Miten rakentaa parisuhde, kun henkisesti romuna?

Tykkään ajatella paljon ja minua lohduttaa ajatus että alkuräjähdyksessä meidän kaikkien atomit olivat yhdessä syleilyssä keskenään. Haluan myös toiveikkaasti uskoa loppurysähdykseen eli lopussa meidän kaikkien atomit ovat taas samassa sopassa keskenään. Eli hetken vain meidät on erotettu. Aika on keksitty että kaikki ei tapahtuisi samaan aikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hanki koira ja käy ammattiauttajalla. Sitten kun olet enemmän jaloillasi ja saanut hieman välimatkaa asiaan, voit alkaa etsimään hyvää parisuhdetta, mutta nyt sinusta ei ole kenellekään yhtään mitään iloa, vaan toisen pitäisi olla vain lohduttava olkapääsi ja kuuntelija ihan koko ajan.

Tämä nyt vain on totuus. Minä en ainakaan valitettavasti olisi kiinnostunut olemaan kenenkään uuden tuttavuuden terapeutti, vaan haluaisin ehdottomasti enemmän. Mielummin olisin siis yksin, kun ottaisin sinun kanssasi vastaassa tilanteessa olevan ihmisen vierelleni. Elettyä elämää saa ja pitää olla takana, mutta liika on liikaa liian nopeasti.

Mielestäni tuo on aika inhottavasti sanottu. Ei se, että on suruaika päällä läheisen menetyksen jälkeen tarkoita sitä, että ihmisestä ei olisi mitään "iloa" kenellekään. Aivan kuin aloittaja olisi joku ilmapiirin myrkyttäjä, joka automaattisesti imee kaiken elinvoiman ja energian ympärillään olevista ihmisistä vain siksi, että on menettänyt lapsensa.

Olen siinä samaa mieltä, että nyt on paras keskittyä ensisijaisesti surutyöhön ja treffailla sitten, kun voimavarat sen sallivat. Treffailu on loppujen lopuksi melko kuluttavaa puuhaa ja sen yhteydessä saattaa törmätä mitä omituisimpiin, suorastaan häiriintyneisiin tyyppeihin. Joku saattaa myös haistaa, että olet lapsen kuoleman ja kumppanin kaipuun vuoksi heikoilla ja käyttää sitä hyväkseen. Kaikilla seuran etsijöillä ei ole ns. puhtaat motiivit kumppanin hakemisessa. Kun olet itse paremmalla mielellä, niin sinun on helpompi erottaa aidot ja vakavissaan olevat tapaukset sekä arvioida realistisesti sitä, kuinka hyvin sopisitte yhteen.

Valitettavasti sellainen hyvin voimakas suru ja menetys näkyvät ja tuntuvat pitkään, eikä vaikka tässä tapauksessa monellakaan miehellä ole valmiuksia uuden parisuhteen myötä ottamaan vastaan vielä sitä toisen surutyötäkin. Selainen ei ole tasavertainen suhde millään tavoin

Ei ole ollenkaan mukavaa toiselle siis lähteä yrittämään parisuhdetta ihmisen kanssa, jonka ajatukset ovat muualla, joka alkaa kesken keskustelun nyyhkimään ja joka haluaisi jutella lapsestaan jokaisen asian myötä. Siinä tuntee itsensä laastariksi ja se on menoa sitten.

Ehkä oikea kumppani löytyisi jostakin vertaistukiryhmästä, eli paikasta, jossa kaikilla olisi takanaan samanlainen suru.

"Haluaisi jutella lapsestaan jokaisen asian myötä".

Suren koko ajan kyllä, mutta mistä oot tehnyt päätelmän ettei osata puhua enää mistään muusta?

Ap

Kirjoitit jo otsikossa, että olet henkisesti täysin romuna.

Mielestäni tuo tarjoittaa sitä, että et ole vielä valmis parisuhteeseen. Jos haluat pelkkää munaa hetken läheisyydellä, niin sitä löytyy varmasti ellet sitten aja sitäkin tyyppiä pois pahantuulisuudellasi.

Pahantuulisuudella?

Joskus näillä anopalstoilla alkaa oikein pelottamaan, onko ihmisten empatiakyky oikeasti noin surkea.

Ap

Kiinnitin huomiota, että tässä ketjussa on todella outoja ja karmivia vastauksia. Sekoittaako porukka aloittajan johonkin palstan vakioprovoilijaan vai mistä tuo vihamielisyys ja halu lyödä lyötyä kumpuavat?

Taas joku tunnettu sadisti ketjussa.

Vierailija kirjoitti:

Minä menetin ainoan lapseni. Hän oli siis vielä pieni lapsi, ei aikuinen. Se on ollut elämäni pahin kokemus.

Nyt ei enää voi tulla minun kohdalleni mitään pahaa. Olen jo käynyt helvetissä, tulkoon sota tai syöpä, bring it on, ei pelota eikä harmita.

Jokainen päivä on pelkkää tuskaista, max korkeintaan siedettävää olemassaolemista. Elämäni minä menetin jo vuosia sitten menettäessäni rakkaimpani.

Sen jälkeen luonnollisesti menetin myös miesystäväni, koska surun ja trauman aikana ei todellakaan kykene parisuhteeseen. Hän ei ollut lapsen isä mutta myös suri lasta.

Mutta suruni oli niin raakaa, että ei siinä vain voinut lopulta edes rakastava ihminen olla. Mutta ei se edes satuttanut kovasti. Rakastin miestäkin, mutta ei se ero ole mitään. Ei mitään.

Ei ole ollut enää tahtoa tai ajatusta ottaa elämääni miestä. Olet täysin oikeassa siinä, ettei mikään määrä aikaa ei riitä. Tämä suru ei oikeasti mene pois, eikä voi, eikä sen tarvitse. Tämä on nyt se minun elämä. Ei tästä voi kuoria tai palastella kaikkea kauheutta, ikävää, epätoivoa ja epäreiluutta pois.

Mitä on jokin uusi mies tämän kaiken ohessa? Tai se entinen? Ei jokin mies ole mitään. Olin äiti. Elämäni oli täydellistä. En ole enää enkä ikinä tule olemaan, ikänikin puolesta jo varmaa.

En oikein voi uskoa ap:n edes olevan totta Minusta on oman kokemukseni mukaan epärealistista, että joku oikean, elävän lapsensa menettänyt ihminen, tämän saman helvetin läpikäynyt ihminen, miettisi jotain parisuhdetta enää koskaan. Tai ainakaan tyyliin vuosikymmeneen tai kahteen.

On toki eriasia jos jää muita lapsia vielä. Jos jää äitiys ja suhde lapsen isään. Mutta omassa tapauksessani lapseni oli elämäni ja jonkun random äijän kaipailu tähän nyt tai koskaan tuntuu absurdilta. Minä suren yhtä kauan kuin elän ja olen hyväksynyt sen.

Minusta taas kuulostaa siltä, että traumasi ja surusi on muuttunut masennukseksi (tai muu vastaava mt-ongelma, jonka ammattilainen osaa diagnosoida) ja tarvitset psykiatrista apua. Olen pahoillani lapsesi puolesta että sinun <3