Lapset 8 ja 11, eivät oikein halua tehdä mitään? Mitä ihmettä teen?

Ovatko ylipainoisia?

Ei nuo lapset ole liikunnallisia niin kuin sanot. Jos olisivat, haluaisivat itse liikkua käskemättä.

Vierailija kirjoitti:

No anna pelata? Siitä voi tehä nykyään ammatinkin helposti. Pelistä riippuen joko kilpailemalla tai sisällöntuotannolla.

Siitä voi tehdä ammatin myöhemmin. Kehittyvän lapsen aivoille ei tee hyvää koukuttua peleihin. Aivot tarvitsevat tylsyyttä, josta syntyy luovuutta.

Pelit ja digilaitteet tekevät lapsista apaattisia, masentuneita, aloitekyvyttömiä, mielikuvitusköyhiä...

Pelit ja laitteet pois! Ulos, metsään, uimahalliin, ongelle, pyöräilemään... Kavereita mukaan, niin on hauskaa.

Vierailija kirjoitti:

Pelit ja digilaitteet tekevät lapsista apaattisia, masentuneita, aloitekyvyttömiä, mielikuvitusköyhiä...

Pelit ja laitteet pois! Ulos, metsään, uimahalliin, ongelle, pyöräilemään... Kavereita mukaan, niin on hauskaa.

Läheisessä puistossa on eräs nuhjuinen mieskööri. Istuvat penkillä yleensä aamusta iltaan. Ovat varmasti erittäin hyvinvoivia, kun ovat ulkona niin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos tähän astisista kommenteista. En vaan itse näe järkevänä, että annan luurit ja olisi omissa huoneissa. Se vaikutta näinkin pienellä vielä unenlaatuun, netissä voi tulla kaikkea silmille ja jos nyt antaa vaan olla niin ei varmaan enää koskaan halua mennä mihinkään harrastukseen? No ei voi tietää, mutta on tosi vaikea antaa vaan periksi. 

Teen mielestäni hulluna lasten "eteen" kaikkea. Ennen varmaan vaan lykättiin lapset ulos ja ohjautuivat itse paremmin. Mikä tässä oikein mättää? Yhdellä kaverillani on hieman samanlainen tilanne, joten en kai aivan yksin ole näiden asioiden kanssa. 

Itse olin lapsena todella itseohjautuva. Vanhemmat eivät leikittäneet tai viihdyttäneet meitä. Älylaitteita ei ollut. Kokeile ensin hellittää vähän sen lasten hyysäämisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Peliajasta on tullut nykypäivän karkkipäivä. Se on lahja ja palkinto, jotain, mitä odottaa ja sitten on kiire äkkiä ahmia kaikki mahdollinen. Koko ajan on myös pelko, että se viedään pois eli joku tuollainen ruuduton päivä (ja tietty vain lapsille, pitäähän vanhempien uutisia seurata!) olisi pelkkä vallankäyttöä tukeva rangaistus.

Meillä ei ole karkkipäivää eikä meillä ole ruutuaikaa, joten lasten ei tarvitse tehdä temppuja saadakseen tehdä sitä, mikä on heille kivaa. Ehkä siksi ruutu ei kiinnosta kovin paljoa, koska lapset tietävät, että se on koko ajan käytössä kuten herkutkin, jos niitä sattuu kotona olemaan.

Tokaluokkalaisen lapseni kavereita seurattuani olen tullut siihen tulokseen, että kotona kielletyt asiat ovat kylässä vaikka vilpillä sallittuja, kauppakassista nostamani suklaalevy napataan samantien ja sitä ryhdytään järsimään lupia kyselemättä. Koska mä voin eikä täällä oleta peliaikaa pois!

Tässä pitää huomioida sellainen asia, että lapset ovat syntyjäänkin erilaisia. Joillain toimii se että ei ole karkkipäivää tai ruutuaikaa, toisista tulee ilman rajoituksia satakiloisia ruutuaddikteja. Se ei, kuten muutkaan lasten ominaisuudet, johdu 100% siitä että sinä olet niin erinomainen kasvattaja ja muut surkeita.

Ihan kasvatuksen perusasioita: älä hanki herkkuja kotiin, silloin lapset eivät liho. Mutta jos herkkuja on (synttärit, mummo käymässä jne.) niin anna huoleti syödä juuri silloin ja juuri niin paljon kuin haluavat.

Ja toinen: älä hanki vempaimia viimeisen päälle, älä tee pelaamisesta maailman ihaninta juttua sisustamalla olohuone siten, että pelaaminen/ruudunkatsominen on oikeastaan ainoa asia, jota siellä voi tehdä.

Lapset ovat erilaisia, mutta jos koti on minimalistinen näyttelytila, jossa tekeminen on sama asia kuin sotkeminen ja jossa vanhemmatkaan eivät tee muuta kuin selaa Netflixiä, niin miten ihmeessä lapset saavat tekemisen mallin?

Täällä sama meno. Vaikea edes yrittää muuttaa, kun lasten isä kannustaa pelaamiseen. Molemmilla lapsilla omat tietokoneet, on pleikkaria, sun muuta ja koko perhe vain istuu ja pelaa.. siis heidän isänsä uusi vaimokin vain pelaa. Eivät tunnu tekevän muuta. Meille kun tulevat (ollaan siis erottu aikoja sitten), lapset eivät halua tehdä muuta kuin tuijottaa puhelinta. Kavereilleen pyörittelevät silmiä, ettei äidin luona ole tietokonetta tai x boxia.. Huoh. Tuntuu että vaikea muuttaa tilannetta, kun toinen vanhempi kasvattaa lapsista sellaisia. Itse olen alkanut turhautumaan todella pahasti, kun ihan sama mitä lapset tekee, tulee saako nyt katsoa puhelinta.

Esim juhlittiin kuopuksen 10v synttäreitä. Sai lahjakortin leluliikkeeseen, ja sun muuta kivaa ja iso kakku yms. Ei mennyt kuin sekunti saako nyt katsoa puhelinta. Nostin kädet pystyyn ja ihan sama katsokaa.. laitoin lahjat jemmaan. Siitä on nyt yli kuukausi ja kertaakaan ei ole niiden perään kysellyt.

Jos asuisivat täällä aina. Ei todellakaan olisi tälläinen meno 😩

Vierailija kirjoitti:

Pelit ja digilaitteet tekevät lapsista apaattisia, masentuneita, aloitekyvyttömiä, mielikuvitusköyhiä...

Pelit ja laitteet pois! Ulos, metsään, uimahalliin, ongelle, pyöräilemään... Kavereita mukaan, niin on hauskaa.

Ongelmahan on just siinä, että niiden kavereiden tekemisiin ei voi juurikaan vaikuttaa. Jos heidän vanhempansa antavat pelata rajottomasti, niin minkäs teet? T eri

Kuulostaa siltä, että ap:n ongelma on lähinnä se, että lapsille ei ole opetettu oma-aloitteisuutta. Osaavat vain passiivisesti pelata/katsoa jotakin tai aikuisen ohjaamana tehdä jotakin aktiviteettia. Teettäisin lapsille päivittäin tylsää aikaa eli aikaa jolloin tulee itse keksiä tekeminen. Tuon ikäiset osaa jo itse kyläillä kavereilla, ulkoilla tms.

Tunnin peliaika on kiusaamista. Antakaa pelata kunnolla tiettyinä päivinä viikossa. Sitten voi ollla vaikka pari pelitöntä päivää viikossa jolloin teette muuta. Pelaaminen on todella sosiaalista. Saa uusia kavereita ja oppiikin vaikka mitä.

Meillä naapuri on tyytyväinen, kun voi lempata poikansa ulos ja tämän jälkeen poika menee jollekin kaverille pelaamaan. Äiti selittää, että heillä on tiukka ruutuaika, poika ulkoilee ja harrastaa paljon. Me kavereitten vanhemmat pudistamme päätämme ja mietimme, miten sokeaksi jotkut vanhemmat omille tekemisilleen tulevat.

Annamme hänen pitää kasvattajankruununsa.

Vierailija kirjoitti:

Pois tuollainen peliaika. Anna pelata kunnolla ja sitten välillä sovitte, että nyt on muun aika. En minäkäön osaisi keskittyä mihinkään muuhun, jos odotan jotain tosi mukavaa.

Samaa mieltä tämän kommentin kanssa. Itsellä 9- ja 14-vuotiaat ja pelata saavat periaatteessa rajoituksetta sillä edellytyksellä, että tekevät muutakin. Ei ole koskaan ollut ongelmaa. Lapsille kerrottu jo varhain, että jos ruutu alkaa kiinnostaa liikaa eivätkä muut harrastukset tai koulunkäynti kiinnosta, niin alamme rajoittamaan, muuten ei.

Pelaamme myös joitakin pelejä yhdessä, sekä tietokoneella, lautapelejä että roolipelejä. Sunnuntaisin meillä on ruuduton päivä, silloin ei kukaan räplää laitteita, ei aikuisetkaan.

Yleisesti tuli kyllä ap:n viestistä mieleen, että pingotatkohan vähän liikaa? Ei niissä muissa perheissäkäään niin aktiivisia ja tervehenkisiä aina olla, vaikka uskottelisivat niin.

Meillä vähän sama juttu. Lapset hieman vanhempia. Teini-ikäinen tyttö on jotenkin tosi vetämätön. Pääsi käymään perusverikokeissa, joissa ei mitään hälyyttävää. Muuta ei tutkita, ei edes sitä ferritiiniä, vaikka hemoglobiini alakanttiin. Mieliala on ihan ok, mutta on saamaton. Hänellä on esikouluikäisestä saakka ollut harrastus kerran viikkoon, eikä hän halua muuta. Harrastusta voi tehdä itsekseen kotona ja niin hän tekeekin. Mitään liikuntaa hän ei jaksa harrastaa. Todella hoikka tyttö, joka syö terveellisesti ja ottaa vitamiinit.

Nuorempi lapsi ei ole koskaan innostunut mistään harrastuksesta. Kokeiltu vaikka mitä, mutta mitään ei ole halunnut yhtä kautta enempää harrastaa. Usein jäi itkun kanssa harrastukseen, vaikka olisi kaverikin ollut mukana. Välillä askartelee itsekseen ja joskus lukee, mutta muuten on paljon puhelimella. Nyt hän on toisinaan pohtinut, että harrastus olisi kiva, mutta haluaisi harrastaa kaverin kanssa. Ongelma on se, että kaverit ovat harrastaneet lajejaan vuosikausia ja paljon häntä edellä.

Kumpikaan lapsi ei oikein jaksa kyläillä missään tai kutsua meille kavereita, vaikka olen ehdottanut. Molemmilla on kavereita, joihin he pitävät yhteyttä vapaa-aikana ja viettävät välitunnit yhdessä. Kun he ovat olleet kavereiden kanssa, he ovat tosi innoissaan ja hehkuvat.

Välillä olen pohtinut, että miten täydellisesti olen epäonnistunut vanhempana. Meillä ei ole ollut täällä oikein minkäänlaisia tukiverkkoja koskaan enkä ole onnistunut opettamaan kyläilykulttuuria lapsille. Oikeasti hävettää, kun esimerkiksi töissä kollegat puhuvat miten lasten harrastukset vievät aikaa ja sukuloidaan ahkerasti. Meillä vain möllötetään kotona ja välillä käydään jossain retkellä, kaupoilla tai tapahtumassa. Sukulaiset asuvat yli 200 kilometrin päässä, joten heillä ei niin vain kyläillä.

Valitettavasti, ap, en osaa auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Meillä vähän sama juttu. Lapset hieman vanhempia. Teini-ikäinen tyttö on jotenkin tosi vetämätön. Pääsi käymään perusverikokeissa, joissa ei mitään hälyyttävää. Muuta ei tutkita, ei edes sitä ferritiiniä, vaikka hemoglobiini alakanttiin. Mieliala on ihan ok, mutta on saamaton. Hänellä on esikouluikäisestä saakka ollut harrastus kerran viikkoon, eikä hän halua muuta. Harrastusta voi tehdä itsekseen kotona ja niin hän tekeekin. Mitään liikuntaa hän ei jaksa harrastaa. Todella hoikka tyttö, joka syö terveellisesti ja ottaa vitamiinit.

Nuorempi lapsi ei ole koskaan innostunut mistään harrastuksesta. Kokeiltu vaikka mitä, mutta mitään ei ole halunnut yhtä kautta enempää harrastaa. Usein jäi itkun kanssa harrastukseen, vaikka olisi kaverikin ollut mukana. Välillä askartelee itsekseen ja joskus lukee, mutta muuten on paljon puhelimella. Nyt hän on toisinaan pohtinut, että harrastus olisi kiva, mutta haluaisi harrastaa kaverin kanssa. Ongelma on se, että kaverit ovat harrastaneet lajejaan vuosikausia ja paljon häntä edellä.

Kumpikaan lapsi ei oikein jaksa kyläillä missään tai kutsua meille kavereita, vaikka olen ehdottanut. Molemmilla on kavereita, joihin he pitävät yhteyttä vapaa-aikana ja viettävät välitunnit yhdessä. Kun he ovat olleet kavereiden kanssa, he ovat tosi innoissaan ja hehkuvat.

Välillä olen pohtinut, että miten täydellisesti olen epäonnistunut vanhempana. Meillä ei ole ollut täällä oikein minkäänlaisia tukiverkkoja koskaan enkä ole onnistunut opettamaan kyläilykulttuuria lapsille. Oikeasti hävettää, kun esimerkiksi töissä kollegat puhuvat miten lasten harrastukset vievät aikaa ja sukuloidaan ahkerasti. Meillä vain möllötetään kotona ja välillä käydään jossain retkellä, kaupoilla tai tapahtumassa. Sukulaiset asuvat yli 200 kilometrin päässä, joten heillä ei niin vain kyläillä.

Valitettavasti, ap, en osaa auttaa.

Myös pelaaminen ja lukeminen ovat harrastuksia.

Moniko aikuinenkaan ryskyttää kellon ympäri menemään kuin kone? Ja mikä itseisarvo se on sinänsä?

Tämä voi kuulostaa tosi radikaalille ehdotukselle, mutta mitä jos antaisitte älypuhelimet pois ja hankkisitte puhelimen, jossa ei ole mitään pelejä. TV, tabletit, tietokoneet, pelikonsolit kaikki varastoon. Itse en anna lapsille älypuhelimia tai tabletteja, TV:sitä on vedetty töpseli irti. Ruutuaikaa ei ole mahdollistettu, koska aiheuttaa riippuvuutta niin paljon. Leikkivät keskenään nykyisin, oma elämä on aika helppoa. En ala keksimään tekemistä, jos heillä on tylsää, paitsi ehdotan että tekisivät kotitöitä. Ihmisen on opittava pikkuhiljaa ottamaan vastuuta omista tunteistaan ja ensimmäisiä askelia on ottaa vastuuta omasta tylsistymisestään.

Joo älkää antako luureja ulos mukaan. Haen päiväkoti-ikäiseni kolmen maissa päikystä ja vastaan kävelee paljon kouluikäisiä lapsia kännykkä kädessään. Puiston keinut varaa pojat, jotka eivät keinu vaan istuvat tuijottaen kännykkää. Eikö se ranteeseen laitettava puhelin olisi mahdollinen?

Vierailija kirjoitti:

Moniko aikuinenkaan ryskyttää kellon ympäri menemään kuin kone? Ja mikä itseisarvo se on sinänsä?

Kumma juttu, että tosi monen erityisesti keskiluokkaisen perheen lapsella on useita tavoitteellisia harrastuksia eikä kenestäkään ole ihmeellistä, että lapsi ensin on pitkän päivän koulussa ja ilta sinkoillaan ympäri kaupunkia harrastamassa.

Ap kirjoitti aloitusviestissään: kun he tekevät jotain niin sitten ovat saaneet katsella telkkua ja pelata tunnin per päivä.

Tällaisen rajoituksen keksii minusta ihminen, joka ei seuraa eikä ymmärrä lainkaan, mitä lapset puhelimella ja muilla laitteilla tekevät.

Paljastavaa on aloitusviestissä juuri tämä: olennaista ei ole se, mitä laitteella tehdään vaan se, kuinka kauan sitä käytetään. Ihan älytöntä. Et varmaan ap rajoita itseltäsi esimerkiksi autonkäyttöä samalla logiikalla?

Kukaan joka on koskaan pelannut mitään matopeliä vähänkään kehittyneempää ymmärtää myös että tunnin peliaika on vain kiusantekoa, joka poistaa pelaamisen nautinnon ja uppoutumisen ja toisaalta ohjaa lasta juuri kliksuttelupelien maailmaan, jotka eivät kehitä mitään taitoja, vaan päinvastoin heikentävät keskittymiskykyä ja joiden ansaintalogiikka perustuu pelin sisään rakennetuille mikromaksuille.