Mitä toisen luonteenpiirrettä kadehdit?

Positiivisuutta ja sitä kautta tietynlaista huolettomuutta, että elämä kantaa kyllä. Itse olen taipuvainen negatiiviseen ajatteluun ja pelkään aina pahinta. Olen ollut sellainen aina vaikka olen iloinen ja nauravainen. Lasten saannin jälkeen yltiöpäinen huolestuminen kasvoi ekspotentiaalisesti. Nyt viiskymppisenä olen elävä raato: yli 20 vuotta huonosti nukuttuja öitä ja peilistä näkyy väsähtäneen näköinen nainen 😔

Tietynlaista pikkutarkkuutta olen kadehtinut aina. Olen itse suurpiirteinen persoona. Näkyy kodin hoidossa. Meillä on aina jotain vähän rempallaan ja hoitamatta, oli se sitten puhtaiden pyykkien kasa tai talon nurkkalauta. Ala-asteella ihmettelin miten toiset muistaa kokeessa jotain pikkutarkkoja vastauksia kirjoista ja minulla oli koevastaukset vähän siihen suuntaan jotain yleismaailmallista. Ei tietysti matematiikassa mutta lukuaineissa. En vieläkään osaa pilkkusääntöjä. Yliopistossa puhkesin kukkaan, koska siellä suurpiirteisyys oli hyväksi. Tenttiin 800 sivua, ja olennaista oli erottaa se ydin kustakin aiheesta. Vaikka yliopistossa olikin helppoa, silti haluaisin itselleni edes hitusen pikkutarkkuutta.

Heittäytymistä ja seikkailunhalua. Minä olen suunnittelija ja ennakoija. Mies olisi saanut ulkomaan komennuksen 2,5 vuodeksi. Joku olisi ollut innoissaan lähdössä ja minulla meni täysin jarru pohjaan. Kukaan ei varmaan ihmettele, jos paljastan olleeni samalla työnantajalla 12 vuotta ja sen jälkeen nyt toisella työnantajalla kohta 5 vuotta. Aina ajoittain katselen avoimia työpaikkoja, mutta en uskalla hakea. Ollaan myös asuttu nykyisessä kodissa 17 vuotta. Muutettiin silloin kun menin töihin sille pitkäaikaisimmalle työnantajalle. Meidän lapset on ikänsä asuneet tässä talossa.

Sitkeyttä. Itse olen laiska.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin tuota sanaa "nöyrä", me ehkä tulkitsemme sen eri tavoin. Olisin kuvannut itse tuota sanalla tyytyväisyys - tyytyä. Älä nyt tulistu...

Nöyryys on luonteenpiirre, tyytyväisyys ei ole.

Itse asiassa sekin on synnynnäistä, kuinka tyytyväinen tai tyytymätön on. Tarvitsemme kumpiakin tyyppejä: sopeutujia ja niitä, jotka pyrkivät muuttamaan asioita parempaan suuntaan. 

Nykyään moni psykologi on tosin sitä mieltä, että persoonallisuus muuttuu hyvinkin paljon elämäntilanteen mukaan. 

Jokainen on joskus tyytyväinen ja jokainen on joskus tyytymätön. Miten helposti, niin se vaihtelee. Joku tulee tyytyväiseksi, kun sille sanoo mukavasti jonkin lauseen ja jollekin toiselle tyytyväisyys iskee vasta sitten kun voittaa lotossa. Ääripäät. Olen lukenut paljon omaelämäkertoja. Monella hyvin menestyneellä ihmisellä on päämäärätietoisuutta, joka ilmenee jopa niin, ettei mihinkään ole täysin tyytyväinen ikinä. Sellaisen ihmisen kanssa olisi varmaan raskasta elää yhdessä.

Niin varmasti olisikin, ellei ole itse samanlainen. Minä ja puolisoni olemme molemmat sellaisia, että näemme loputtomasti korjattavaa siellä sun täällä. Tätä ei moni ymmärrä, vaan kehottavat keskittymään hyvään ja muuta sellaista. Kyllä me hetkittäin olemmekin täysin tyytyväisiä, kun unohdamme maalliset murheet. Mutta sisällä on kova tarve saada asioita aikaiseksi. Ilman tyytymättömyyttä tätä motivaatiota ei olisi. 

Kyse on ajattelutavan erilaisuudesta. Minullekin kehityskohtien huomaaminen on ja halu kehittä ja kehittua ovat positiivisia piirteitä. En koe ajattelutapaa tyytymättömyydeksi vaan ennemminkin kummankin puolen näkemiseksi. Eli tämä tässä on hyvää ja tässä voisi vielä kehittää tai korjata. Kyse ei ole siitä etteikö näkisi hyvää vaan siitä, että ajattelee jo seuraavaa askelta. Tyytymättömin olen silloin, kun olen pysähdyksissä ja oletetaan nauttivan elämästä juuri sellaisena, kuin on. eri

Sosiaalisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Positiivisuutta ja sitä kautta tietynlaista huolettomuutta, että elämä kantaa kyllä. Itse olen taipuvainen negatiiviseen ajatteluun ja pelkään aina pahinta. Olen ollut sellainen aina vaikka olen iloinen ja nauravainen. Lasten saannin jälkeen yltiöpäinen huolestuminen kasvoi ekspotentiaalisesti. Nyt viiskymppisenä olen elävä raato: yli 20 vuotta huonosti nukuttuja öitä ja peilistä näkyy väsähtäneen näköinen nainen 😔

Tapahtuiko sinulle jotakin mikä aiheutti ajatusmaailman kääntymisen pahimman aavistelemiseen? Tai no sanoit, että olet aina ollut tällainen, mutta onko esimerkiksi jomman kumman vanhempasi ajatusmaailma samankaltainen?  Minulle nimittäin kävi näin. Aiemmin näin mahdollisuuksia kaikessa ja ajattelin, että kyllä elämä kantaa. Nyt odotan seuraavaa katastrofia ja sitä mitä 'askaa osalleni nyt on osumassa.

Itsevarmuutta ja sitä ettei välitä saamastaan kritiikistä.

Ihmisiä jotka pystyy toimimaan suht normaalisti vaikka olisi kipeitä. Erityisesti toiset migreenikot jotka sanoo että ei ole koskaan olleet saikulla töistä ynms.

Itseä kipu haittaa todella paljon ja en pystyisi edes lähtemään ovesta ulos jos on migreeni päällä.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisiä jotka pystyy toimimaan suht normaalisti vaikka olisi kipeitä. Erityisesti toiset migreenikot jotka sanoo että ei ole koskaan olleet saikulla töistä ynms.

Itseä kipu haittaa todella paljon ja en pystyisi edes lähtemään ovesta ulos jos on migreeni päällä.

Kipua ei voi mitata. Sinun kipusi voi olla ja todennäköisesti myös on, jotain muuta, kuin sellaisen, joka selittää lähtevänsä pää kainalossa töihin. Tottahan se ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisiä jotka pystyy toimimaan suht normaalisti vaikka olisi kipeitä. Erityisesti toiset migreenikot jotka sanoo että ei ole koskaan olleet saikulla töistä ynms.

Itseä kipu haittaa todella paljon ja en pystyisi edes lähtemään ovesta ulos jos on migreeni päällä.

Onko se luonteenpiirre? Sehän on fyysinen ominaisuus, miten herkästi kokee kipua, miten aivot kipuaistimuksen tuottaa.

Itsekkyyttä, tervettä sellaista, puolensa pitämistä. Olen vauvasta alkaen ollut sellainen altruistinen tyyppi. Jos joku on hädässä, minä autan. En pysähdy miettimään, vaan autan. Siloittelen tietä toisille. Siitä on ollut monta kertaa haittaa.

Nuorena 18-vuotiaana haksahdin rakastumaan ressukkaan, jolla ei ollut rahaa, ei kotia, eikä tulevaisuuteen uskoa. Hoivasin häntä kuin linnunpoikasta, kunnes siitä tuli mahdotonta. Minä ruokin hänen avutonta puoltaan ja hän sai oikein tuon auttavainen äiti Teresa-puolen minussa hehkumaan. Voin huonosti enkä silti uskaltanut päästää irti. Onneksi hän lähti. Jos ei olisi lähtenyt, ties missä ojan pohjalla oltaisiin nyt molemmat.

Olen auttanut ystäviäni rahallisesti, ollut olkapää, jota vasten voi itkeä, mennyt jopa saattamaan syöpähoitoihin ja ottanut itse sitä varten palkatonta vapaata. Auttamisen ja ymmärtämisen halu vei minut tilanteeseen, jossa autoin töissä ns. suojattia, joka ei osannut tehdä kaikkea. Autoin ja kannustin, kävin vieressä tekemässä töitä. Miten hän palkitsi? Viemällä minun työni! En tarkoita, että olisin menettänyt työpaikan, vaan minun työtehtävät. En ole enää edes puheväleissä hänen kanssaan, koska hän on härskein ihminen, jonka tiedän. Viekkaudella puhunut isolta johtajalta siirron minun työtehtäviini ja minä sain jämät. Toivon, että joku joskus tekee hänelle saman tempun.