Kuinka usein ja millaisissa tilanteessa tunnet uloa siitä, ettei sinulla ole lapsia?

Siis ILOA, ei uloa. :D

Silloin kun joku lapsi rääkyy jossain. Tai sitten ihan vain sitä kiljumismeteliä puistoissa, ulkona (yleensä tyttölapsista lähtevää). 

Kun sairastan kotona. Silloin kaipaan yksin oloa kaikkein eniten. Kauheaa jos pitäisi lapselle keittää puuroa tai auttaa läksyissä.

Aina.

Muksuni  laisti EK:n hirmuvallan. 

Silloin, kun joku nuori on tehnyt kauhean teon.  Miten kestäisin, jos tuo nuori olisi oma lapseni.

Mulla on aktiivinen nuori koira, joten useat näistä lapsettomuuden auvoon liittyvistä mielikuvista (rauha, siisti koti, pitkään nukkuminen, spontaanit lomareissut) ei koske minua. Iloa tunnen ehkä silloin kun kuulen miten naapurin ties millä diagnooseilla siunattu ongelmateini karjuu ja kiroilee taas pihalla ja mietin että jos mulla olis lapsi niin huonolla onnella se saattaisi olla myös tuollainen.

Tunnen jatkuvaa iloa omanlaisensani elämästä, johon lapset eivät kuulu. Onneksi elän aikana ja paikassa, jossa tämä on mahdollista vaikka minulla onkin puoliso. Pidämme lapsista mutta omia emme halua.

Tunnen siitä harvoin varsinaisesti mitään ylitsevuotavaa iloa, koska en ole vela, lapsia ei vaan tullut. Viime vuosina ja varsinkin tämän vuoden aikana olen kuitenkin usein uutisia lukiessa miettinyt että on hyvä, etten tuonut yhtäkään lasta tähän maailmaan. Kaikki näkyy menevän niin totaalisesti ja kiihtyvällä vauhdilla päin seinää että on helpotus, ettei ole lasta, jonka tulevaisuutta joutuisi tämän kaiken keskellä miettimään.

Varsinkin nyt kun elinkustannukset nousevat älyttömyyksiin + sosiaaliturvan leikkaukset. 

Aika lailla jatkuvasti. Mutta erityisesti, kun kuulen ahdistavia uutisia ympäristön tilasta, tai siitä millä tavalla maailma on mennyt huonommaksi monella tapaa, miten iso osa nuorista on ahdistuneita tai masentuneita jne. Ajattelen, että hyvä, etten tehnyt lisää ihmisiä tänne kärsimään. Pienemmässä määrin, kun esim. yläkerran naapurissa lapsi alkaa itkeä sunnuntaina aamuseitsemältä - minä käännän kylkeä ja nukun puoleenpäivään ja olen tyytyväinen. Tai kun joku vanhempi väsyneen ja kireän näköisenä yrittää jaksaa karkkihyllyn edessä mahallaan huutavaa leikki-ikäistä perhemarketin karkkihyllyn edessä. Tai kun matkalla töihin näen suoraa huutoa huutavaa lasta väkisin raahattavan päiväkotiin.

- t. 49 v. vela

Vierailija kirjoitti:

Kun sairastan kotona. Silloin kaipaan yksin oloa kaikkein eniten. Kauheaa jos pitäisi lapselle keittää puuroa tai auttaa läksyissä.

Miksi pitäisi keittää puuroa kun valmisruuat on keksitty. Ei se lapsi niihin kuole jos ei niitä pelkästään aina syö.

Vierailija kirjoitti:

Aika lailla jatkuvasti. Mutta erityisesti, kun kuulen ahdistavia uutisia ympäristön tilasta, tai siitä millä tavalla maailma on mennyt huonommaksi monella tapaa, miten iso osa nuorista on ahdistuneita tai masentuneita jne. Ajattelen, että hyvä, etten tehnyt lisää ihmisiä tänne kärsimään. Pienemmässä määrin, kun esim. yläkerran naapurissa lapsi alkaa itkeä sunnuntaina aamuseitsemältä - minä käännän kylkeä ja nukun puoleenpäivään ja olen tyytyväinen. Tai kun joku vanhempi väsyneen ja kireän näköisenä yrittää jaksaa karkkihyllyn edessä mahallaan huutavaa leikki-ikäistä perhemarketin karkkihyllyn edessä. Tai kun matkalla töihin näen suoraa huutoa huutavaa lasta väkisin raahattavan päiväkotiin.

- t. 49 v. vela

Täytyy myöntää että noi on ihan hyviä pointteja, vaikka itselläni on lapsi. Helpommalla olisi päässyt ilman, mutta nyt en kadu enää lapsen tekoa niin kuin kaduin alku vaiheessa, kun pahin on takana ja lapsi on fiksu ja mukava. Vauva aika ja ekat kolme vuotta oli kyllä aika kauheita. Olis pitänyt vaan tehdä vähän nuorempana.