Yksin uudella paikkakunnalla (muuttoahdistus)

Muutin pari viikkoa sitten yksin uudelle paikkakunnalle. Muutin työn perässä - parempi palkka, vakituinen virka, edullisemmat asumiskustannukset kuin pk-seudulla. Uusi paikkakunta on keskisuuri suomalaiskaupunki, minulle entuudestaan tuntematon.

En ole ennen tehnyt tällaista totaalista elämänmuutosta, vaan olen huonoista työolosuhteista huolimatta kärvistellyt pk-seudulla koska sinne jäivät omaiset ja muut läheiseni sekä tutut seudut. Nyt minulla on vakituinen työpaikka ja tosi kiva asunto melkein kaupungin keskustassa, lähellä järveä ja ihania maisemia- sellainen kämppä, johon minulla ei ikinä pk-seudulla olisi ollut varaa. Työpaikallakin minut on otettu ystävällisesti vastaan, työ on sellaista kuin arvelinkin ja "luvattiin".

Mutta mutta: Tunnen oloni ihan irralliseksi ja yksinäiseksikin. Osasin järjellä varautua tähän fiilikseen, mutta tunnetasolla se on yllättänyt voimakkuudellaan. On sellainen olo, kuin olisin aivan väärässä paikassa ja väärään aikaankin. Vertailen uusia kulmia vanhoihin tuttuihin, näen negatiivista sielläkin missä sitä puolueettomasti arvioiden ei ole.

Kai tämä on sitten koti-ikävää? Minulle uusi olotila, koska olen pitänyt itseäni reippaana ja itsenäisenä ihmisenä joka kyllä selviytyy muutoksistakin. En niinkään ole huolissani siitä, ettenkö tutustuisi uusiin ihmisiin tai saisi elämääni muuten ns. kuntoon, mutta tämä vierauden ja erillisyyden kokemus tuntuu ahdistavalta.

Kaipaisin ehkä vaan vertaistukea ja vaikka kokemuksia/tarinoita, että tällaisen tunteen saa menemään ohi ja uudelle paikkakunnalle sopeutuminen on mahdollista näin kypsässä keski-iässäkin. Tai sitten päinvastaisiakin kokemuksia tietysti, jos sellaisia on, eikä elämänmuutos vaan onnistunut toivotulla tavalla. En taatusti ole ainoa, joka tällaisessa tilanteessa on ollut ja siitä tavalla tai toisella eteenpäin päässyt.