Onko muita jotka tunnustavat " vihaavansa" omaa äitiään?

Ymmärsin aika äskettäin että todella vihaan äitiäni. Emme tule oikeastaan yhtään juttuun, ihme teeskentelyä puolin ja toisin.



En muista että äitini olisi koskaan tukenut minua. Ei lasten syntymien, sairauksien, erojen hetkellä. Äiti on udellut minulta ja miehiltäni minuun liittyvää tietoa ja iskee niillä siiten riidan sattuessa.



Äitini pitää siskoani parempana ja fiksumpana, vaikka minulla on tutkinto jota sisko ei koskaan vienyt loppuun asti. Sisko on äitin mielestä " paremmissa" töissä, vaikka on yksityisellä elektroniikan hömppötöissä, joissa ei ole mitään yhteiskunnallista vastuuta.



Siskoa äiti paapoo äidillä ollessamme, vaikka sisko on sinkku ja minulla on pieniä lapsia, jotka kuluttavat voimiani. Minä osallistun kotitöihin, siskon ei tarvitse (vaikka hän on minua vanhempi).



Äitiä ei kiinnosta mitä elämässäni tapahtuu. Aina kun puhumme puhelimessa, se valittelee omaa surkeuttaan eikä juuri koskaan kysele, mitä minulle oikeasti kuuluu. Se on päässyt helpolla monissa asioissa viime aikoina, mutta silti on aina masentunut tai sairas...



Äiti haluaa viedä ilon kaikista mukavista asioista elämässäni. Se pilasi valmistumisjuhlani, hääni.... se ei kestä saavutuksiani, vaan kokee että olen kilpailija joka pitää yrittää lyödä maahan.



Viha on turha ja kuluttava tunne, mutta mitä voin tehdä? Olen kasvattanut henkistä ja fyysistä välimatkaa äitiin koko aikuisiän, mutta silti äiti toisinaan soittelee ja vaatii luokseen. Ja se ihmettelee, kun en kerro sille asioistani, mutta ei kuitenkaan kestä kuulla totuutta elämäni todellisista käänteistä (masentuu enemmän, alkaa juoda).



Onko muilla yhtä kompeleksista äiti-tytär-suhdetta? Mitä tuollaisesta äidistä voi muuta ajatella kuin negatiivisia asioita? Kovin hyvää suhteessamme ei ole tapahtunut aikoihin, onnellisia äiti-muistoja minulla ei ole lainkaan.