Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miksi perheväkivallasta kärsivät naiset eivät eroa?
26.12.2006 |
Sen ymmärrän, että ennen vanhaan, aikana, jolloin ei ollut vielä sosiaaliturvaa eikä turvataloja ja muuta apua, lähteminen oli todella vaikeata lasten kanssa, mutta että tänä päivänä?
Sanotaan, että mies katuu seuraavana aamuna ja on niin rakastettava ja ihana muutoin. Eihän mitenkään sellaista miestä voi rakastaa, jota saa pelätä jatkuvasti, mitä normaalia elämää se on?
Naisten ei tarvitse alistua enää tällä vuosituhannella, ei ainakaan missään tapauksessa kuvittelemalla, että lapsille on parasta vanhempien olevan yhdessä.
Kommentit (34)
asian NYT!
Aikanaan en tajunnut enenkuin oli melkein liian myöhäistä.
Suosittelen lämpimästi jokaista naista lähtemään heti!!! kun ensimmäiset merkit väkivallasta ilmenevät. Se on tosiaan oravanpyörä, joka jatkaa pyörimistään ja raaistuu ajan myötä. Se kierre täytyy itse katkaista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ole sitä itse kokenut. Lähipiirissä on kuitenkin nainen joka kärsii perheväkivallasta. Valittaa alvariinsa ja tietää itsekin että lapset kärsii, mutta ei vaan saa aikaiseksi että lähtee.
Tosin on myöntänyt itse että on riippuvaine miehestä. Tekee kolmivuorotyötä ja jonkun pitää tiettyinä aikoina katsoa lapsia.
Mä itse näen että se on vaan järjestelykysymys, mutta hän ei, tai sitten ei vaan jaksa/halua tehdä sen eteen mitään.
Mä olen väsynyt kuuntelemaan niitä samoja juttuja kuukaudesta toiseen, enää ei kiinnosta ollenkaan. Arvostus myös naista kohtaan on mennyt! Eniten harmittaa se että meitä on paljon jotka ollaan valmiita auttamaan ja tukemaan jos hän miehen jättää, yksin ei jää missään vaiheessa. Mutta silti hän ei asialle mitään tee, tai no kyllähän se itkee ja valittaa!
Ennenpitkää lähipiiri kyllästyy auttamaan uhria, joka ei itse ole kuitenkaan valmis tekemään mitään asioiden muuttamiseksi.
Ymmärrän täysin tuon sinun väsymyksesi ja turhautumisesi ystävääsi kohtaan! Tiedän että jossain vaiheessa väsyy kuuntelemaan.
Toisaalta, tiedän senkin että avuntarjoamisesi ja asioista keskustelukin jää oikeasti tämän ystäväsi alitajuntaan. Vaikka sinusta näyttääkin ettei hän yritä yhtään itse, voi silti alitajunta työstää ajatusta lähdöstä.
minäkin olin varmaan läheisteni mielestä toivoton tapaus, kunnes tosiaan päätin katsoa loppuun asti ystävieni tuella. (Ja kannatti.)
Ketään ei voi " pakottaa" toimimaan ennekuin hän on itse henkisesti valmis.
Tähän perheväkivalta kuvioon liittyy niin monia kipeitä tunteita.
Täytyy hyväksyä omien unelmien särkyminen, toisaalta syyllisyyskin KUULUU asiaan-omista tekemisistä, toisaalta syyllisyys lapsien takia.
Eikä pidä vähätellä sitäkään osuutta, ettei rakkaus välttämättä kuole siihenkään lyöntiin! Se pettymyksen tunne, kun sinulle rakas ihminen lyö ja potkii sinua, on aivan hirveän vaikea käsittää..
Mutta väkivaltaan voi kuolla koska vain siellä kotonaan. Myös lapset. Voimalla kun on tapana vain lisääntyä kun sille tielle on lähtenyt.
Nimimerkillä nähty läheltä.
Siksi en oikein ymmärrä, miten sen miehen kanssa asuminen voisi olla turvallisempaa kuin järjestää itselleen ja etenkin lapsilleen uusi elämä muualla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että sinäkin todella jonakin päivänä!!! Saat voimia jostakin ja repäiset itsesi irti. Jos minäkin pystyin, pystyt sinäkin, usko pois.
Jos haluat jutella, olen aina valmis kuuntelemaan. Voimia! t. 14
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos et ole itse perheväkivaltaa kokenut ja/tai kodistasi (lasten kanssa) yrittänyt paeta tai paennut, et voi asiasta mitään oikeasti tietää!!!
Itseäni on kylmännyt seurata Paula Björkvistin kohtaloa, koska se muistuttaa minua niistä olosuhteista, joissa elin yli 10 vuotta. Miksi en lähtenyt silloin, kun minut ensimmäisellä kesäretkellä uhattiin hirttää teltannaruun? Miksi en lähtenyt, ennen kuin menin naimisiin psykopaatin kanssa? Miksi en lähtenyt, kun tuo kävi minuun käsiksi? Miksi lähdin sitten, kun 12 vuotta tuli täyteen yhtenä jouluna?
Aloin seurustellä ensimmäistä kertaa elämässäni 18-vuotiaana tämän itseäni kuusi vuotta vanhemman miehen kanssa. En osannut verrata häntä keneenkään toiseen. Mies osoittautui kriittiseksi, arvostelevaksi ja helposti tulistuvaksi mutta minua kiehtoi persoonallisuus, joka niin paljon poikkesi esim. isästäni. Minulla oli kapinaa vanhempiani kohtaan. Se, että he vastustivat seurusteluani, hitsasi minut enemmän kiinni tähän mieheen.
Vuoden kuluttua tapaamisesta menimme kihloihin. Minua kiinnosti mies, joka halusi antaa minulle sormuksen. Siihen mennessä en ollut saanut huomiota keneltäkään muulta yhtä varteenotettavalta! Muutimme yhteen. Väkivaltainen luonne puhkesi pintaan arjessa: arvosteluna, haukkumisena ja halveksimisena. Minulla oli jo valmiiksi eävarmuutta omasta itsestäni. Tuo kritiikki osui ja upposi minuun helposti. Olin entistäkin epävarmempi. Pidin itseäni tyhmänä ja rumana ja olin iloinen, että poikaystäväni jaksoi olla minun kanssani. En pystynyt puhumaan vaikeuksistani kotiväen kanssa, koska tiesin heidän vastustuksensa poikaystävääni ja avoliittoamme kohtaan.
Fyysinen väkivalta alkoi parin vuoden yhteiselon jälkeen. Sytykkeeksi riitti mustasukkaisuus. Mieheni kaveri osoitti minua kohtaan myötätuntoansa ja minä sain turpiini. Luulin, että olin jotenkin provosoinut käytökselläni mieheni suuttumusta. Olin myös syvästi häpeissäni siitä, että minua lyötiin. En puhunut asiasta kenellekään.
Vuosia kului ja hakkaaminen milloin mistäkin yllykkeestä jatkui. Pelko ja jännitys alkoivat kuulua elämääni olennaisena osana. En tiennyt enää muunlaisesta elämästä. Yritin puhua asioistani muutamalle luottoystävälle mutta en ollut valmis jättämään miestäni heidän pyynnöstään. Lisäksi mies teki kaikkensa, että välit kavereihini ja sukulaisiini menisivät. Jopa valehteli heille minusta tai sai kohtauksiansa vieraiden läsnäollessa, jolloin häpeäni vain kasvoi. Lakkasin pitämästä yhteyttä ja kutsumasta meille ketään.
Miksi en siis lähtenyt, vaikka minua alettiin pahoinpidellä fyysisestikin? Olin henkisesti täysin riippuvainen ihmisestä, joka manipuloi minua hyvin monenlaisilla keinoilla. Minulta puuttui ihmissuhteiden tukiverkko: ihmiset jotka olisivat voineet minua auttaa. Minulla ei ollut rahaa säästössä. Elin opiskelijana mieheni siivellä. Ei ollut summia takuuvuokriin, välityspalkkioihin, ei siihen elämisenalkuun. Ei ollut ketään jolta olisin voinut lainata. Mielenterveyteni horjui, elin kroonisessa masennuksessa, olin väsynyt ja aloitekyvytön, en uskonut pärjääväni...
Miksi lähdin? Pääsin töihin ja valmistuin. Itsetuntoni kasvoi, aloin saada palkkaa, minua kehuttiin. Aloin tajuta, että olin ollut hirveän petkutuksen uhri. Järkeni suostui lopulta tajuamaan, että menettäisin jossain vaiheessa henkeni tuossa käsittelyssä. Aloin pitää itsestäni, en halunnut kuolla, halusin eroon tuosta joka oli tuhonnut koko minun nuoruuteni! Lähdin ja sillä tiellä olen kahdeksatta vuotta :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottavasti tarinasi inspiroi edes yhtä lukijaa irrottautumaan perhehelvetistä ja antamaan omille lapsilleen turvallisen kasvuympäristön!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silti ymmärrän, että tilanne ei ole helppo lähteä. Varsinkin jos oma itsetunto nollassa ja uskoo, ettei muka pärjäisi yksin ilman miestä.
Alue: Aihe vapaa
Mies ei lyönyt esim. juovuspäissään. Itseasiassa ei ollut koskaan mitään etukäteisvaroitusta. Hullulla saattoi olla " huono päivä" koska vain ja mistä syystä tahansa. Narsisti kun oli.