Lue keskustelun säännöt.
Miten rakentaa parisuhde, kun henkisesti romuna?
12.09.2023 |
Kaipaan toista ihmistä siinä missä valtaosa. Minut löi kuitenkin täysin maahan lapsen kuolema.
Miten tämä yhtälö ratkaistaan? Elän aina ilman läheisyyttäkin, kun surukaan ei loppumaan tule?
Kommentit (43)
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin harmitti tämä ketju, kuinka monella ei ole mitään käryä siitä kuinka karmea kokemus tuo on. Ja jotkut kommentoivat, etteivät huolisi menetyksen kokenutta kumppaniksi. Useimmat hakevat helppoa, vaivatonta, kepeää kivaa elämäänsä. Todellisiin, syviin suhteisiin, myötä ja vastamäkiin näistä ei ole.
Toivon enemmän empatiaa ja myös yhtä kovia kokemuksia kuin aplla kaikille. Ne kasvattavat. Ajattelemaan.
Jep, ei kenenkään tarvitse ymmärtääkään menetyksen suuruutta, mutta kyllä varmasti jokainen uuteen ihmissuhteeseen lähtevä saa olettaa, että toisella ihmisellä on suurinpiirtein ajatukset parisuhteessa? Ap kirjoitti olevansa henkisesti täysin romuna, joten hänen ajatuksensa ovat täysin menetyksessään.
Mikä ihme kiire ap:lla on ottaa nyt elämäänsä joku lohtumuna? Antaa ajan kulua vielä ja katsoo sitten vaikka keväällä uudestaan tai jo sitä ennen, jos siltä tuntuu.
Jokainen määrittelee itse sen mitä mahdolliselta parisuhteeltaan haluaa ja odottaa. Minä en ainakaan odottaisi heti alkuun kaikkia vaikeuksia, hätää ja kärsimystä, vaan iloa, hyvää tuulta ja ihastumisen mukavaa kepeyttä. Minullakin on huolia, mutta ap:n huolien rinnalla en viitsisi edes sanoa mitään eikä ap sellaisista ole varmasti edes kiinnostunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hanki koira ja käy ammattiauttajalla. Sitten kun olet enemmän jaloillasi ja saanut hieman välimatkaa asiaan, voit alkaa etsimään hyvää parisuhdetta, mutta nyt sinusta ei ole kenellekään yhtään mitään iloa, vaan toisen pitäisi olla vain lohduttava olkapääsi ja kuuntelija ihan koko ajan.
Tämä nyt vain on totuus. Minä en ainakaan valitettavasti olisi kiinnostunut olemaan kenenkään uuden tuttavuuden terapeutti, vaan haluaisin ehdottomasti enemmän. Mielummin olisin siis yksin, kun ottaisin sinun kanssasi vastaassa tilanteessa olevan ihmisen vierelleni. Elettyä elämää saa ja pitää olla takana, mutta liika on liikaa liian nopeasti.
Mielestäni tuo on aika inhottavasti sanottu. Ei se, että on suruaika päällä läheisen menetyksen jälkeen tarkoita sitä, että ihmisestä ei olisi mitään "iloa" kenellekään. Aivan kuin aloittaja olisi joku ilmapiirin myrkyttäjä, joka automaattisesti imee kaiken elinvoiman ja energian ympärillään olevista ihmisistä vain siksi, että on menettänyt lapsensa.
Olen siinä samaa mieltä, että nyt on paras keskittyä ensisijaisesti surutyöhön ja treffailla sitten, kun voimavarat sen sallivat. Treffailu on loppujen lopuksi melko kuluttavaa puuhaa ja sen yhteydessä saattaa törmätä mitä omituisimpiin, suorastaan häiriintyneisiin tyyppeihin. Joku saattaa myös haistaa, että olet lapsen kuoleman ja kumppanin kaipuun vuoksi heikoilla ja käyttää sitä hyväkseen. Kaikilla seuran etsijöillä ei ole ns. puhtaat motiivit kumppanin hakemisessa. Kun olet itse paremmalla mielellä, niin sinun on helpompi erottaa aidot ja vakavissaan olevat tapaukset sekä arvioida realistisesti sitä, kuinka hyvin sopisitte yhteen.
Valitettavasti sellainen hyvin voimakas suru ja menetys näkyvät ja tuntuvat pitkään, eikä vaikka tässä tapauksessa monellakaan miehellä ole valmiuksia uuden parisuhteen myötä ottamaan vastaan vielä sitä toisen surutyötäkin. Selainen ei ole tasavertainen suhde millään tavoin
Ei ole ollenkaan mukavaa toiselle siis lähteä yrittämään parisuhdetta ihmisen kanssa, jonka ajatukset ovat muualla, joka alkaa kesken keskustelun nyyhkimään ja joka haluaisi jutella lapsestaan jokaisen asian myötä. Siinä tuntee itsensä laastariksi ja se on menoa sitten.
Ehkä oikea kumppani löytyisi jostakin vertaistukiryhmästä, eli paikasta, jossa kaikilla olisi takanaan samanlainen suru.
"Haluaisi jutella lapsestaan jokaisen asian myötä".
Suren koko ajan kyllä, mutta mistä oot tehnyt päätelmän ettei osata puhua enää mistään muusta?
Ap
Kirjoitit jo otsikossa, että olet henkisesti täysin romuna.
Mielestäni tuo tarjoittaa sitä, että et ole vielä valmis parisuhteeseen. Jos haluat pelkkää munaa hetken läheisyydellä, niin sitä löytyy varmasti ellet sitten aja sitäkin tyyppiä pois pahantuulisuudellasi.
Pahantuulisuudella?
Joskus näillä anopalstoilla alkaa oikein pelottamaan, onko ihmisten empatiakyky oikeasti noin surkea.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin harmitti tämä ketju, kuinka monella ei ole mitään käryä siitä kuinka karmea kokemus tuo on. Ja jotkut kommentoivat, etteivät huolisi menetyksen kokenutta kumppaniksi. Useimmat hakevat helppoa, vaivatonta, kepeää kivaa elämäänsä. Todellisiin, syviin suhteisiin, myötä ja vastamäkiin näistä ei ole.
Toivon enemmän empatiaa ja myös yhtä kovia kokemuksia kuin aplla kaikille. Ne kasvattavat. Ajattelemaan.
Jep, ei kenenkään tarvitse ymmärtääkään menetyksen suuruutta, mutta kyllä varmasti jokainen uuteen ihmissuhteeseen lähtevä saa olettaa, että toisella ihmisellä on suurinpiirtein ajatukset parisuhteessa? Ap kirjoitti olevansa henkisesti täysin romuna, joten hänen ajatuksensa ovat täysin menetyksessään.
Mikä ihme kiire ap:lla on ottaa nyt elämäänsä joku lohtumuna? Antaa ajan kulua vielä ja katsoo sitten vaikka keväällä uudestaan tai jo sitä ennen, jos siltä tuntuu.
Jokainen määrittelee itse sen mitä mahdolliselta parisuhteeltaan haluaa ja odottaa. Minä en ainakaan odottaisi heti alkuun kaikkia vaikeuksia, hätää ja kärsimystä, vaan iloa, hyvää tuulta ja ihastumisen mukavaa kepeyttä. Minullakin on huolia, mutta ap:n huolien rinnalla en viitsisi edes sanoa mitään eikä ap sellaisista ole varmasti edes kiinnostunut.
Kiire ottaa lohtumuna? Ei, en puhunut nyt vain munasta.
Ja mistä tiedät milloin mun lapsi kuoli?
Ap
Jos on henkisesti romu, pitää hoitaa ensin itsensä kuntoon. Ei missään nimessä pidä hakea " hoitosuhdetta" huonoon oloonsa. Siitä ei seuraa hyvää kummallekaan.
Vierailija kirjoitti:
Jos on henkisesti romu, pitää hoitaa ensin itsensä kuntoon. Ei missään nimessä pidä hakea " hoitosuhdetta" huonoon oloonsa. Siitä ei seuraa hyvää kummallekaan.
En ole ajatellut hoitosuhdetta enkä 24/7/365 suhdetta.
Lapsen kuoleman jälkeen ei vaan "hoideta itseään kuntoon".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suhtaudutteko kommentoijat läheisiinnekin samoin, jos lapsi kuolee?
Menettäneestä tulee ilonpilaaja? Kannattaa pysyä kaukana teistä ja ostaa koira?
Olette kamalia ihmisiä, ehkä elämä vielä opettaa jotain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hanki koira ja käy ammattiauttajalla. Sitten kun olet enemmän jaloillasi ja saanut hieman välimatkaa asiaan, voit alkaa etsimään hyvää parisuhdetta, mutta nyt sinusta ei ole kenellekään yhtään mitään iloa, vaan toisen pitäisi olla vain lohduttava olkapääsi ja kuuntelija ihan koko ajan.
Tämä nyt vain on totuus. Minä en ainakaan valitettavasti olisi kiinnostunut olemaan kenenkään uuden tuttavuuden terapeutti, vaan haluaisin ehdottomasti enemmän. Mielummin olisin siis yksin, kun ottaisin sinun kanssasi vastaassa tilanteessa olevan ihmisen vierelleni. Elettyä elämää saa ja pitää olla takana, mutta liika on liikaa liian nopeasti.
Mielestäni tuo on aika inhottavasti sanottu. Ei se, että on suruaika päällä läheisen menetyksen jälkeen tarkoita sitä, että ihmisestä ei olisi mitään "iloa" kenellekään. Aivan kuin aloittaja olisi joku ilmapiirin myrkyttäjä, joka automaattisesti imee kaiken elinvoiman ja energian ympärillään olevista ihmisistä vain siksi, että on menettänyt lapsensa.
Olen siinä samaa mieltä, että nyt on paras keskittyä ensisijaisesti surutyöhön ja treffailla sitten, kun voimavarat sen sallivat. Treffailu on loppujen lopuksi melko kuluttavaa puuhaa ja sen yhteydessä saattaa törmätä mitä omituisimpiin, suorastaan häiriintyneisiin tyyppeihin. Joku saattaa myös haistaa, että olet lapsen kuoleman ja kumppanin kaipuun vuoksi heikoilla ja käyttää sitä hyväkseen. Kaikilla seuran etsijöillä ei ole ns. puhtaat motiivit kumppanin hakemisessa. Kun olet itse paremmalla mielellä, niin sinun on helpompi erottaa aidot ja vakavissaan olevat tapaukset sekä arvioida realistisesti sitä, kuinka hyvin sopisitte yhteen.
Valitettavasti sellainen hyvin voimakas suru ja menetys näkyvät ja tuntuvat pitkään, eikä vaikka tässä tapauksessa monellakaan miehellä ole valmiuksia uuden parisuhteen myötä ottamaan vastaan vielä sitä toisen surutyötäkin. Selainen ei ole tasavertainen suhde millään tavoin
Ei ole ollenkaan mukavaa toiselle siis lähteä yrittämään parisuhdetta ihmisen kanssa, jonka ajatukset ovat muualla, joka alkaa kesken keskustelun nyyhkimään ja joka haluaisi jutella lapsestaan jokaisen asian myötä. Siinä tuntee itsensä laastariksi ja se on menoa sitten.
Ehkä oikea kumppani löytyisi jostakin vertaistukiryhmästä, eli paikasta, jossa kaikilla olisi takanaan samanlainen suru.
"Haluaisi jutella lapsestaan jokaisen asian myötä".
Suren koko ajan kyllä, mutta mistä oot tehnyt päätelmän ettei osata puhua enää mistään muusta?
Ap
Kirjoitit jo otsikossa, että olet henkisesti täysin romuna.
Mielestäni tuo tarjoittaa sitä, että et ole vielä valmis parisuhteeseen. Jos haluat pelkkää munaa hetken läheisyydellä, niin sitä löytyy varmasti ellet sitten aja sitäkin tyyppiä pois pahantuulisuudellasi.
Pahantuulisuudella?
Joskus näillä anopalstoilla alkaa oikein pelottamaan, onko ihmisten empatiakyky oikeasti noin surkea.
Ap
On. Ihmiset ovat kamalia, kylmiä ja itsekkäitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hanki koira ja käy ammattiauttajalla. Sitten kun olet enemmän jaloillasi ja saanut hieman välimatkaa asiaan, voit alkaa etsimään hyvää parisuhdetta, mutta nyt sinusta ei ole kenellekään yhtään mitään iloa, vaan toisen pitäisi olla vain lohduttava olkapääsi ja kuuntelija ihan koko ajan.
Tämä nyt vain on totuus. Minä en ainakaan valitettavasti olisi kiinnostunut olemaan kenenkään uuden tuttavuuden terapeutti, vaan haluaisin ehdottomasti enemmän. Mielummin olisin siis yksin, kun ottaisin sinun kanssasi vastaassa tilanteessa olevan ihmisen vierelleni. Elettyä elämää saa ja pitää olla takana, mutta liika on liikaa liian nopeasti.
Mielestäni tuo on aika inhottavasti sanottu. Ei se, että on suruaika päällä läheisen menetyksen jälkeen tarkoita sitä, että ihmisestä ei olisi mitään "iloa" kenellekään. Aivan kuin aloittaja olisi joku ilmapiirin myrkyttäjä, joka automaattisesti imee kaiken elinvoiman ja energian ympärillään olevista ihmisistä vain siksi, että on menettänyt lapsensa.
Olen siinä samaa mieltä, että nyt on paras keskittyä ensisijaisesti surutyöhön ja treffailla sitten, kun voimavarat sen sallivat. Treffailu on loppujen lopuksi melko kuluttavaa puuhaa ja sen yhteydessä saattaa törmätä mitä omituisimpiin, suorastaan häiriintyneisiin tyyppeihin. Joku saattaa myös haistaa, että olet lapsen kuoleman ja kumppanin kaipuun vuoksi heikoilla ja käyttää sitä hyväkseen. Kaikilla seuran etsijöillä ei ole ns. puhtaat motiivit kumppanin hakemisessa. Kun olet itse paremmalla mielellä, niin sinun on helpompi erottaa aidot ja vakavissaan olevat tapaukset sekä arvioida realistisesti sitä, kuinka hyvin sopisitte yhteen.
Valitettavasti sellainen hyvin voimakas suru ja menetys näkyvät ja tuntuvat pitkään, eikä vaikka tässä tapauksessa monellakaan miehellä ole valmiuksia uuden parisuhteen myötä ottamaan vastaan vielä sitä toisen surutyötäkin. Selainen ei ole tasavertainen suhde millään tavoin
Ei ole ollenkaan mukavaa toiselle siis lähteä yrittämään parisuhdetta ihmisen kanssa, jonka ajatukset ovat muualla, joka alkaa kesken keskustelun nyyhkimään ja joka haluaisi jutella lapsestaan jokaisen asian myötä. Siinä tuntee itsensä laastariksi ja se on menoa sitten.
Ehkä oikea kumppani löytyisi jostakin vertaistukiryhmästä, eli paikasta, jossa kaikilla olisi takanaan samanlainen suru.
"Haluaisi jutella lapsestaan jokaisen asian myötä".
Suren koko ajan kyllä, mutta mistä oot tehnyt päätelmän ettei osata puhua enää mistään muusta?
Ap
Kirjoitit jo otsikossa, että olet henkisesti täysin romuna.
Mielestäni tuo tarjoittaa sitä, että et ole vielä valmis parisuhteeseen. Jos haluat pelkkää munaa hetken läheisyydellä, niin sitä löytyy varmasti ellet sitten aja sitäkin tyyppiä pois pahantuulisuudellasi.
Pahantuulisuudella?
Joskus näillä anopalstoilla alkaa oikein pelottamaan, onko ihmisten empatiakyky oikeasti noin surkea.
Ap
Kiinnitin huomiota, että tässä ketjussa on todella outoja ja karmivia vastauksia. Sekoittaako porukka aloittajan johonkin palstan vakioprovoilijaan vai mistä tuo vihamielisyys ja halu lyödä lyötyä kumpuavat?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on henkisesti romu, pitää hoitaa ensin itsensä kuntoon. Ei missään nimessä pidä hakea " hoitosuhdetta" huonoon oloonsa. Siitä ei seuraa hyvää kummallekaan.
En ole ajatellut hoitosuhdetta enkä 24/7/365 suhdetta.
Lapsen kuoleman jälkeen ei vaan "hoideta itseään kuntoon".
No jos jää siihen lapsen menetykseen ja suruun märehtimään ja vellomaan loppuiäkseen, kun ei halua hoitaa itseään kuntoon, niin siitä vaan. Harva vaan haluaa kumppanikseen ja vaivoikseen sellaista ihmistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloituksesta päätellen et todellakaan ole valmis parisuhteeseen, ap. Hyväksy faktat.
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin harmitti tämä ketju, kuinka monella ei ole mitään käryä siitä kuinka karmea kokemus tuo on. Ja jotkut kommentoivat, etteivät huolisi menetyksen kokenutta kumppaniksi. Useimmat hakevat helppoa, vaivatonta, kepeää kivaa elämäänsä. Todellisiin, syviin suhteisiin, myötä ja vastamäkiin näistä ei ole.
Toivon enemmän empatiaa ja myös yhtä kovia kokemuksia kuin aplla kaikille. Ne kasvattavat. Ajattelemaan.
Toivot lapsen kuolemaa kaikille, joita ei kiinnosta aloittaa uutta ihmissuhdetta olemalla surutyön apukätenä? He eivät tarvitse mitään kasvamista, sinä tarvitset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin harmitti tämä ketju, kuinka monella ei ole mitään käryä siitä kuinka karmea kokemus tuo on. Ja jotkut kommentoivat, etteivät huolisi menetyksen kokenutta kumppaniksi. Useimmat hakevat helppoa, vaivatonta, kepeää kivaa elämäänsä. Todellisiin, syviin suhteisiin, myötä ja vastamäkiin näistä ei ole.
Toivon enemmän empatiaa ja myös yhtä kovia kokemuksia kuin aplla kaikille. Ne kasvattavat. Ajattelemaan.
Toivot lapsen kuolemaa kaikille, joita ei kiinnosta aloittaa uutta ihmissuhdetta olemalla surutyön apukätenä? He eivät tarvitse mitään kasvamista, sinä tarvitset.
Pyysinkö mä apukättä surutyöhön? Ihan ihmistä kaipaan.
Mä en toivo kelleen lapsen kuolemaa, mutta helvetin ilkeitä ihmisiä te ootte moni kommentoija.
Ap
Minä menetin ainoan lapseni. Hän oli siis vielä pieni lapsi, ei aikuinen. Se on ollut elämäni pahin kokemus.
Nyt ei enää voi tulla minun kohdalleni mitään pahaa. Olen jo käynyt helvetissä, tulkoon sota tai syöpä, bring it on, ei pelota eikä harmita.
Jokainen päivä on pelkkää tuskaista, max korkeintaan siedettävää olemassaolemista. Elämäni minä menetin jo vuosia sitten menettäessäni rakkaimpani.
Sen jälkeen luonnollisesti menetin myös miesystäväni, koska surun ja trauman aikana ei todellakaan kykene parisuhteeseen. Hän ei ollut lapsen isä mutta myös suri lasta.
Mutta suruni oli niin raakaa, että ei siinä vain voinut lopulta edes rakastava ihminen olla. Mutta ei se edes satuttanut kovasti. Rakastin miestäkin, mutta ei se ero ole mitään. Ei mitään.
Ei ole ollut enää tahtoa tai ajatusta ottaa elämääni miestä. Olet täysin oikeassa siinä, ettei mikään määrä aikaa ei riitä. Tämä suru ei oikeasti mene pois, eikä voi, eikä sen tarvitse. Tämä on nyt se minun elämä. Ei tästä voi kuoria tai palastella kaikkea kauheutta, ikävää, epätoivoa ja epäreiluutta pois.
Mitä on jokin uusi mies tämän kaiken ohessa? Tai se entinen? Ei jokin mies ole mitään. Olin äiti. Elämäni oli täydellistä. En ole enää enkä ikinä tule olemaan, ikänikin puolesta jo varmaa.
En oikein voi uskoa ap:n edes olevan totta Minusta on oman kokemukseni mukaan epärealistista, että joku oikean, elävän lapsensa menettänyt ihminen, tämän saman helvetin läpikäynyt ihminen, miettisi jotain parisuhdetta enää koskaan. Tai ainakaan tyyliin vuosikymmeneen tai kahteen.
On toki eriasia jos jää muita lapsia vielä. Jos jää äitiys ja suhde lapsen isään. Mutta omassa tapauksessani lapseni oli elämäni ja jonkun random äijän kaipailu tähän nyt tai koskaan tuntuu absurdilta. Minä suren yhtä kauan kuin elän ja olen hyväksynyt sen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin harmitti tämä ketju, kuinka monella ei ole mitään käryä siitä kuinka karmea kokemus tuo on. Ja jotkut kommentoivat, etteivät huolisi menetyksen kokenutta kumppaniksi. Useimmat hakevat helppoa, vaivatonta, kepeää kivaa elämäänsä. Todellisiin, syviin suhteisiin, myötä ja vastamäkiin näistä ei ole.
Toivon enemmän empatiaa ja myös yhtä kovia kokemuksia kuin aplla kaikille. Ne kasvattavat. Ajattelemaan.
Toivot lapsen kuolemaa kaikille, joita ei kiinnosta aloittaa uutta ihmissuhdetta olemalla surutyön apukätenä? He eivät tarvitse mitään kasvamista, sinä tarvitset.
Pyysinkö mä apukättä surutyöhön? Ihan ihmistä kaipaan.
Mä en toivo kelleen lapsen kuolemaa, mutta helvetin ilkeitä ihmisiä te ootte moni kommentoija.
Ap
Miten ajattelit että ihminen, jonka kanssa olisit parisuhteessa, ei olisi apuna surutyössä? Kun joku on "henkisesti romuna", silloin sitä apua tarvitaan paljon. Heti alusta asti. Älä nimittele ihmisiä helvetin ilkeiksi vain siksi että täällä sanotaan miten asia on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin harmitti tämä ketju, kuinka monella ei ole mitään käryä siitä kuinka karmea kokemus tuo on. Ja jotkut kommentoivat, etteivät huolisi menetyksen kokenutta kumppaniksi. Useimmat hakevat helppoa, vaivatonta, kepeää kivaa elämäänsä. Todellisiin, syviin suhteisiin, myötä ja vastamäkiin näistä ei ole.
Toivon enemmän empatiaa ja myös yhtä kovia kokemuksia kuin aplla kaikille. Ne kasvattavat. Ajattelemaan.
Toivot lapsen kuolemaa kaikille, joita ei kiinnosta aloittaa uutta ihmissuhdetta olemalla surutyön apukätenä? He eivät tarvitse mitään kasvamista, sinä tarvitset.
Pyysinkö mä apukättä surutyöhön? Ihan ihmistä kaipaan.
Mä en toivo kelleen lapsen kuolemaa, mutta helvetin ilkeitä ihmisiä te ootte moni kommentoija.
Ap
Miten ajattelit että ihminen, jonka kanssa olisit parisuhteessa, ei olisi apuna surutyössä? Kun joku on "henkisesti romuna", silloin sitä apua tarvitaan paljon. Heti alusta asti. Älä nimittele ihmisiä helvetin ilkeiksi vain siksi että täällä sanotaan miten asia on.
Se miten sanoo, on melko oleellista.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Minä menetin ainoan lapseni. Hän oli siis vielä pieni lapsi, ei aikuinen. Se on ollut elämäni pahin kokemus.
Nyt ei enää voi tulla minun kohdalleni mitään pahaa. Olen jo käynyt helvetissä, tulkoon sota tai syöpä, bring it on, ei pelota eikä harmita.
Jokainen päivä on pelkkää tuskaista, max korkeintaan siedettävää olemassaolemista. Elämäni minä menetin jo vuosia sitten menettäessäni rakkaimpani.
Sen jälkeen luonnollisesti menetin myös miesystäväni, koska surun ja trauman aikana ei todellakaan kykene parisuhteeseen. Hän ei ollut lapsen isä mutta myös suri lasta.
Mutta suruni oli niin raakaa, että ei siinä vain voinut lopulta edes rakastava ihminen olla. Mutta ei se edes satuttanut kovasti. Rakastin miestäkin, mutta ei se ero ole mitään. Ei mitään.
Ei ole ollut enää tahtoa tai ajatusta ottaa elämääni miestä. Olet täysin oikeassa siinä, ettei mikään määrä aikaa ei riitä. Tämä suru ei oikeasti mene pois, eikä voi, eikä sen tarvitse. Tämä on nyt se minun elämä. Ei tästä voi kuoria tai palastella kaikkea kauheutta, ikävää, epätoivoa ja epäreiluutta pois.
Mitä on jokin uusi mies tämän kaiken ohessa? Tai se entinen? Ei jokin mies ole mitään. Olin äiti. Elämäni oli täydellistä. En ole enää enkä ikinä tule olemaan, ikänikin puolesta jo varmaa.
En oikein voi uskoa ap:n edes olevan totta Minusta on oman kokemukseni mukaan epärealistista, että joku oikean, elävän lapsensa menettänyt ihminen, tämän saman helvetin läpikäynyt ihminen, miettisi jotain parisuhdetta enää koskaan. Tai ainakaan tyyliin vuosikymmeneen tai kahteen.
On toki eriasia jos jää muita lapsia vielä. Jos jää äitiys ja suhde lapsen isään. Mutta omassa tapauksessani lapseni oli elämäni ja jonkun random äijän kaipailu tähän nyt tai koskaan tuntuu absurdilta. Minä suren yhtä kauan kuin elän ja olen hyväksynyt sen.
Minulla on toinen lapsi, muuten olisinkin tehnyt itsemurhan.
Se, että kaipaan toista ihmistä ei olekaan mitenkään verrattavissa suruun lapsesta.
Ap
Otan osaa, en voi kuvitella kivun määrää. Oletko kokeillut terapiaa? On surutyöhön erikoistuneita terapeutteja ja paljon kirjoja aiheesta, juuri vanhemmille tarkoitettuja. Toisaalta ei tarvitse olla täysin "toipunut" voidakseen olla suhteessa. Surun keskelläkin voi löytää rakkautta, kunhan tapaa oikean ihmisen. Kyllä monet ymmärtävät, että elämässä tulee vastaan joskus kamalia asioita, ja henkisesti kypsät ihmiset haluavat olla rakkaiden ihmisten tukena senkin läpi. Paljon voimia sinulle.
Surullista. Mutta kun kuljet elämääsi eteen päin, vaikka murhe sydämessä, niin voit löytää kumppanin. En näe siihen mitään estettä. Miksi pitäisi olla muka jotenkin täydellisen iloinen ja ongelmaton kelvatakseen parisuhteeseen, eihän se niin mene. Etsi kumppania samoilla kriteereillä kuin tähänkin saakka ja se löytyy tai ei löydy. Mutta ei sinussa mitään vikaa ole sen vuoksi, että olet menettänyt rakkaan lapsesi.
Riippuu paljon siitäkin, millaista kumppania etsit - elinpiiri, elintavat, luonne jne.
Olen vähän samassa tilanteessa kanssasi. Muutama liian rankka asia veti todella pohjalle ja nyt jos koska tarvitsisi sitä, että saisi käpertyä välillä miehen kainaloon ja normaali parisuhdearki pitäisi muutenkin elämässä kiinni, mutta kun ei sellaista nyt ole niin ei ole.
Oisko jossain vertaistukiryhmässä miehiä?
Kirjoitit jo otsikossa, että olet henkisesti täysin romuna.
Mielestäni tuo tarjoittaa sitä, että et ole vielä valmis parisuhteeseen. Jos haluat pelkkää munaa hetken läheisyydellä, niin sitä löytyy varmasti ellet sitten aja sitäkin tyyppiä pois pahantuulisuudellasi.