoli, jolla on kirveellä veistetty sielu. Aina kaikissa paikoissa missä hän ei tunne kaikkia ihmisiä hän aloittaa, että "voitais pitää pieni esittelykierros". Argh, vihaan sitä. Onneksi ei aikuisena tarvitse olla noissa tilanteissa hänen kanssaan, kuin todella harvoin. Viimeksi jossain juhlissa taisi olla tällainen, enkä sillä hetkellä päässyt pakoon tilannetta. Kai se on hänen tapansa päästä sinuiksi oman itsensä, vallitsevan tilanteen ja ihmisten kanssa, mutta hän ei kertakaikkiaan ymmärrä kuinka vastenmielistä se monelle on.

Vierailija kirjoitti:

On. On. On. Ja olen 62-vuotias. Esiintymispelko yhdessä ihmisarkuuden kanssa on ollut merkittävä haaste työssä selviytymisessäni.

Yleensä vaimenee siinä missä seksuaalinen viriliteettikin jos ei ole mt-ongelmaa muuta. 

Minulla. Jännitän muutenkin ihan kaikkea uutta.

Vierailija kirjoitti:

Esiintymisjännitykseen ei ole olemassa kuin yksi lääke. Se nimittäin lähtee samalla kuin millä on tullutkin. Mitä enemmän esiintyy, sitä vähemmän jännittää. Kannattaa vaihtaa ajattelumalli siten, että ei välttele esiintymistä vaan pyrkii esiintymään. Ennemmin tai myöhemmin huomaa, ettei enää jännitäkään.

Aloitin 38 vuotiaana AMK ssa. Vuodessa hävisi.

Pidän puheita isoillekin ihmisjoukoille, ei ongelmaa

Ennen punaistuin ja änkytin.

Minulla oli sietämättömät oireet vielä yli nelikymppisenä. Lopulta todettiin kilppariongelma ja hoidettiin se ja kaikki jännitysoireet loppuivat kuin seinään. Kilppariarvoissa oli vain välillä näkynyt pientä häikkää sitä ennen, jolloin katsottiin että koska häikkää näkyi arvoissa vain välillä ja silloinkin arvot olivat vain ihan vähän pielessä ei tarvitse tehdä mitään.

Jos olisi heti tutkittu tarkemmin ja hoidettu jo vuosikymmeniä aikaisemmin ei olisi tarvinnut elää sitä pitkää painajaista. Kilpirauhasarvoihin ja koko asiaan suhtautuminen edellyttäisi paljon suurempaa tarkkuutta varsinkin jos on sensuuntaisia ongelmia että vika voisi selittyä kilpirauhasella.

Jännittäminen johtuu usein herkästi reagoivasta hermostosta. Eli siitä ei välttämättä pääse eroon koskaan, mutta siihen voi vaikuttaa miten suhtautuu kehon reaktioihin. Eikä jännittäminen useinkaan edes näy päällepäin. Olen ollut esiintymisjännittäjille tarkoitetussa ryhmässä ja siellä piti pitää puhe, joka videoitiin ja sitten se piti itse katsoa. Ihan kamala tilanne. Tuossa yhdistyy molemmat pahimmat pelkoni, puheen pitäminen ja kuvattavana oleminen. Olin aivan paniikissa, luulin ettei puheestani saa mitään selvää ja näytän ihan idiootille. Videolla näkyi rauhallisesti ja asiallisesti puhuva ihminen, jopa vakuuttava. Jännitän edelleen esiintymistä kamalasti, mutta luotan pärjääväni.

On. Otin propralit käyttöön muutama vuosi sitten ja saan merkittävää helpotusta.

On ollut neljänkympin korvissa. Sitten jossain vaiheessa tuli muutama sukulaisten edessä pidettävä puhe jotka meni tosi hyvin, sillä olin tarkoin miettinyt ja harjoitellut ulkoa peilin ja sekuntikellon kanssa. Jännitti, mutta onnistui ihan nappiin.

Sitten olin työttömänä ja hassua kyllä, tuollaisessa yhdeksän euron hätäaputyössä tuli tilanne jossa jouduin kertomaan isohkolle yleisölle asista jonka hyvin osasin, onnistuin tekemään esityksestä havainnollisen ja kiinnostavan ja sain kehuja - ja työpaikan. Kukaan tuntemani eiole tullut työllistetyksi noilta päivärahapaikoilta, mutta minulle kävi niin.

On ja oli jo lapsena. Oon huomannu, että omalla kohdalla tää on riippuvainen vissiin tähtien asennosta tai jotain. Toisin sanoen, joskus jännitän niin, että saan paniikkikohtauksen ennen esityksen alkua ja joskus vaan sydän hakkaa ja perhoset lentää. Tykkään kyllä esiintyä, että ei pitäis siitä olla kiinni (harrastajateatteri + soitan erinäisiä soittimia). Enkä mielestäni ole ujo, introvertti ja perfektionisti kylläkin. Kaikki pitää tehdä täydellisesti, eikä virheitä voi eikä saa tehdä.

Opiskeluaikoina tää oli pahempi. Kuinka monta kertaa piti paeta vessaan tms asian tiimoilta. Paniikkikohtaukset ei o kivoja.  Psykiatrisessa avohoidossa ramppasin vuosikaudet, eikä ne edes halunneet hoitaa mitenkään tätä. Propralit sain sitten terveyskeskuksen yleislääkäriltä kun tajusin ettei psykalla juoksemisesta ole mitään hyötyä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä vain, mutta 38 vasta.

Esittelykierrokset ovat pahoja myös. Hikoilee ja kertaa päässään omaa nimeään ja vastuualueitaan ja kun oma vuoro tulee ja spotlight lyödään kohdallesi, olet maailman yksinäisin ihminen joka opettelee puhumisen alkeita.

Juu sama. En montaa muuta asiaa elämässä vihaakaan kun kasuaalia lausetta palaverissa – ei väliä onko Teams-palaveri vai mikä – "voitaisiin pitää pikainen esittelykierros jossa jokainen kertoo jotain itsestään" pyrin pitämään lyhyenä, ja vaikka kuinka miettisin valmiiksi varalle pikaisen esittelyn, takeltelen ja punastelen ja änkytän ja v*tuttaa maailman eniten 🙄

Jos palaverissa pitää puhua ns asiantuntija-asiaa, sen kanssa mulla ei ole niinkään niin suurta ongelmaa, jos se on osa keskustelua, mutta jos mun pitää pitää esitys, se on aika piinallista aina. Ja ikää 43 v.

Ai niin ja propralit on mullakin, ne vaan vetää sykkeen niin alas, ettei sinä päivänä sitten mitään muuta tehdäkään. Ja oon huomannut, että toi esiintymisjännitys ja reaktiot pahenevat ja eskaloituvat, jos hermosto on muutenkin liian kuormittunut esim stressi, huolet, ahdistus, väsymys. Silloin ne reaktiot voi olla ihan kohtuuttoman tuntuiset ainakin itsestä. Viimeisimmän yllätys esittelykierroksen jälkeen meinasin purskahtaa itkuun vaikkei siinä mitään ihmeellistä tapahtunut mutta sykkeistä ja reaktiosta vain tajusin että olen aika huonossa jamassa taas.