Lue keskustelun säännöt.
Onko muita joilla on vielä 40+ ikäisenä aivan jäätävä esiintymispelko?
29.09.2023 |
Tämä pilaa kaiken, ja se koskee jopa aivan yhdentekeviä tilanteita. Esimerkiksi jos työpalaverissa on yli 10 ihmistä joista kaikki eivät ole täysin tuttuja, puheenvuoron käyttäminen on sietämätöntä. Takeltelen ja hikoilen, vaikka mitään syytä ei ole. En tiedä ketään muuta, jolla olisi tällaista vielä keski-ikäisenä.
Kommentit (80)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esiintymisjännitykseen ei ole olemassa kuin yksi lääke. Se nimittäin lähtee samalla kuin millä on tullutkin. Mitä enemmän esiintyy, sitä vähemmän jännittää. Kannattaa vaihtaa ajattelumalli siten, että ei välttele esiintymistä vaan pyrkii esiintymään. Ennemmin tai myöhemmin huomaa, ettei enää jännitäkään.
Ei sovi kaikille.
Kyllä sopii. Usko pois, että se on ainoa tapa. Itselläni oli suuren osan elämää ihan jäätävä esiintymispelko. Kaikki on kokeiltu beetasalpaajista alkoholiin. Eivät lopulta toimi. Pikkuhiljaa työn kautta jouduin esiintymään enemmän ja nykyään esiinnyn ammatikseni. Enää ei juuri jännitä tai ainakin jännittämisen kynnys on noussut todella paljon korkeammalle. Olen todistanut samaa myös monen muun kohdalla.
No kiva sulle, mutta et voi silti väittää oman ja tuttujesi kokemusten perusteella, että se toimii samalla tavoin ihan KAIKILLE.
Minulla ei ole ehkä ihan perus esiintymispelko koska jäätävän esiintymiskammon lisäksi minulla on myös jäätävä puhevika. Esiintyminen ei ole siihen auttanut, itse asiassa se pahenee vaan. Se kuuluisa mukavuusalueelta poistuminen ei ole tehnyt kohdallani muuta kuin lisännyt ahdistumista. Ehkä se johtuu siitä, että puhevian takia en saa esiintymisestä ikinä mitään onnistumisen kokemuksia, vaan aina saa hävetä ja miettiä jälkeenpäin että apua miten noloa taas oli kun jotkut yrittivät peitellä naurua kun puhuin. Ja se puhevika ei häviä mihinkään, ei ole puheterapiakaan auttanut, ja se itse asiassa pahenee aina paineen alla, usein sellaiseksi muusiksi ettei siitä saa kukaan mitään selvää.
Tässä 40-vuotiaana on tullut sellainen tunne, että mikä pakko minun edes on yrittää. Mitä minä tästä hyödyn muuta kuin pahaa mieltä kerta toisensa jälkeen? Mikä itseisarvo se mukavuusalueen ulkopuolella loikkiminen on? Vastedes viihdyn mukavuusalueellani eli hiljaa.
-eri
Ajattelumallit, ajattelumallit. Mistä tiedät, että yleisössä nauretaan puheviallesi? Jos ajattelet, että jokainen kuiskailu ja naurahdus yleisössä johtuu sinusta ja koskee sinua, niin joudut negatiiviiseen kierteeseen, josta on vaikea päästä pois. Minulla on kollega, joka myöskin esiintyy työkseen. Hänellä on vaikeahko änkytysongelma, mutta painaa vain kylmästi menemään. Hän ei ajattele, että joku yleisössä kuiskiva naureskelee hänen änkytykselleen ja ihan oikeassa hän siinä onkin. Ei aikuisten työelämässä enää sellaista harrasteta. Ehkä jossain yläasteella, mutta ei työelämässä.
Kyllä sitä kuule harrastetaan myös ihan aikuisten maailmassa. Minulle on lyöty jopa luuria korvaan kun ei ole saatu puheesta selvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tytteli kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tytteli kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tytteli kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esiintymisjännitykseen ei ole olemassa kuin yksi lääke. Se nimittäin lähtee samalla kuin millä on tullutkin. Mitä enemmän esiintyy, sitä vähemmän jännittää. Kannattaa vaihtaa ajattelumalli siten, että ei välttele esiintymistä vaan pyrkii esiintymään. Ennemmin tai myöhemmin huomaa, ettei enää jännitäkään.
Ei sovi kaikille.
Kyllä sopii. Usko pois, että se on ainoa tapa. Itselläni oli suuren osan elämää ihan jäätävä esiintymispelko. Kaikki on kokeiltu beetasalpaajista alkoholiin. Eivät lopulta toimi. Pikkuhiljaa työn kautta jouduin esiintymään enemmän ja nykyään esiinnyn ammatikseni. Enää ei juuri jännitä tai ainakin jännittämisen kynnys on noussut todella paljon korkeammalle. Olen todistanut samaa myös monen muun kohdalla.
Ajattelematon kommentti ja tämä on se syy miksi suomalaiset ei pääse tästä ongelmasta eroon.
Harjoittelu toimii vain silloin, jos pystyy suoriutumaan tilanteesta onnistuneesti. Aivot nimittäin vahvistaa sitä, mikä tapahtui. Jos tapahtui niin, että pystyit pitämään esityksen onnistuneesti, aivosi vahvistivat sitä ja seuraavalla kerralla se on helpompaa.
Mutta: jos et onnistunut, esitys meni täysin pieleen ja olit paniikissa. Seuraavalla kerralla olet entistä enemmän paniikissa ja esitys epäonnistuu uudestaan.
Ap, mene terapiaan ja hae tilanteisiin rauhoittavat lääkkeet. Sitten alat terapeutin ohjauksella pikkuhiljaa mennä eteenpäin. Baby steps. Se on ainut keino meille, joille koulujärjestelmän osaamaton pakkoharjoittelu on aiheuttanut noidankehän.
Älä mene tilanteisiin, joissa on mahdollisuus epäonnistua, sitten vasta kun olet kuivaharjoitellut niin, että tiedät onnistuvasi.
Saman läpikäynyt 40v. Nykyään johtotehtävissä. Edelleen jännittää, mutta nykyään tiedän suoriutuvani ihan hyvin myös esityksistä. 3-vuotinen psykoterapia ja lääkitys auttoi.
Olen samaa mieltä, että onnistunut suoritus vahvistaa onnistumisen tunnetta ja antaa hyvää pohjaa seuraavalla kerralle. Mutta samaan aikaan olen myös sitä mieltä, että pitää antaa itselleen oikeus epäonnistua. Kirjoitin edellä, että harva oikeasti muistaa jonkun epäonnistuneita esiintymisiä. Kaikki lähtee ajattelumallien muuttamisesta. Esimerkiksi yksi asia on se, että miten edes määritellään pieleen mennyt esitys. Ei pidä olla itselleen liian ankara. Moni pitää esitystään pieleen menneenä, vaikka kuulijan mielestä se meni hyvin. Toinen on se, että luulee kuulijoiden kohdistavan huomionsa ja arvostelevan itse esiintymissuoritusta. Tämä pitää harvoin paikkansa.
Tätä just yritin rautalangasta vääntää. Kertomasi voi päteä teihin, joilla on normaali jännitys, mutta ei meihin, joilla on ihan oikeasti liian iso pelko. Tajuatko ettei mun laisia ihmisiä kiinnosta se, mitä mieltä yleisö on. Vaan se, pystyikö ylipäätään pitämään esityksen?! Ymmärrätkö, että esitys on auttamatta epäonnistunut, jos esittäjä on niin paniikissa ettei saa yhtään sanaa suustaan ulos ja lopulta juoksee ulos huoneesta?! Se on sitä mistä minä puhun. Sellainen esitys vahvistaa paniikkia ihan takuuvarmasti.
Tiedän tasan tarkkaan, koska itsellä oli juurikin tuo "liian iso pelko". Toisaalta koko lähtökohta on väärin, eli jännityksen/pelon arvottaminen "normaaliin jännitykseen" vs. "liian isoon pelkoon". Jo siinä mennään heti pieleen. Syntyy sellainen asetelma, että "koska minulla on liian iso pelko, sitä ei voi parantaa". Todellisuudessa asia on niin, että ketä jännittää enemmän, se vain joutuu työstämään asiaa enemmän ja harjoittelemaan enemmän. Kaikki lähtee omasta motivaatiosta parantaa asia. Jos ei harjoittele pianon soittamista, ei opi soittamaan. Pakkoharjoittelu voi olla vastenmielistä, mutta sillä oppii soittamaan. Jos "rakastuu pianonsoittamiseen", on mahdollisuus tulla hyväksi pianonsoittajaksi. Sama esiintymisessä: siihen pitää rakastua. Ylipäätänsä pitää rakastua ongelmaa, eikä sen ratkaisuun. Vain siten tulee hyväksi.
Väittäisin, että aika harva meistä, jotka ei saanut sanaakaan suustaan ja juoksi ulos paniikissa, ei pysty itsenäisesti kierrettä katkaista ja se johtaa syrjäytymiseen.
Siksi: terapia!
Ja itse en tosiaankaan ole rakastunut esiintymiseen, vaikka siihen nykyään pystynkin.
Syy miksi teen luokituksen normaaliin ja epänormaaliin. Nykyään mulla on normaali, koska jännitän paljon etukäteen ja inhoan esiintymistä, mutta pystyn sen silti tekemään.
Aiemmin jännitin paljon etukäteen, tilanteessa en pystynyt toimimaan eli epänormaali.Monilla näyttelijöilläkin on normaali jännitys, jännittävät etukäteen paljon, mutta suoritus sujuu.
Kuten sanoin, mitä enemmän jännittää, sitä enemmän joutuu työstämään asiaa ja harjoittelemaan. Jos terapia auttaa, niin kannattaa sekin. Kaverini kävi vuosia terapiassa ja siellä purettiin asiaa laajemminkin kuin pelkän esiintymisen osalta. Lähdettiin ylipäätään siitä, miksi on huono itsetunto. Itse olen selättänyt DYI-tyyppisesti ihan itse ja omin avuin. Näyttelijät tosiaan jännittävät ja osa hyvin paljonkin:
https://seura.fi/ilmiot/tarinat/tunnettu-nayttelija-avautuu-esiintymisj…
Vierailija kirjoitti:
Tytteli kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tytteli kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tytteli kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esiintymisjännitykseen ei ole olemassa kuin yksi lääke. Se nimittäin lähtee samalla kuin millä on tullutkin. Mitä enemmän esiintyy, sitä vähemmän jännittää. Kannattaa vaihtaa ajattelumalli siten, että ei välttele esiintymistä vaan pyrkii esiintymään. Ennemmin tai myöhemmin huomaa, ettei enää jännitäkään.
Ei sovi kaikille.
Kyllä sopii. Usko pois, että se on ainoa tapa. Itselläni oli suuren osan elämää ihan jäätävä esiintymispelko. Kaikki on kokeiltu beetasalpaajista alkoholiin. Eivät lopulta toimi. Pikkuhiljaa työn kautta jouduin esiintymään enemmän ja nykyään esiinnyn ammatikseni. Enää ei juuri jännitä tai ainakin jännittämisen kynnys on noussut todella paljon korkeammalle. Olen todistanut samaa myös monen muun kohdalla.
Ajattelematon kommentti ja tämä on se syy miksi suomalaiset ei pääse tästä ongelmasta eroon.
Harjoittelu toimii vain silloin, jos pystyy suoriutumaan tilanteesta onnistuneesti. Aivot nimittäin vahvistaa sitä, mikä tapahtui. Jos tapahtui niin, että pystyit pitämään esityksen onnistuneesti, aivosi vahvistivat sitä ja seuraavalla kerralla se on helpompaa.
Mutta: jos et onnistunut, esitys meni täysin pieleen ja olit paniikissa. Seuraavalla kerralla olet entistä enemmän paniikissa ja esitys epäonnistuu uudestaan.
Ap, mene terapiaan ja hae tilanteisiin rauhoittavat lääkkeet. Sitten alat terapeutin ohjauksella pikkuhiljaa mennä eteenpäin. Baby steps. Se on ainut keino meille, joille koulujärjestelmän osaamaton pakkoharjoittelu on aiheuttanut noidankehän.
Älä mene tilanteisiin, joissa on mahdollisuus epäonnistua, sitten vasta kun olet kuivaharjoitellut niin, että tiedät onnistuvasi.
Saman läpikäynyt 40v. Nykyään johtotehtävissä. Edelleen jännittää, mutta nykyään tiedän suoriutuvani ihan hyvin myös esityksistä. 3-vuotinen psykoterapia ja lääkitys auttoi.
Olen samaa mieltä, että onnistunut suoritus vahvistaa onnistumisen tunnetta ja antaa hyvää pohjaa seuraavalla kerralle. Mutta samaan aikaan olen myös sitä mieltä, että pitää antaa itselleen oikeus epäonnistua. Kirjoitin edellä, että harva oikeasti muistaa jonkun epäonnistuneita esiintymisiä. Kaikki lähtee ajattelumallien muuttamisesta. Esimerkiksi yksi asia on se, että miten edes määritellään pieleen mennyt esitys. Ei pidä olla itselleen liian ankara. Moni pitää esitystään pieleen menneenä, vaikka kuulijan mielestä se meni hyvin. Toinen on se, että luulee kuulijoiden kohdistavan huomionsa ja arvostelevan itse esiintymissuoritusta. Tämä pitää harvoin paikkansa.
Tätä just yritin rautalangasta vääntää. Kertomasi voi päteä teihin, joilla on normaali jännitys, mutta ei meihin, joilla on ihan oikeasti liian iso pelko. Tajuatko ettei mun laisia ihmisiä kiinnosta se, mitä mieltä yleisö on. Vaan se, pystyikö ylipäätään pitämään esityksen?! Ymmärrätkö, että esitys on auttamatta epäonnistunut, jos esittäjä on niin paniikissa ettei saa yhtään sanaa suustaan ulos ja lopulta juoksee ulos huoneesta?! Se on sitä mistä minä puhun. Sellainen esitys vahvistaa paniikkia ihan takuuvarmasti.
Tiedän tasan tarkkaan, koska itsellä oli juurikin tuo "liian iso pelko". Toisaalta koko lähtökohta on väärin, eli jännityksen/pelon arvottaminen "normaaliin jännitykseen" vs. "liian isoon pelkoon". Jo siinä mennään heti pieleen. Syntyy sellainen asetelma, että "koska minulla on liian iso pelko, sitä ei voi parantaa". Todellisuudessa asia on niin, että ketä jännittää enemmän, se vain joutuu työstämään asiaa enemmän ja harjoittelemaan enemmän. Kaikki lähtee omasta motivaatiosta parantaa asia. Jos ei harjoittele pianon soittamista, ei opi soittamaan. Pakkoharjoittelu voi olla vastenmielistä, mutta sillä oppii soittamaan. Jos "rakastuu pianonsoittamiseen", on mahdollisuus tulla hyväksi pianonsoittajaksi. Sama esiintymisessä: siihen pitää rakastua. Ylipäätänsä pitää rakastua ongelmaa, eikä sen ratkaisuun. Vain siten tulee hyväksi.
Väittäisin, että aika harva meistä, jotka ei saanut sanaakaan suustaan ja juoksi ulos paniikissa, ei pysty itsenäisesti kierrettä katkaista ja se johtaa syrjäytymiseen.
Siksi: terapia!
Ja itse en tosiaankaan ole rakastunut esiintymiseen, vaikka siihen nykyään pystynkin.
Syy miksi teen luokituksen normaaliin ja epänormaaliin. Nykyään mulla on normaali, koska jännitän paljon etukäteen ja inhoan esiintymistä, mutta pystyn sen silti tekemään.
Aiemmin jännitin paljon etukäteen, tilanteessa en pystynyt toimimaan eli epänormaali.Monilla näyttelijöilläkin on normaali jännitys, jännittävät etukäteen paljon, mutta suoritus sujuu.
Kuten sanoin, mitä enemmän jännittää, sitä enemmän joutuu työstämään asiaa ja harjoittelemaan. Jos terapia auttaa, niin kannattaa sekin. Kaverini kävi vuosia terapiassa ja siellä purettiin asiaa laajemminkin kuin pelkän esiintymisen osalta. Lähdettiin ylipäätään siitä, miksi on huono itsetunto. Itse olen selättänyt DYI-tyyppisesti ihan itse ja omin avuin. Näyttelijät tosiaan jännittävät ja osa hyvin paljonkin:
https://seura.fi/ilmiot/tarinat/tunnettu-nayttelija-avautuu-esiintymisj…
En ole tuo kenelle vastaat, mutta miksi kaikkien meistä pitäisi osata esiintyä?
Mitä vtn tekemistä iällä sen asian kanssa on?
Minulla on. Pelottaa myös esim. soittaa tai vastata tuntemattomiin numeroihin. Naurettavaa, mutta en voi sille mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oon 42 ja sanotaanko näin, että propral on paras ystäväni. Ehkä pahinta on se, että jos en ota propralia niin ajatus ei edes kulje. Vähän aikaa sitten kävi niin, että jouduin yllättäen tilanteeseen jossa piti esitellä itsensä ja kertoa itsestään samalla joku hauska juttu. En ollut tajunnut ottaa propralia ja vieläkin muistan sen kauhun tunteen, kun tajusin asian. No kyllä siitä tilanteesta selvittiin, mutta hitto soikoon kun sydän tykytti.
Vihaan esiintymistä ja joudun työssäni tekee sitä liian paljon. Viimeksi eilen olin tilanteessa jossa mikrofonin kanssa piti olla äänessä. Yleisönä toki vain työkaverit mutta niitä kymmeniä ja vihaan vihaan vihaan näitä hetkiä. Onneksi esimiehet kyllä tietää etten noista tilanteista nauti, usein antavat mun olla rauhassa. Eivät varmaan tiedä että syön niin paljon propralia, en kertakaikkiaan selviäisi muuten.
Ja joo, en usko että ikinä selätän esiintymisjännitystä. Se on ollut aina ja pysyy. Jotkuthan sanovat, että ikä tuo helpotusta, mutta itsellä pikemmin päinvastoin.
Minä kans vannon propralin nimeen. Nykyisin jopa nautin esiintymisestä ja esiinnyn työssäni paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ollut pienestä saakka. Oon kokeillut lääkkeet, terapiat, vertaisryhmät, sosiaalisiin pelkoihin erilaiset ohjelmat jne. Myös harjoitellut vuosikymmeniä, mutta ei tämä mihinkään muutu. Kolme uupumusta olen kokenut juurikin tuon jatkuvan jännityskuormituksen vuoksi. Luulen, että jos vanhemmat olis lapsuudessa tajunneet asian ja mistä kaikki mun erilaiset fyysiset vaivat johtui, ja saanut tukea ja apua, niin olisi ehkä oölut helpompaa. Olen kärsinyt tästä ihan hirveästi ja kärsin edelleen. Silti aina yritän ja yritän. Täällä ollut tosi ajattelemattomia kommentteja. Me ollaan kaikki erilaisia ja omia yksilöitämme, eikä samat jutut auta kaikille. Osa puhuu kokemuksesta, että kyllä varmasti auttaa.. no mun kokemus on, että ei auta. Sekava teksti, sori siitä.
Luulen että tämä asia saa monet juomaan alkoholia. Liian vähän puhutaan, voi kyllä viedä koko elämän ilon. Mene lääkäriin, saat apua asiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saako siis esim. tuota proplaria ihan tuosta vain, jos ei mitään diagnooseja ole?
Olen lähes 40 ja edelleen on. Opinnot oli tuskaa jatkuvien esiintymisten vuoksi. Kaiken lisäksi tykkään laulaa, mutta teen sitäkin vain yksin kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esiintyminen ei ole suurimmalle osalle kovin luonnollista. Vaaditaan tietynlaista persoonallisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Tytteli kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esiintymisjännitykseen ei ole olemassa kuin yksi lääke. Se nimittäin lähtee samalla kuin millä on tullutkin. Mitä enemmän esiintyy, sitä vähemmän jännittää. Kannattaa vaihtaa ajattelumalli siten, että ei välttele esiintymistä vaan pyrkii esiintymään. Ennemmin tai myöhemmin huomaa, ettei enää jännitäkään.
Ei sovi kaikille.
Kyllä sopii. Usko pois, että se on ainoa tapa. Itselläni oli suuren osan elämää ihan jäätävä esiintymispelko. Kaikki on kokeiltu beetasalpaajista alkoholiin. Eivät lopulta toimi. Pikkuhiljaa työn kautta jouduin esiintymään enemmän ja nykyään esiinnyn ammatikseni. Enää ei juuri jännitä tai ainakin jännittämisen kynnys on noussut todella paljon korkeammalle. Olen todistanut samaa myös monen muun kohdalla.
Ajattelematon kommentti ja tämä on se syy miksi suomalaiset ei pääse tästä ongelmasta eroon.
Harjoittelu toimii vain silloin, jos pystyy suoriutumaan tilanteesta onnistuneesti. Aivot nimittäin vahvistaa sitä, mikä tapahtui. Jos tapahtui niin, että pystyit pitämään esityksen onnistuneesti, aivosi vahvistivat sitä ja seuraavalla kerralla se on helpompaa.
Mutta: jos et onnistunut, esitys meni täysin pieleen ja olit paniikissa. Seuraavalla kerralla olet entistä enemmän paniikissa ja esitys epäonnistuu uudestaan.
Ap, mene terapiaan ja hae tilanteisiin rauhoittavat lääkkeet. Sitten alat terapeutin ohjauksella pikkuhiljaa mennä eteenpäin. Baby steps. Se on ainut keino meille, joille koulujärjestelmän osaamaton pakkoharjoittelu on aiheuttanut noidankehän.
Älä mene tilanteisiin, joissa on mahdollisuus epäonnistua, sitten vasta kun olet kuivaharjoitellut niin, että tiedät onnistuvasi.
Saman läpikäynyt 40v. Nykyään johtotehtävissä. Edelleen jännittää, mutta nykyään tiedän suoriutuvani ihan hyvin myös esityksistä. 3-vuotinen psykoterapia ja lääkitys auttoi.
Olen samaa mieltä, että onnistunut suoritus vahvistaa onnistumisen tunnetta ja antaa hyvää pohjaa seuraavalla kerralle. Mutta samaan aikaan olen myös sitä mieltä, että pitää antaa itselleen oikeus epäonnistua. Kirjoitin edellä, että harva oikeasti muistaa jonkun epäonnistuneita esiintymisiä. Kaikki lähtee ajattelumallien muuttamisesta. Esimerkiksi yksi asia on se, että miten edes määritellään pieleen mennyt esitys. Ei pidä olla itselleen liian ankara. Moni pitää esitystään pieleen menneenä, vaikka kuulijan mielestä se meni hyvin. Toinen on se, että luulee kuulijoiden kohdistavan huomionsa ja arvostelevan itse esiintymissuoritusta. Tämä pitää harvoin paikkansa.
Havaitsen kyllä itse milloin esiintyminen menee huonosti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Esiintymisjännitykseen ei ole olemassa kuin yksi lääke. Se nimittäin lähtee samalla kuin millä on tullutkin. Mitä enemmän esiintyy, sitä vähemmän jännittää. Kannattaa vaihtaa ajattelumalli siten, että ei välttele esiintymistä vaan pyrkii esiintymään. Ennemmin tai myöhemmin huomaa, ettei enää jännitäkään.
Ei kaikkien jännitys johdu huonoista esiintymiskokemuksista vaan esim. lapsuustraumoista, paniikkihäiriöstä tai sosiaalisten tilanteiden pelosta. Tällöin tarvitaan usein terapiaa, usein myös lääkitystä että pelkoa voidaan työstää pois ja oireita lievittää.
Minua yritettiin monta vuotta karaista laittamalla pakkoesiintymään koulussa. Pelot vaan paheni, en koskaan saanut onnistumisen kokemuksia, henkisesti olin aivan loppu esitysten jälkeen koska jännitin niitä jo viikkoja etukäteen + itse esiintymispäivänä sykkeet ja verenpaineet oli huipussaan.
Vasta terapia ja propral alkoi avaamaan solmuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tytteli kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tytteli kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tytteli kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esiintymisjännitykseen ei ole olemassa kuin yksi lääke. Se nimittäin lähtee samalla kuin millä on tullutkin. Mitä enemmän esiintyy, sitä vähemmän jännittää. Kannattaa vaihtaa ajattelumalli siten, että ei välttele esiintymistä vaan pyrkii esiintymään. Ennemmin tai myöhemmin huomaa, ettei enää jännitäkään.
Ei sovi kaikille.
Kyllä sopii. Usko pois, että se on ainoa tapa. Itselläni oli suuren osan elämää ihan jäätävä esiintymispelko. Kaikki on kokeiltu beetasalpaajista alkoholiin. Eivät lopulta toimi. Pikkuhiljaa työn kautta jouduin esiintymään enemmän ja nykyään esiinnyn ammatikseni. Enää ei juuri jännitä tai ainakin jännittämisen kynnys on noussut todella paljon korkeammalle. Olen todistanut samaa myös monen muun kohdalla.
Ajattelematon kommentti ja tämä on se syy miksi suomalaiset ei pääse tästä ongelmasta eroon.
Harjoittelu toimii vain silloin, jos pystyy suoriutumaan tilanteesta onnistuneesti. Aivot nimittäin vahvistaa sitä, mikä tapahtui. Jos tapahtui niin, että pystyit pitämään esityksen onnistuneesti, aivosi vahvistivat sitä ja seuraavalla kerralla se on helpompaa.
Mutta: jos et onnistunut, esitys meni täysin pieleen ja olit paniikissa. Seuraavalla kerralla olet entistä enemmän paniikissa ja esitys epäonnistuu uudestaan.
Ap, mene terapiaan ja hae tilanteisiin rauhoittavat lääkkeet. Sitten alat terapeutin ohjauksella pikkuhiljaa mennä eteenpäin. Baby steps. Se on ainut keino meille, joille koulujärjestelmän osaamaton pakkoharjoittelu on aiheuttanut noidankehän.
Älä mene tilanteisiin, joissa on mahdollisuus epäonnistua, sitten vasta kun olet kuivaharjoitellut niin, että tiedät onnistuvasi.
Saman läpikäynyt 40v. Nykyään johtotehtävissä. Edelleen jännittää, mutta nykyään tiedän suoriutuvani ihan hyvin myös esityksistä. 3-vuotinen psykoterapia ja lääkitys auttoi.
Olen samaa mieltä, että onnistunut suoritus vahvistaa onnistumisen tunnetta ja antaa hyvää pohjaa seuraavalla kerralle. Mutta samaan aikaan olen myös sitä mieltä, että pitää antaa itselleen oikeus epäonnistua. Kirjoitin edellä, että harva oikeasti muistaa jonkun epäonnistuneita esiintymisiä. Kaikki lähtee ajattelumallien muuttamisesta. Esimerkiksi yksi asia on se, että miten edes määritellään pieleen mennyt esitys. Ei pidä olla itselleen liian ankara. Moni pitää esitystään pieleen menneenä, vaikka kuulijan mielestä se meni hyvin. Toinen on se, että luulee kuulijoiden kohdistavan huomionsa ja arvostelevan itse esiintymissuoritusta. Tämä pitää harvoin paikkansa.
Tätä just yritin rautalangasta vääntää. Kertomasi voi päteä teihin, joilla on normaali jännitys, mutta ei meihin, joilla on ihan oikeasti liian iso pelko. Tajuatko ettei mun laisia ihmisiä kiinnosta se, mitä mieltä yleisö on. Vaan se, pystyikö ylipäätään pitämään esityksen?! Ymmärrätkö, että esitys on auttamatta epäonnistunut, jos esittäjä on niin paniikissa ettei saa yhtään sanaa suustaan ulos ja lopulta juoksee ulos huoneesta?! Se on sitä mistä minä puhun. Sellainen esitys vahvistaa paniikkia ihan takuuvarmasti.
Tiedän tasan tarkkaan, koska itsellä oli juurikin tuo "liian iso pelko". Toisaalta koko lähtökohta on väärin, eli jännityksen/pelon arvottaminen "normaaliin jännitykseen" vs. "liian isoon pelkoon". Jo siinä mennään heti pieleen. Syntyy sellainen asetelma, että "koska minulla on liian iso pelko, sitä ei voi parantaa". Todellisuudessa asia on niin, että ketä jännittää enemmän, se vain joutuu työstämään asiaa enemmän ja harjoittelemaan enemmän. Kaikki lähtee omasta motivaatiosta parantaa asia. Jos ei harjoittele pianon soittamista, ei opi soittamaan. Pakkoharjoittelu voi olla vastenmielistä, mutta sillä oppii soittamaan. Jos "rakastuu pianonsoittamiseen", on mahdollisuus tulla hyväksi pianonsoittajaksi. Sama esiintymisessä: siihen pitää rakastua. Ylipäätänsä pitää rakastua ongelmaa, eikä sen ratkaisuun. Vain siten tulee hyväksi.
Väittäisin, että aika harva meistä, jotka ei saanut sanaakaan suustaan ja juoksi ulos paniikissa, ei pysty itsenäisesti kierrettä katkaista ja se johtaa syrjäytymiseen.
Siksi: terapia!
Ja itse en tosiaankaan ole rakastunut esiintymiseen, vaikka siihen nykyään pystynkin.
Syy miksi teen luokituksen normaaliin ja epänormaaliin. Nykyään mulla on normaali, koska jännitän paljon etukäteen ja inhoan esiintymistä, mutta pystyn sen silti tekemään.
Aiemmin jännitin paljon etukäteen, tilanteessa en pystynyt toimimaan eli epänormaali.Monilla näyttelijöilläkin on normaali jännitys, jännittävät etukäteen paljon, mutta suoritus sujuu.
Kuten sanoin, mitä enemmän jännittää, sitä enemmän joutuu työstämään asiaa ja harjoittelemaan. Jos terapia auttaa, niin kannattaa sekin. Kaverini kävi vuosia terapiassa ja siellä purettiin asiaa laajemminkin kuin pelkän esiintymisen osalta. Lähdettiin ylipäätään siitä, miksi on huono itsetunto. Itse olen selättänyt DYI-tyyppisesti ihan itse ja omin avuin. Näyttelijät tosiaan jännittävät ja osa hyvin paljonkin:
https://seura.fi/ilmiot/tarinat/tunnettu-nayttelija-avautuu-esiintymisj…
En ole tuo kenelle vastaat, mutta miksi kaikkien meistä pitäisi osata esiintyä?
Koska on ne esittely- ja mukavan tarinan kertomisleikit vuodesta toiseen. Jos joku rakastaa niitä, mene kotiisi niitä leikkimään.
Mä vihaan niin sitä, kun ei mitenkään ymmärretä, että esim. muutenkin voi tutustua. Kehitys kehittyy, miksei tää asia kehity?
Itse en koskaan laita ketään tällaisiin tilanteisiin.
Vierailija kirjoitti:
Jep. On mulla häväistyksi tulemisen pelkoa. En usko, että koskaan korjaantuu, yritetty on.
Mullakin on. Luin joskus jostain, että hyvä esiintyjä hyväksyy itsensä nolaamisen. Ja aika monesti ne itselle nolot tilanteet eivät näytä nololta muiden silmissä. Nämä helpottavat omaa pelkoani kun töissä pitää puhua paljon vieraille ihmisille.
Olen siitä pahimmasta jännityksestä päässyt yli, mutta aivot menee kyllä edelleen pahasti solmuun jos pitää esiintyä. En tiedä mihin se liittyy. Iskeekö adrenaliini aivot jumiin. En siis löydä oikeita sanoja, unohdan kesken lauseen mitä olin sanomassa jne. En oikeastaan enää jaksa hävetä tai välittää mitä muut ajattelevat. En vaan mielelläni esiinny, koska koen sen turhana. Se ei ole vahvuuteni, en saa sillä informaatiota siirrettyä. Tekstiä voin kyllä tuottaa.
Mulla kans propral muutti elämän. En ikinä selviäisi esiintymisistä ilman. Olen niin paniikissa jo vartin jälkeen (Jos joudun odottamaan vuoroani) että oksennan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tytteli kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tytteli kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tytteli kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esiintymisjännitykseen ei ole olemassa kuin yksi lääke. Se nimittäin lähtee samalla kuin millä on tullutkin. Mitä enemmän esiintyy, sitä vähemmän jännittää. Kannattaa vaihtaa ajattelumalli siten, että ei välttele esiintymistä vaan pyrkii esiintymään. Ennemmin tai myöhemmin huomaa, ettei enää jännitäkään.
Ei sovi kaikille.
Kyllä sopii. Usko pois, että se on ainoa tapa. Itselläni oli suuren osan elämää ihan jäätävä esiintymispelko. Kaikki on kokeiltu beetasalpaajista alkoholiin. Eivät lopulta toimi. Pikkuhiljaa työn kautta jouduin esiintymään enemmän ja nykyään esiinnyn ammatikseni. Enää ei juuri jännitä tai ainakin jännittämisen kynnys on noussut todella paljon korkeammalle. Olen todistanut samaa myös monen muun kohdalla.
Ajattelematon kommentti ja tämä on se syy miksi suomalaiset ei pääse tästä ongelmasta eroon.
Harjoittelu toimii vain silloin, jos pystyy suoriutumaan tilanteesta onnistuneesti. Aivot nimittäin vahvistaa sitä, mikä tapahtui. Jos tapahtui niin, että pystyit pitämään esityksen onnistuneesti, aivosi vahvistivat sitä ja seuraavalla kerralla se on helpompaa.
Mutta: jos et onnistunut, esitys meni täysin pieleen ja olit paniikissa. Seuraavalla kerralla olet entistä enemmän paniikissa ja esitys epäonnistuu uudestaan.
Ap, mene terapiaan ja hae tilanteisiin rauhoittavat lääkkeet. Sitten alat terapeutin ohjauksella pikkuhiljaa mennä eteenpäin. Baby steps. Se on ainut keino meille, joille koulujärjestelmän osaamaton pakkoharjoittelu on aiheuttanut noidankehän.
Älä mene tilanteisiin, joissa on mahdollisuus epäonnistua, sitten vasta kun olet kuivaharjoitellut niin, että tiedät onnistuvasi.
Saman läpikäynyt 40v. Nykyään johtotehtävissä. Edelleen jännittää, mutta nykyään tiedän suoriutuvani ihan hyvin myös esityksistä. 3-vuotinen psykoterapia ja lääkitys auttoi.
Olen samaa mieltä, että onnistunut suoritus vahvistaa onnistumisen tunnetta ja antaa hyvää pohjaa seuraavalla kerralle. Mutta samaan aikaan olen myös sitä mieltä, että pitää antaa itselleen oikeus epäonnistua. Kirjoitin edellä, että harva oikeasti muistaa jonkun epäonnistuneita esiintymisiä. Kaikki lähtee ajattelumallien muuttamisesta. Esimerkiksi yksi asia on se, että miten edes määritellään pieleen mennyt esitys. Ei pidä olla itselleen liian ankara. Moni pitää esitystään pieleen menneenä, vaikka kuulijan mielestä se meni hyvin. Toinen on se, että luulee kuulijoiden kohdistavan huomionsa ja arvostelevan itse esiintymissuoritusta. Tämä pitää harvoin paikkansa.
Tätä just yritin rautalangasta vääntää. Kertomasi voi päteä teihin, joilla on normaali jännitys, mutta ei meihin, joilla on ihan oikeasti liian iso pelko. Tajuatko ettei mun laisia ihmisiä kiinnosta se, mitä mieltä yleisö on. Vaan se, pystyikö ylipäätään pitämään esityksen?! Ymmärrätkö, että esitys on auttamatta epäonnistunut, jos esittäjä on niin paniikissa ettei saa yhtään sanaa suustaan ulos ja lopulta juoksee ulos huoneesta?! Se on sitä mistä minä puhun. Sellainen esitys vahvistaa paniikkia ihan takuuvarmasti.
Tiedän tasan tarkkaan, koska itsellä oli juurikin tuo "liian iso pelko". Toisaalta koko lähtökohta on väärin, eli jännityksen/pelon arvottaminen "normaaliin jännitykseen" vs. "liian isoon pelkoon". Jo siinä mennään heti pieleen. Syntyy sellainen asetelma, että "koska minulla on liian iso pelko, sitä ei voi parantaa". Todellisuudessa asia on niin, että ketä jännittää enemmän, se vain joutuu työstämään asiaa enemmän ja harjoittelemaan enemmän. Kaikki lähtee omasta motivaatiosta parantaa asia. Jos ei harjoittele pianon soittamista, ei opi soittamaan. Pakkoharjoittelu voi olla vastenmielistä, mutta sillä oppii soittamaan. Jos "rakastuu pianonsoittamiseen", on mahdollisuus tulla hyväksi pianonsoittajaksi. Sama esiintymisessä: siihen pitää rakastua. Ylipäätänsä pitää rakastua ongelmaa, eikä sen ratkaisuun. Vain siten tulee hyväksi.
Väittäisin, että aika harva meistä, jotka ei saanut sanaakaan suustaan ja juoksi ulos paniikissa, ei pysty itsenäisesti kierrettä katkaista ja se johtaa syrjäytymiseen.
Siksi: terapia!
Ja itse en tosiaankaan ole rakastunut esiintymiseen, vaikka siihen nykyään pystynkin.
Syy miksi teen luokituksen normaaliin ja epänormaaliin. Nykyään mulla on normaali, koska jännitän paljon etukäteen ja inhoan esiintymistä, mutta pystyn sen silti tekemään.
Aiemmin jännitin paljon etukäteen, tilanteessa en pystynyt toimimaan eli epänormaali.Monilla näyttelijöilläkin on normaali jännitys, jännittävät etukäteen paljon, mutta suoritus sujuu.
Kuten sanoin, mitä enemmän jännittää, sitä enemmän joutuu työstämään asiaa ja harjoittelemaan. Jos terapia auttaa, niin kannattaa sekin. Kaverini kävi vuosia terapiassa ja siellä purettiin asiaa laajemminkin kuin pelkän esiintymisen osalta. Lähdettiin ylipäätään siitä, miksi on huono itsetunto. Itse olen selättänyt DYI-tyyppisesti ihan itse ja omin avuin. Näyttelijät tosiaan jännittävät ja osa hyvin paljonkin:
https://seura.fi/ilmiot/tarinat/tunnettu-nayttelija-avautuu-esiintymisj…
En ole tuo kenelle vastaat, mutta miksi kaikkien meistä pitäisi osata esiintyä?
Juuri näin. Ei pidäkään. Itse en ole tottunut 20 vuoden työurani aikana niihin tilanteisiin, ja juuri jo esittelykierroksetkin aiheuttavat sydämen muljahteluita, äänen katoamista, tärinää ja ties mitä. On ollut parempia vaiheita, mutta aina tämä tulee takaisin. Minulle esiintyminen ei sovi ja hyväksyköön muu maailma sen.
Onneksi olen löytänyt tässä suhteessa unelmatyön. Puhun vain tiimini kanssa, jossa kaikki on tuttuja. Joskus saattaa palaverissa olla joku ulkopuolinen, mutta erittäin harvoin on enää edes esittelykierroksia. Itseasiassa pidän/pitäisin siitä, että jos esittelyitä joskus tarvitaan, niin joku palaverin vetäjä nopeasti vain kertoisi keitä tässä on paikalla ja sitten vaan siirryttäisiin itse asiaan.
Mä vihaan sitä kun pitää esitellä itsensä. Kun en pysty siinä tilanteessa kun "määrätään". Jos olis vapaaehtoista niin jopas olis eri ääni kellossa. Psykologista varmasti tämä 😅