Lue keskustelun säännöt.
Onko muita joilla on vielä 40+ ikäisenä aivan jäätävä esiintymispelko?
29.09.2023 |
Tämä pilaa kaiken, ja se koskee jopa aivan yhdentekeviä tilanteita. Esimerkiksi jos työpalaverissa on yli 10 ihmistä joista kaikki eivät ole täysin tuttuja, puheenvuoron käyttäminen on sietämätöntä. Takeltelen ja hikoilen, vaikka mitään syytä ei ole. En tiedä ketään muuta, jolla olisi tällaista vielä keski-ikäisenä.
Kommentit (80)
Minullakin on ja siksi olen siivooja. Saa olla omissa oloissaan eikä tarvitse esiintyä. Inhoan kyllä palavereita, mutta en ota mitään stressiä, vaikka en sanoisi mitään. Pärjään näin, enkä edes halua oppia esiintymään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En sanoisi tätä tunnetta jäätäväksi. Tämä on paniikki.
Kerron lisää, kunhan pystyn.
- n67v-
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esiintymisjännitykseen ei ole olemassa kuin yksi lääke. Se nimittäin lähtee samalla kuin millä on tullutkin. Mitä enemmän esiintyy, sitä vähemmän jännittää. Kannattaa vaihtaa ajattelumalli siten, että ei välttele esiintymistä vaan pyrkii esiintymään. Ennemmin tai myöhemmin huomaa, ettei enää jännitäkään.
Ei auta aina. Itse hakeuduin eräässä vaiheessa hommaan, johon kuului paljon opetusta ja esiintymistä juuri tuon takia. Mitä kävi? Ahdistus ja ylikuormitus kävi pahemmaksi koko ajan, kunnes lopulta jouduin ottamaan rohkaisuryyppyjä ennen luennon vetämistä. Siinä vaiheessa tajusin vaihtaa työnkuvaa sellaiseen, jossa esiintyminen on harvinaisempaa.
Siinä vaiheessa kun romahtaa rohkaisuryyppyjen vetämiseen, on tehnyt jotain väärin. Varsinkin opetustyössä esiintymiskokemuksen lisäksi on tärkeää omaksua ajattelumalli, joka vahvistaa itsetuntoa, esimerkiksi "minä osaan tämän asian", "minä esiinnyn koska minä olen se joka tietää paljon tästä asiasta", "minusta on hienoa päästä kertomaan muille asiasta jossa minä olen hyvä", jne. Eikä saa jäädä märehtimään mennyttä vaan pohtia tulevaa. Olen nähnyt rajusti pieleen menneitä esiintymisiä, missä esiintyjä jäätyy täydellisesti. Loppujen lopuksi ei sitä kukaan enää muista hetken päästä, eikä edes välitä. Jonkun pieleen mennyt esitys ei ole muistamisen arvoista ja useimmiten sen muistaa vain esiintyjä itse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esiintymisjännitykseen ei ole olemassa kuin yksi lääke. Se nimittäin lähtee samalla kuin millä on tullutkin. Mitä enemmän esiintyy, sitä vähemmän jännittää. Kannattaa vaihtaa ajattelumalli siten, että ei välttele esiintymistä vaan pyrkii esiintymään. Ennemmin tai myöhemmin huomaa, ettei enää jännitäkään.
Ei sovi kaikille.
Kyllä sopii. Usko pois, että se on ainoa tapa. Itselläni oli suuren osan elämää ihan jäätävä esiintymispelko. Kaikki on kokeiltu beetasalpaajista alkoholiin. Eivät lopulta toimi. Pikkuhiljaa työn kautta jouduin esiintymään enemmän ja nykyään esiinnyn ammatikseni. Enää ei juuri jännitä tai ainakin jännittämisen kynnys on noussut todella paljon korkeammalle. Olen todistanut samaa myös monen muun kohdalla.
Ajattelematon kommentti ja tämä on se syy miksi suomalaiset ei pääse tästä ongelmasta eroon.
Harjoittelu toimii vain silloin, jos pystyy suoriutumaan tilanteesta onnistuneesti. Aivot nimittäin vahvistaa sitä, mikä tapahtui. Jos tapahtui niin, että pystyit pitämään esityksen onnistuneesti, aivosi vahvistivat sitä ja seuraavalla kerralla se on helpompaa.
Mutta: jos et onnistunut, esitys meni täysin pieleen ja olit paniikissa. Seuraavalla kerralla olet entistä enemmän paniikissa ja esitys epäonnistuu uudestaan.
Ap, mene terapiaan ja hae tilanteisiin rauhoittavat lääkkeet. Sitten alat terapeutin ohjauksella pikkuhiljaa mennä eteenpäin. Baby steps. Se on ainut keino meille, joille koulujärjestelmän osaamaton pakkoharjoittelu on aiheuttanut noidankehän.
Älä mene tilanteisiin, joissa on mahdollisuus epäonnistua, sitten vasta kun olet kuivaharjoitellut niin, että tiedät onnistuvasi.
Saman läpikäynyt 40v. Nykyään johtotehtävissä. Edelleen jännittää, mutta nykyään tiedän suoriutuvani ihan hyvin myös esityksistä. 3-vuotinen psykoterapia ja lääkitys auttoi.
Ja edellinen jatkaa vielä sen verran, että pistää suoraan sanottuna vihaksi nuo ärsyttävät pakkoharjoittelua puolustavat, äärimmäisen ajattelemattomat ja tietämättömät kommentit.
Tuo asenne on tuhonnut tässä maassa ihan mielettömän suuren määrän elämiä. Tuo on se, miksi ei päästä eteenpäin ja jäädään neljän seinän sisään, syrjäydytään yms.
Ottakaa selvää tai pitäkää pää kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tytteli kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esiintymisjännitykseen ei ole olemassa kuin yksi lääke. Se nimittäin lähtee samalla kuin millä on tullutkin. Mitä enemmän esiintyy, sitä vähemmän jännittää. Kannattaa vaihtaa ajattelumalli siten, että ei välttele esiintymistä vaan pyrkii esiintymään. Ennemmin tai myöhemmin huomaa, ettei enää jännitäkään.
Ei sovi kaikille.
Kyllä sopii. Usko pois, että se on ainoa tapa. Itselläni oli suuren osan elämää ihan jäätävä esiintymispelko. Kaikki on kokeiltu beetasalpaajista alkoholiin. Eivät lopulta toimi. Pikkuhiljaa työn kautta jouduin esiintymään enemmän ja nykyään esiinnyn ammatikseni. Enää ei juuri jännitä tai ainakin jännittämisen kynnys on noussut todella paljon korkeammalle. Olen todistanut samaa myös monen muun kohdalla.
Ajattelematon kommentti ja tämä on se syy miksi suomalaiset ei pääse tästä ongelmasta eroon.
Harjoittelu toimii vain silloin, jos pystyy suoriutumaan tilanteesta onnistuneesti. Aivot nimittäin vahvistaa sitä, mikä tapahtui. Jos tapahtui niin, että pystyit pitämään esityksen onnistuneesti, aivosi vahvistivat sitä ja seuraavalla kerralla se on helpompaa.
Mutta: jos et onnistunut, esitys meni täysin pieleen ja olit paniikissa. Seuraavalla kerralla olet entistä enemmän paniikissa ja esitys epäonnistuu uudestaan.
Ap, mene terapiaan ja hae tilanteisiin rauhoittavat lääkkeet. Sitten alat terapeutin ohjauksella pikkuhiljaa mennä eteenpäin. Baby steps. Se on ainut keino meille, joille koulujärjestelmän osaamaton pakkoharjoittelu on aiheuttanut noidankehän.
Älä mene tilanteisiin, joissa on mahdollisuus epäonnistua, sitten vasta kun olet kuivaharjoitellut niin, että tiedät onnistuvasi.
Saman läpikäynyt 40v. Nykyään johtotehtävissä. Edelleen jännittää, mutta nykyään tiedän suoriutuvani ihan hyvin myös esityksistä. 3-vuotinen psykoterapia ja lääkitys auttoi.
Olen samaa mieltä, että onnistunut suoritus vahvistaa onnistumisen tunnetta ja antaa hyvää pohjaa seuraavalla kerralle. Mutta samaan aikaan olen myös sitä mieltä, että pitää antaa itselleen oikeus epäonnistua. Kirjoitin edellä, että harva oikeasti muistaa jonkun epäonnistuneita esiintymisiä. Kaikki lähtee ajattelumallien muuttamisesta. Esimerkiksi yksi asia on se, että miten edes määritellään pieleen mennyt esitys. Ei pidä olla itselleen liian ankara. Moni pitää esitystään pieleen menneenä, vaikka kuulijan mielestä se meni hyvin. Toinen on se, että luulee kuulijoiden kohdistavan huomionsa ja arvostelevan itse esiintymissuoritusta. Tämä pitää harvoin paikkansa.
Ei mulla nuorempana ollut. Nyt 43-vuotiaana olen mielummin siellä tapetista kuin yhtään esillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tytteli kirjoitti:
Ja edellinen jatkaa vielä sen verran, että pistää suoraan sanottuna vihaksi nuo ärsyttävät pakkoharjoittelua puolustavat, äärimmäisen ajattelemattomat ja tietämättömät kommentit.
Tuo asenne on tuhonnut tässä maassa ihan mielettömän suuren määrän elämiä. Tuo on se, miksi ei päästä eteenpäin ja jäädään neljän seinän sisään, syrjäydytään yms.
Ottakaa selvää tai pitäkää pää kiinni.
Ikävä totuus, mutta vain harjoittelulla asia paranee. Ei sinusta tule hyvää tenniksen pelaajaa tai pianon soittajaakaan harjoittelematta. Harjoittelu voi olla vastenmielistä, mutta se on ainoa keino kehittyä.
Kerran oltiin jossain luokkahuoneessa ja esitelmöitsijä käski kaikki sinne eteen. Kaikki luulimme, että meidän pitää esitellä itsemme, mutta ei.
Meidän käskettiin painamaan kätemme liitutauluun. Oli aika monet hikiset käden jäljet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tytteli kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esiintymisjännitykseen ei ole olemassa kuin yksi lääke. Se nimittäin lähtee samalla kuin millä on tullutkin. Mitä enemmän esiintyy, sitä vähemmän jännittää. Kannattaa vaihtaa ajattelumalli siten, että ei välttele esiintymistä vaan pyrkii esiintymään. Ennemmin tai myöhemmin huomaa, ettei enää jännitäkään.
Ei sovi kaikille.
Kyllä sopii. Usko pois, että se on ainoa tapa. Itselläni oli suuren osan elämää ihan jäätävä esiintymispelko. Kaikki on kokeiltu beetasalpaajista alkoholiin. Eivät lopulta toimi. Pikkuhiljaa työn kautta jouduin esiintymään enemmän ja nykyään esiinnyn ammatikseni. Enää ei juuri jännitä tai ainakin jännittämisen kynnys on noussut todella paljon korkeammalle. Olen todistanut samaa myös monen muun kohdalla.
Ajattelematon kommentti ja tämä on se syy miksi suomalaiset ei pääse tästä ongelmasta eroon.
Harjoittelu toimii vain silloin, jos pystyy suoriutumaan tilanteesta onnistuneesti. Aivot nimittäin vahvistaa sitä, mikä tapahtui. Jos tapahtui niin, että pystyit pitämään esityksen onnistuneesti, aivosi vahvistivat sitä ja seuraavalla kerralla se on helpompaa.
Mutta: jos et onnistunut, esitys meni täysin pieleen ja olit paniikissa. Seuraavalla kerralla olet entistä enemmän paniikissa ja esitys epäonnistuu uudestaan.
Ap, mene terapiaan ja hae tilanteisiin rauhoittavat lääkkeet. Sitten alat terapeutin ohjauksella pikkuhiljaa mennä eteenpäin. Baby steps. Se on ainut keino meille, joille koulujärjestelmän osaamaton pakkoharjoittelu on aiheuttanut noidankehän.
Älä mene tilanteisiin, joissa on mahdollisuus epäonnistua, sitten vasta kun olet kuivaharjoitellut niin, että tiedät onnistuvasi.
Saman läpikäynyt 40v. Nykyään johtotehtävissä. Edelleen jännittää, mutta nykyään tiedän suoriutuvani ihan hyvin myös esityksistä. 3-vuotinen psykoterapia ja lääkitys auttoi.
Olen samaa mieltä, että onnistunut suoritus vahvistaa onnistumisen tunnetta ja antaa hyvää pohjaa seuraavalla kerralle. Mutta samaan aikaan olen myös sitä mieltä, että pitää antaa itselleen oikeus epäonnistua. Kirjoitin edellä, että harva oikeasti muistaa jonkun epäonnistuneita esiintymisiä. Kaikki lähtee ajattelumallien muuttamisesta. Esimerkiksi yksi asia on se, että miten edes määritellään pieleen mennyt esitys. Ei pidä olla itselleen liian ankara. Moni pitää esitystään pieleen menneenä, vaikka kuulijan mielestä se meni hyvin. Toinen on se, että luulee kuulijoiden kohdistavan huomionsa ja arvostelevan itse esiintymissuoritusta. Tämä pitää harvoin paikkansa.
Tätä just yritin rautalangasta vääntää. Kertomasi voi päteä teihin, joilla on normaali jännitys, mutta ei meihin, joilla on ihan oikeasti liian iso pelko. Tajuatko ettei mun laisia ihmisiä kiinnosta se, mitä mieltä yleisö on. Vaan se, pystyikö ylipäätään pitämään esityksen?! Ymmärrätkö, että esitys on auttamatta epäonnistunut, jos esittäjä on niin paniikissa ettei saa yhtään sanaa suustaan ulos ja lopulta juoksee ulos huoneesta?! Se on sitä mistä minä puhun. Sellainen esitys vahvistaa paniikkia ihan takuuvarmasti.
Vierailija kirjoitti:
Tytteli kirjoitti:
Ja edellinen jatkaa vielä sen verran, että pistää suoraan sanottuna vihaksi nuo ärsyttävät pakkoharjoittelua puolustavat, äärimmäisen ajattelemattomat ja tietämättömät kommentit.
Tuo asenne on tuhonnut tässä maassa ihan mielettömän suuren määrän elämiä. Tuo on se, miksi ei päästä eteenpäin ja jäädään neljän seinän sisään, syrjäydytään yms.
Ottakaa selvää tai pitäkää pää kiinni.
Ikävä totuus, mutta vain harjoittelulla asia paranee. Ei sinusta tule hyvää tenniksen pelaajaa tai pianon soittajaakaan harjoittelematta. Harjoittelu voi olla vastenmielistä, mutta se on ainoa keino kehittyä.
Niinpä, kuten sanoin: JOS, se harjoittelu onnistuu. Ellei onnistu, ongelma pahenee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli ennen, olin lapsenkin sairaalloisen ujo ja vielä opiskellessakin kammosin kaikkia esitelmiä. Viime aikoina olen huomannut että enää ei ole mitään esiintymisjännitystä, nyt olen 30. Varmaan sitä on ollut vuosien varrella pakko esiintyä niin paljon että sitä ei vaan osaa enää jännittää.
Ei katoa mihinkään harjoittelemalla. Pidän esiintymisestä, jos saan esiintyä vapaasti, esittää asian vapaana tajunnanvirtana. Mutta hyvänen aika, kun pitää tehdä muodollinen esitelmä tms, se on ihan yhtä kamalaa edelleen kaiken harjoituksen jälkeenkin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tytteli kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tytteli kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esiintymisjännitykseen ei ole olemassa kuin yksi lääke. Se nimittäin lähtee samalla kuin millä on tullutkin. Mitä enemmän esiintyy, sitä vähemmän jännittää. Kannattaa vaihtaa ajattelumalli siten, että ei välttele esiintymistä vaan pyrkii esiintymään. Ennemmin tai myöhemmin huomaa, ettei enää jännitäkään.
Ei sovi kaikille.
Kyllä sopii. Usko pois, että se on ainoa tapa. Itselläni oli suuren osan elämää ihan jäätävä esiintymispelko. Kaikki on kokeiltu beetasalpaajista alkoholiin. Eivät lopulta toimi. Pikkuhiljaa työn kautta jouduin esiintymään enemmän ja nykyään esiinnyn ammatikseni. Enää ei juuri jännitä tai ainakin jännittämisen kynnys on noussut todella paljon korkeammalle. Olen todistanut samaa myös monen muun kohdalla.
Ajattelematon kommentti ja tämä on se syy miksi suomalaiset ei pääse tästä ongelmasta eroon.
Harjoittelu toimii vain silloin, jos pystyy suoriutumaan tilanteesta onnistuneesti. Aivot nimittäin vahvistaa sitä, mikä tapahtui. Jos tapahtui niin, että pystyit pitämään esityksen onnistuneesti, aivosi vahvistivat sitä ja seuraavalla kerralla se on helpompaa.
Mutta: jos et onnistunut, esitys meni täysin pieleen ja olit paniikissa. Seuraavalla kerralla olet entistä enemmän paniikissa ja esitys epäonnistuu uudestaan.
Ap, mene terapiaan ja hae tilanteisiin rauhoittavat lääkkeet. Sitten alat terapeutin ohjauksella pikkuhiljaa mennä eteenpäin. Baby steps. Se on ainut keino meille, joille koulujärjestelmän osaamaton pakkoharjoittelu on aiheuttanut noidankehän.
Älä mene tilanteisiin, joissa on mahdollisuus epäonnistua, sitten vasta kun olet kuivaharjoitellut niin, että tiedät onnistuvasi.
Saman läpikäynyt 40v. Nykyään johtotehtävissä. Edelleen jännittää, mutta nykyään tiedän suoriutuvani ihan hyvin myös esityksistä. 3-vuotinen psykoterapia ja lääkitys auttoi.
Olen samaa mieltä, että onnistunut suoritus vahvistaa onnistumisen tunnetta ja antaa hyvää pohjaa seuraavalla kerralle. Mutta samaan aikaan olen myös sitä mieltä, että pitää antaa itselleen oikeus epäonnistua. Kirjoitin edellä, että harva oikeasti muistaa jonkun epäonnistuneita esiintymisiä. Kaikki lähtee ajattelumallien muuttamisesta. Esimerkiksi yksi asia on se, että miten edes määritellään pieleen mennyt esitys. Ei pidä olla itselleen liian ankara. Moni pitää esitystään pieleen menneenä, vaikka kuulijan mielestä se meni hyvin. Toinen on se, että luulee kuulijoiden kohdistavan huomionsa ja arvostelevan itse esiintymissuoritusta. Tämä pitää harvoin paikkansa.
Tätä just yritin rautalangasta vääntää. Kertomasi voi päteä teihin, joilla on normaali jännitys, mutta ei meihin, joilla on ihan oikeasti liian iso pelko. Tajuatko ettei mun laisia ihmisiä kiinnosta se, mitä mieltä yleisö on. Vaan se, pystyikö ylipäätään pitämään esityksen?! Ymmärrätkö, että esitys on auttamatta epäonnistunut, jos esittäjä on niin paniikissa ettei saa yhtään sanaa suustaan ulos ja lopulta juoksee ulos huoneesta?! Se on sitä mistä minä puhun. Sellainen esitys vahvistaa paniikkia ihan takuuvarmasti.
Tiedän tasan tarkkaan, koska itsellä oli juurikin tuo "liian iso pelko". Toisaalta koko lähtökohta on väärin, eli jännityksen/pelon arvottaminen "normaaliin jännitykseen" vs. "liian isoon pelkoon". Jo siinä mennään heti pieleen. Syntyy sellainen asetelma, että "koska minulla on liian iso pelko, sitä ei voi parantaa". Todellisuudessa asia on niin, että ketä jännittää enemmän, se vain joutuu työstämään asiaa enemmän ja harjoittelemaan enemmän. Kaikki lähtee omasta motivaatiosta parantaa asia. Jos ei harjoittele pianon soittamista, ei opi soittamaan. Pakkoharjoittelu voi olla vastenmielistä, mutta sillä oppii soittamaan. Jos "rakastuu pianonsoittamiseen", on mahdollisuus tulla hyväksi pianonsoittajaksi. Sama esiintymisessä: siihen pitää rakastua. Ylipäätänsä pitää rakastua ongelmaa, eikä sen ratkaisuun. Vain siten tulee hyväksi.
Oon tehnyt keikkoja bändin kanssa noin 16 vuotta ja aina kun lavan edessä on alle 20 ihmistä niin jännittää mutta kun porukkaa on lähemmäs sata ihmistä niin ei jännitä enää yhtään.
Vierailija kirjoitti:
Esiintymisjännitykseen ei ole olemassa kuin yksi lääke. Se nimittäin lähtee samalla kuin millä on tullutkin. Mitä enemmän esiintyy, sitä vähemmän jännittää. Kannattaa vaihtaa ajattelumalli siten, että ei välttele esiintymistä vaan pyrkii esiintymään. Ennemmin tai myöhemmin huomaa, ettei enää jännitäkään.
Olen yrittänyt, ei auta.
Ja aloittajalle: täällä myös yksi. Lisäksi ne tilanteet ovat keholle niin kuormittavia että menee seuraavakin päivä palautumiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esiintymisjännitykseen ei ole olemassa kuin yksi lääke. Se nimittäin lähtee samalla kuin millä on tullutkin. Mitä enemmän esiintyy, sitä vähemmän jännittää. Kannattaa vaihtaa ajattelumalli siten, että ei välttele esiintymistä vaan pyrkii esiintymään. Ennemmin tai myöhemmin huomaa, ettei enää jännitäkään.
Ei sovi kaikille.
Kyllä sopii. Usko pois, että se on ainoa tapa. Itselläni oli suuren osan elämää ihan jäätävä esiintymispelko. Kaikki on kokeiltu beetasalpaajista alkoholiin. Eivät lopulta toimi. Pikkuhiljaa työn kautta jouduin esiintymään enemmän ja nykyään esiinnyn ammatikseni. Enää ei juuri jännitä tai ainakin jännittämisen kynnys on noussut todella paljon korkeammalle. Olen todistanut samaa myös monen muun kohdalla.
No kiva sulle, mutta et voi silti väittää oman ja tuttujesi kokemusten perusteella, että se toimii samalla tavoin ihan KAIKILLE.
Minulla ei ole ehkä ihan perus esiintymispelko koska jäätävän esiintymiskammon lisäksi minulla on myös jäätävä puhevika. Esiintyminen ei ole siihen auttanut, itse asiassa se pahenee vaan. Se kuuluisa mukavuusalueelta poistuminen ei ole tehnyt kohdallani muuta kuin lisännyt ahdistumista. Ehkä se johtuu siitä, että puhevian takia en saa esiintymisestä ikinä mitään onnistumisen kokemuksia, vaan aina saa hävetä ja miettiä jälkeenpäin että apua miten noloa taas oli kun jotkut yrittivät peitellä naurua kun puhuin. Ja se puhevika ei häviä mihinkään, ei ole puheterapiakaan auttanut, ja se itse asiassa pahenee aina paineen alla, usein sellaiseksi muusiksi ettei siitä saa kukaan mitään selvää.
Tässä 40-vuotiaana on tullut sellainen tunne, että mikä pakko minun edes on yrittää. Mitä minä tästä hyödyn muuta kuin pahaa mieltä kerta toisensa jälkeen? Mikä itseisarvo se mukavuusalueen ulkopuolella loikkiminen on? Vastedes viihdyn mukavuusalueellani eli hiljaa.
-eri
Vierailija kirjoitti:
Tytteli kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tytteli kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esiintymisjännitykseen ei ole olemassa kuin yksi lääke. Se nimittäin lähtee samalla kuin millä on tullutkin. Mitä enemmän esiintyy, sitä vähemmän jännittää. Kannattaa vaihtaa ajattelumalli siten, että ei välttele esiintymistä vaan pyrkii esiintymään. Ennemmin tai myöhemmin huomaa, ettei enää jännitäkään.
Ei sovi kaikille.
Kyllä sopii. Usko pois, että se on ainoa tapa. Itselläni oli suuren osan elämää ihan jäätävä esiintymispelko. Kaikki on kokeiltu beetasalpaajista alkoholiin. Eivät lopulta toimi. Pikkuhiljaa työn kautta jouduin esiintymään enemmän ja nykyään esiinnyn ammatikseni. Enää ei juuri jännitä tai ainakin jännittämisen kynnys on noussut todella paljon korkeammalle. Olen todistanut samaa myös monen muun kohdalla.
Ajattelematon kommentti ja tämä on se syy miksi suomalaiset ei pääse tästä ongelmasta eroon.
Harjoittelu toimii vain silloin, jos pystyy suoriutumaan tilanteesta onnistuneesti. Aivot nimittäin vahvistaa sitä, mikä tapahtui. Jos tapahtui niin, että pystyit pitämään esityksen onnistuneesti, aivosi vahvistivat sitä ja seuraavalla kerralla se on helpompaa.
Mutta: jos et onnistunut, esitys meni täysin pieleen ja olit paniikissa. Seuraavalla kerralla olet entistä enemmän paniikissa ja esitys epäonnistuu uudestaan.
Ap, mene terapiaan ja hae tilanteisiin rauhoittavat lääkkeet. Sitten alat terapeutin ohjauksella pikkuhiljaa mennä eteenpäin. Baby steps. Se on ainut keino meille, joille koulujärjestelmän osaamaton pakkoharjoittelu on aiheuttanut noidankehän.
Älä mene tilanteisiin, joissa on mahdollisuus epäonnistua, sitten vasta kun olet kuivaharjoitellut niin, että tiedät onnistuvasi.
Saman läpikäynyt 40v. Nykyään johtotehtävissä. Edelleen jännittää, mutta nykyään tiedän suoriutuvani ihan hyvin myös esityksistä. 3-vuotinen psykoterapia ja lääkitys auttoi.
Olen samaa mieltä, että onnistunut suoritus vahvistaa onnistumisen tunnetta ja antaa hyvää pohjaa seuraavalla kerralle. Mutta samaan aikaan olen myös sitä mieltä, että pitää antaa itselleen oikeus epäonnistua. Kirjoitin edellä, että harva oikeasti muistaa jonkun epäonnistuneita esiintymisiä. Kaikki lähtee ajattelumallien muuttamisesta. Esimerkiksi yksi asia on se, että miten edes määritellään pieleen mennyt esitys. Ei pidä olla itselleen liian ankara. Moni pitää esitystään pieleen menneenä, vaikka kuulijan mielestä se meni hyvin. Toinen on se, että luulee kuulijoiden kohdistavan huomionsa ja arvostelevan itse esiintymissuoritusta. Tämä pitää harvoin paikkansa.
Tätä just yritin rautalangasta vääntää. Kertomasi voi päteä teihin, joilla on normaali jännitys, mutta ei meihin, joilla on ihan oikeasti liian iso pelko. Tajuatko ettei mun laisia ihmisiä kiinnosta se, mitä mieltä yleisö on. Vaan se, pystyikö ylipäätään pitämään esityksen?! Ymmärrätkö, että esitys on auttamatta epäonnistunut, jos esittäjä on niin paniikissa ettei saa yhtään sanaa suustaan ulos ja lopulta juoksee ulos huoneesta?! Se on sitä mistä minä puhun. Sellainen esitys vahvistaa paniikkia ihan takuuvarmasti.
Tiedän tasan tarkkaan, koska itsellä oli juurikin tuo "liian iso pelko". Toisaalta koko lähtökohta on väärin, eli jännityksen/pelon arvottaminen "normaaliin jännitykseen" vs. "liian isoon pelkoon". Jo siinä mennään heti pieleen. Syntyy sellainen asetelma, että "koska minulla on liian iso pelko, sitä ei voi parantaa". Todellisuudessa asia on niin, että ketä jännittää enemmän, se vain joutuu työstämään asiaa enemmän ja harjoittelemaan enemmän. Kaikki lähtee omasta motivaatiosta parantaa asia. Jos ei harjoittele pianon soittamista, ei opi soittamaan. Pakkoharjoittelu voi olla vastenmielistä, mutta sillä oppii soittamaan. Jos "rakastuu pianonsoittamiseen", on mahdollisuus tulla hyväksi pianonsoittajaksi. Sama esiintymisessä: siihen pitää rakastua. Ylipäätänsä pitää rakastua ongelmaa, eikä sen ratkaisuun. Vain siten tulee hyväksi.
Väittäisin, että aika harva meistä, jotka ei saanut sanaakaan suustaan ja juoksi ulos paniikissa, ei pysty itsenäisesti kierrettä katkaista ja se johtaa syrjäytymiseen.
Siksi: terapia!
Ja itse en tosiaankaan ole rakastunut esiintymiseen, vaikka siihen nykyään pystynkin.
Syy miksi teen luokituksen normaaliin ja epänormaaliin. Nykyään mulla on normaali, koska jännitän paljon etukäteen ja inhoan esiintymistä, mutta pystyn sen silti tekemään.
Aiemmin jännitin paljon etukäteen, tilanteessa en pystynyt toimimaan eli epänormaali.
Monilla näyttelijöilläkin on normaali jännitys, jännittävät etukäteen paljon, mutta suoritus sujuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esiintymisjännitykseen ei ole olemassa kuin yksi lääke. Se nimittäin lähtee samalla kuin millä on tullutkin. Mitä enemmän esiintyy, sitä vähemmän jännittää. Kannattaa vaihtaa ajattelumalli siten, että ei välttele esiintymistä vaan pyrkii esiintymään. Ennemmin tai myöhemmin huomaa, ettei enää jännitäkään.
Ei sovi kaikille.
Kyllä sopii. Usko pois, että se on ainoa tapa. Itselläni oli suuren osan elämää ihan jäätävä esiintymispelko. Kaikki on kokeiltu beetasalpaajista alkoholiin. Eivät lopulta toimi. Pikkuhiljaa työn kautta jouduin esiintymään enemmän ja nykyään esiinnyn ammatikseni. Enää ei juuri jännitä tai ainakin jännittämisen kynnys on noussut todella paljon korkeammalle. Olen todistanut samaa myös monen muun kohdalla.
No kiva sulle, mutta et voi silti väittää oman ja tuttujesi kokemusten perusteella, että se toimii samalla tavoin ihan KAIKILLE.
Minulla ei ole ehkä ihan perus esiintymispelko koska jäätävän esiintymiskammon lisäksi minulla on myös jäätävä puhevika. Esiintyminen ei ole siihen auttanut, itse asiassa se pahenee vaan. Se kuuluisa mukavuusalueelta poistuminen ei ole tehnyt kohdallani muuta kuin lisännyt ahdistumista. Ehkä se johtuu siitä, että puhevian takia en saa esiintymisestä ikinä mitään onnistumisen kokemuksia, vaan aina saa hävetä ja miettiä jälkeenpäin että apua miten noloa taas oli kun jotkut yrittivät peitellä naurua kun puhuin. Ja se puhevika ei häviä mihinkään, ei ole puheterapiakaan auttanut, ja se itse asiassa pahenee aina paineen alla, usein sellaiseksi muusiksi ettei siitä saa kukaan mitään selvää.
Tässä 40-vuotiaana on tullut sellainen tunne, että mikä pakko minun edes on yrittää. Mitä minä tästä hyödyn muuta kuin pahaa mieltä kerta toisensa jälkeen? Mikä itseisarvo se mukavuusalueen ulkopuolella loikkiminen on? Vastedes viihdyn mukavuusalueellani eli hiljaa.
-eri
Ajattelumallit, ajattelumallit. Mistä tiedät, että yleisössä nauretaan puheviallesi? Jos ajattelet, että jokainen kuiskailu ja naurahdus yleisössä johtuu sinusta ja koskee sinua, niin joudut negatiiviiseen kierteeseen, josta on vaikea päästä pois. Minulla on kollega, joka myöskin esiintyy työkseen. Hänellä on vaikeahko änkytysongelma, mutta painaa vain kylmästi menemään. Hän ei ajattele, että joku yleisössä kuiskiva naureskelee hänen änkytykselleen ja ihan oikeassa hän siinä onkin. Ei aikuisten työelämässä enää sellaista harrasteta. Ehkä jossain yläasteella, mutta ei työelämässä.
Ei auta aina. Itse hakeuduin eräässä vaiheessa hommaan, johon kuului paljon opetusta ja esiintymistä juuri tuon takia. Mitä kävi? Ahdistus ja ylikuormitus kävi pahemmaksi koko ajan, kunnes lopulta jouduin ottamaan rohkaisuryyppyjä ennen luennon vetämistä. Siinä vaiheessa tajusin vaihtaa työnkuvaa sellaiseen, jossa esiintyminen on harvinaisempaa.