Onko pitkiä avioliittoja enää?
Samanlaisia kuin isovanhemmillamme? Rakastuttiin kesäheininä ja vanhettiin yhdessä sammaleina?
Sydän pakahtuu näihin -yhdessä 70 vuotta-tarinoihin.
Tunnetteko näitä rakkaustarinoita?
Kommentit (92)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silloin ei ero ollut vaihtoehto, joten yhdessä piti pysyä vaikka toista vihasi.
Miksi kukaan menee naimisiin vihamiehensä kanssa? Rahanko takia?
Ihmiset muuttuu! Se ihana tyyppi johon parikymppisenä tai teininä rakastuu voi olla kovin toisenlainen nelikymppisenä.
Eikä järkiavioliitotkaan olleet harvinaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempani ovat olleet naimisissa yli 50 vuotta. Itsellä on takana vasta 13 vuotta nykyisen mieheni kanssa. Ensimmäinen mieheni kuoli 15:ta vuoden jälkeen.
On sulla miehiä riittänyt.
Totta kai pitkiä liittoja on vieläkin pilvin pimein. Nuorilla ei tietenkään ole, koska he eivät vielä ole eläneet niin kauan, että olisivat ehtineet pitkässä liitossa olemaan, mutta näistä nykyisistäkin "nuoristapareista" osa tulee aikanaan olemaan näitä "70 vuotta yhdessä, kunnes kuolema eroitti".
Omat vanhempani olivat naimisissa 60v, kunnes äitini kuoli, itse olen ollut mieheni kanssa yli 40v ja kaikki naapurit tässä ovat sellaisissa suhteissa, johon ovat parikymppisinä menneet. Nyt siis kaikki jo reilusti yli 60v, joten kaikilla pitkät liitot takana ja edelleen jatkuvat. Luultavasti siihen asti, kunnes kuolema toisen korjaa.
Avioerot on nykyään yleisiä, mutta siltikään kaikki ei tule eroamaan vaan ovat näitä pitkänliiton ihmisiä.
Vaimo since -92 ja tarina jatkuu. Ja kummankin vanhemmat ovat olleet naimisissa 70-luvulta lähtien. Tilastojen mukaan yli puolet liitoista ei hajoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alttarillahan ei kysytä, että aiotko tuntea intohimoa loppuelämäsi tätä tyyppiä kohtaan tai mitään muutakaan tunteistasi, vaan että TAHDOTKO rakastaa. Tahdotko palvella ja taistellakin toisen puolesta ja yhteiseksi hyväksenne. Avioliitto vaatii tahtomista. Ei nykyihmisellä ole tahtoa. On vain himot ja opetus, että jätä se sika.
Ennen myös uskottiin, että tämän elämän jälkeen odottaa toinen elämä, joten oltiin valmiita uhraamaan tämä elämä sen toisen elämän vuoksi. Kun tajuaa sen ainokaisen elämänsä ainutlaatuisuuden ja sen että toista mahdollisuutta ei tule, niin sitä suhtautuu hieman eri tavalla asioihin.
Tai sitten ennen ymmärrettiin, että minä valitsin sinut ja olen tästä valinnastani vastuussa. Nyt ajatellaan, että ei tää ollut kivaa, se on sun vika, minulla on vain yksi elämä ja haluan kokea kaikki mahdolliset pettymykset moneen kertaan. Siitähän ainutkertaisessa elämässä on kyse, mitään vaivaa ei tarvitse nähdä, koska olen täällä vain kerran. Jostain syystä jätetyksitulemisenitkuja ei isommin esitellä osana tätä ainoaa elämää, vain hyvät kokemukset nostetaan esille.
Jos katsoo yhteisen elämän olevan oman elämänsä uhraamista, ei kannata suhteeseen lähteä ollenkaan. Ainahan siinä itsensä menettää, niin hyvässä kuin huonossa suhteessa.
Minun vanhempani olivat yhdessä 53 vuotta. Isä vie edelleen viikoittain kukkia muutama vuosi sitten kuolleen äitini haudalle. Tosirakkautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma avioliitto täyttää seuraavaksi 30 vuotta. On ollut henkistä ja fyysistä väkivaltaa, sairaalloista mustasukkaisuutta, valehtelua, luottamusongelmia. Ja lisäksi vielä liiton ulkopuolista ongelmaa ja painetta vaikka ja kuinka.
Mutta kun on ollut rakkauttakin niin kaikista näistä on päästy yli. On siihen ulkopuolista apuakin tarvittu mutta eniten sitä tahtoa molemmilta. Että haluaa saada asiat kuntoon.
Nyt eletään hyvin seesteistä, onnellista elämää. Vaihtamalla ei olisi parantunut.En ymmärrä miten on ollut, ja on, tahtoa liitossa jossa ollut väkivaltaa ja ilm myös pettämistä.
Ajattelen, että suhde jossa kys asioita on ollut, tai on, meni peruuttamattomasti rikki silloin kun niin tapahtui.No se on peruuttamattomasti rikki vain silloin, jos ei ole enää tahtoa saada asioita kuntoon. Mutta jos tahtoa on molemmilla ja haluaa aidosti tehdä töitä suhteen eteen, myös ammattilaisen avulla, niin silloin mikään ei ole peruuttamattomasti rikki.
Edelleen, miten voi olla tahtoa olla ihmisen kanssa joka fyysisesti, henkisen lisäksi, satuttaa?
Ei siinä paljoa omaa itseä arvosteta, en ikinä tule ymmärtämään miten kukaan sallii sen, että puoliso lyö/hakkaa, pettämisen kanssa sama juttu, mutta tuo väkivalta on aivan ehdoton EI!
Ja todellakin, kyllä menee jotakin peruuttamattomasti rikki, jos siltä rakkaaltaan turpiinsa saa.
Uskon, että olisin näin ehdoton ihan ilman lapsuudenkokemuksianikin eli isäni hakatessa äitiäni (ja minua), rakkaus ei kohota kättä ja nyrkkiä tähtäimenään toinen ihminen eikä toisen koskemattomuuden rikkomiseen oikeuta yhtään mikään (ellei sitten puolusta itseään/lastaan).
Piste.
25 vuotta tuli tällä viikolla täyteen meillä.
Yhdessä yli 30-vuotta ja yhteiselo jatkuu.
Pitkiä liittoja on, vaikka Ylehyysäri yrittää mollata ydinperheitä.
Kukakohan siinäkin on takana?
Vierailija kirjoitti:
Pitkiä liittoja on, vaikka Ylehyysäri yrittää mollata ydinperheitä.
Kukakohan siinäkin on takana?
Hyvin sanottu!
19v asti ollaan yhdessä taaplattu, yli 20 vuotta. Tahtoa se vaatii, että muuttuvassa maailmassa löytää sitä rakkautta sitä muuttuvaa puolisoa kohtaan, löytää niitä vanhoja ja uusia asioita mitä rakastaa.
Omat vanhemmat ja molemmat isovanhemmat ovat myös nuorena toisensa löytäneet ja loppuun asti yhdessä, tiedän ettei aina ole ollut helppoa, mutta ei sitä kukaan ole luvannutkaan. Mummu kaipaa kuollutta puolisoaan vaikkei ukko aina niin helppo ollut. Yksi isomummu menetti aikoinaan elämänilonsa kun puoliso kuoli aika varhain.
Vierailija kirjoitti:
En kyllä minäkään muista koskaan tavanneeni yli 80 vuotta naimisissa ollutta pariskuntaa.
Heidän pitäisi olla jo 100 vuotiaita ja naimisiin olisi pitänyt mennä alle kaksikymppisinä.
Harvassa pariskunnassa molemmat elää noin pitkään.
Kyllä on, meillä menossa 57. yhteinen vuosi, niistä naimisissa 44 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma avioliitto täyttää seuraavaksi 30 vuotta. On ollut henkistä ja fyysistä väkivaltaa, sairaalloista mustasukkaisuutta, valehtelua, luottamusongelmia. Ja lisäksi vielä liiton ulkopuolista ongelmaa ja painetta vaikka ja kuinka.
Mutta kun on ollut rakkauttakin niin kaikista näistä on päästy yli. On siihen ulkopuolista apuakin tarvittu mutta eniten sitä tahtoa molemmilta. Että haluaa saada asiat kuntoon.
Nyt eletään hyvin seesteistä, onnellista elämää. Vaihtamalla ei olisi parantunut.En ymmärrä miten on ollut, ja on, tahtoa liitossa jossa ollut väkivaltaa ja ilm myös pettämistä.
Ajattelen, että suhde jossa kys asioita on ollut, tai on, meni peruuttamattomasti rikki silloin kun niin tapahtui.No se on peruuttamattomasti rikki vain silloin, jos ei ole enää tahtoa saada asioita kuntoon. Mutta jos tahtoa on molemmilla ja haluaa aidosti tehdä töitä suhteen eteen, myös ammattilaisen avulla, niin silloin mikään ei ole peruuttamattomasti rikki.
Edelleen, miten voi olla tahtoa olla ihmisen kanssa joka fyysisesti, henkisen lisäksi, satuttaa?
Ei siinä paljoa omaa itseä arvosteta, en ikinä tule ymmärtämään miten kukaan sallii sen, että puoliso lyö/hakkaa, pettämisen kanssa sama juttu, mutta tuo väkivalta on aivan ehdoton EI!
Ja todellakin, kyllä menee jotakin peruuttamattomasti rikki, jos siltä rakkaaltaan turpiinsa saa.
Uskon, että olisin näin ehdoton ihan ilman lapsuudenkokemuksianikin eli isäni hakatessa äitiäni (ja minua), rakkaus ei kohota kättä ja nyrkkiä tähtäimenään toinen ihminen eikä toisen koskemattomuuden rikkomiseen oikeuta yhtään mikään (ellei sitten puolusta itseään/lastaan).
Piste.
Edelleen. Ei se ole tahtoa olla väkivaltaisen tms puolison kanssa, vaan tahtoa päästä niistä ongelmista yli. Ja sitä tahtoa tarvitaan molemmilta, eihän mikään muuten onnistu. Rautalangasta: ei siinä suostuta jatkamaan ongelmaista suhdetta, vaan sitoudutaan parantamaan suhdetta.
On myös muunlaista väkivaltaa kuin "tulla hakatuksi". Ei kaikki väkivalta ole sitä että hakataan puoliso ja lapsi nyrkein sairaalakuntoon.
Joku listasi asioita joita heillä ei hyvän tuurin vuoksi ole ollut. Meillä on ollut myös sairauksia ja sen myötä rahattomuutta ja työttömyyttä jotka tietysti on vaikeuttaneet myös muuta elämää. Mutta kaikesta päästy eroon yhdessä pysyen.
Aloin olemaan kimpassa nykyisen vaimoni kanssa kun olin 18v, nyt olen 41v.
Naimisiin menimme vasta kolmekymppisenä, kun alkoi olemaan lapsia, lainoja ja omaisuutta. Yhdessä olemme asuneet kohta 23 vuotta.
Ehkä liittomme salaisuus on se, että olemme yhdessä siksi että haluamme olla yhdessä.
Ei siksi, että saisimme järkättyä hääbileet.
Ei siksi, että saisimme kuvia someen.
Ei siksi, että on joku pakko kun on yhteisiä lapsia ja asuntolaina.
Vaan siksi että haluamme olla yhdessä.
M40
Onhan meillä jo aika pitkä avioliitto, vaikka 70-vuotiseen liittoon onkin vielä matkaa. Olemme olleet yhdessä 47 vuotta, joista naimisissa 42 vuotta. Ja edelleen olemme onnellisia, en näe mitään syytä, että koskaan eroaisimme ennenkuin kuolema meidät erottaa.
En kyllä minäkään muista koskaan tavanneeni yli 80 vuotta naimisissa ollutta pariskuntaa.