Sairaalloisen huomionhakuinen lapsi - mikä syy tälle on?

Meillä on tuttavaperhe, jossa on molemmat lapset tällaisia.

Tapaamme perheiden kesken muutaman kerran vuodessa ja olen jo parin tunnin jälkeen ihan loppu.

Lapsilla on joku ihmeellinen status perheessä.

Olemme tunteneet jo yli kymmenen vuotta eikä lasten kasvaminen ole vähentänyt tätä esille tulemisen tarvetta.

Diagnooseja heillä ei ole.

Heidät on vaan kasvatettu erityisiksi lumihiutaleiksi.

Se, että jätetään lapsi kasvattamatta, ei opeteta käytöstapoja, itsehillintää ja muiden huomioonottamista, on verrattavissa heitteillejättöön.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"En osta mitään adhd-selitystä, koska se on liian helppo"

Joo, mäkin lääkärinä ohitan aina sen parhaiten oireisiin sopivan selityksen, koska se on liian helppo. Hauskempaa keksiä selityksiä, kuinka vika on potilaassa tai sen lähipiirissä, ihan pskoja ihmisiä ovat.

Kyllähän tuota adhd:tä tungetaan selitykseksi joka toiseen asiaan ja siten laistetaan esim vanhempien vastuu kasvatuksesta. Tämäkin aloituksen pikkutyranni on vain ja ainoastaan löperöiden vanhempien huonon kasvatuksen tulos. Saa toki olla eri mieltä.

Meillä on aivan j*malattoman huomionhakuinen 9v, ja taustalla juurikin ADHD ja ekstrovertti luonne - eli kaikesta kasvatuksesta, kuntoutuksesta ja tukitoimista huolimatta iso osa ajattelusta pulppuaa suoraan ympärillä olevien ihmisten päälle puheena ja toimintana. Ja sitä ajatteluahan on. Eniten tilanteesta kärsii lapsi itse, koska hän tajuaa että muut on turhautuu ja ärtyy hänen toiminnastaan, ja sitten pettyy itseensä ja illalla itkeskelee miksi on niin huono. Muut sentään saa hänen aivoistaan taukoja, hän itse ei. Samojen vanhempien kasvatustaidoilla on kasvanut myös kaksi esimerkillisen rauhallista ja huomaavaista lasta (toinen jopa siinä määrin että pitää vähän kannustaa ottamaan itselleen tilaa ja tuomaan omia tarpeita esiin), että ei tää nyt ihan vain meidän kasvatustyylin aikaansaannosta voi olla. Tehdään ihan törkeän paljon töitä sen eteen että a) lapsi ei alkaisi vihata itseään ja b) muillakaan ei olisi tarvetta vihata häntä. Olen tiukka, mutta tiedostan että lapselta on turha vaatia mahdotonta. Esim. teatteriesityksen katsominen kailottamatta on lapselle mahdotonta ilman apua, joten esitys katsotaan niin että mun käsi on hänen polvella tai kädessä ja aina kun rekisteröin hänen vetävän henkeä puhuakseen, lisään hitusen painoa/puristusta muistuttaakseni volyymista, jolloin lapsi muistaa kuiskata. Ja esim. jollain mökkireissulla toinen vanhempi on koko ajan lähistöllä ja sanallisesti, koskettaen tai katseella jarruttaa lasta ettei hän kuvainnollisesti vyöry muiden päälle. Sit välillä otetaan sen verran etäisyyttä esim. ulkoillen että ei tartte lapsen koko ajan pinnistellä ja pienentää itseään, vaan saa pulputa. Ymmärrän hyvin jos joku ei aina jaksa, mutta se ei tarkoita etteikö hän olisi jaksanut (kasvattanut) tai että se jaksaminen (kasvattaminen) taikoisi ongelman pois.

Oih. Kuvailit juuri minun tyttäreni! Ja samoin kuvailit hyvin miten tällaisen tapauksen kanssa saa jatkuvasti olla ohjaamassa ja jarruttamassa ja kuinka vaativaa on pitää yllä positiivista minäkuvaa lapsella. Minunkin tyttäreni on usein itkenyt kun kaikki on niin kovin vaikeaa. Mutta täytyy sanoa, että nyt kymmenen vuotiaana hänelle on kasvanut huimasti kykyä itsereflektioon ja pystyy toisinaan jo todella hyvin hillitsemään itseään. Olen hänestä ylpeä.

Ja samoin minulla on kaksi vanhempaa lasta (poikia), jotka ovat hyvinkin hillittyjä eivätkä ole koskaan ottaneet tilaa itselleen vaativasti. Tyttärellä on ADHD diagnoosi nyt reilun vuoden verran ja se on auttanut häntä kyllä valtavasti ymmärtämään itseään ja lääkkeiden avulla koulustakin on vihdoinkin tullut hieman positiivisempi kokemus.

Kiitos kun jaoit hyvin kirjoitetun näkemyksesi ja kokemuksesi!

Jotenkin tutun oloista tekstiä. Eli saman kirjoittajan joka on postannut muitakin...

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tutun oloista tekstiä. Eli saman kirjoittajan joka on postannut muitakin...

En tiedä onko noin, mutta valitettavan yleistä tuollainen käytös tuntuu olevan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"En osta mitään adhd-selitystä, koska se on liian helppo"

Joo, mäkin lääkärinä ohitan aina sen parhaiten oireisiin sopivan selityksen, koska se on liian helppo. Hauskempaa keksiä selityksiä, kuinka vika on potilaassa tai sen lähipiirissä, ihan pskoja ihmisiä ovat.

Kyllähän tuota adhd:tä tungetaan selitykseksi joka toiseen asiaan ja siten laistetaan esim vanhempien vastuu kasvatuksesta. Tämäkin aloituksen pikkutyranni on vain ja ainoastaan löperöiden vanhempien huonon kasvatuksen tulos. Saa toki olla eri mieltä.

Meillä on aivan j*malattoman huomionhakuinen 9v, ja taustalla juurikin ADHD ja ekstrovertti luonne - eli kaikesta kasvatuksesta, kuntoutuksesta ja tukitoimista huolimatta iso osa ajattelusta pulppuaa suoraan ympärillä olevien ihmisten päälle puheena ja toimintana. Ja sitä ajatteluahan on. Eniten tilanteesta kärsii lapsi itse, koska hän tajuaa että muut on turhautuu ja ärtyy hänen toiminnastaan, ja sitten pettyy itseensä ja illalla itkeskelee miksi on niin huono. Muut sentään saa hänen aivoistaan taukoja, hän itse ei. Samojen vanhempien kasvatustaidoilla on kasvanut myös kaksi esimerkillisen rauhallista ja huomaavaista lasta (toinen jopa siinä määrin että pitää vähän kannustaa ottamaan itselleen tilaa ja tuomaan omia tarpeita esiin), että ei tää nyt ihan vain meidän kasvatustyylin aikaansaannosta voi olla. Tehdään ihan törkeän paljon töitä sen eteen että a) lapsi ei alkaisi vihata itseään ja b) muillakaan ei olisi tarvetta vihata häntä. Olen tiukka, mutta tiedostan että lapselta on turha vaatia mahdotonta. Esim. teatteriesityksen katsominen kailottamatta on lapselle mahdotonta ilman apua, joten esitys katsotaan niin että mun käsi on hänen polvella tai kädessä ja aina kun rekisteröin hänen vetävän henkeä puhuakseen, lisään hitusen painoa/puristusta muistuttaakseni volyymista, jolloin lapsi muistaa kuiskata. Ja esim. jollain mökkireissulla toinen vanhempi on koko ajan lähistöllä ja sanallisesti, koskettaen tai katseella jarruttaa lasta ettei hän kuvainnollisesti vyöry muiden päälle. Sit välillä otetaan sen verran etäisyyttä esim. ulkoillen että ei tartte lapsen koko ajan pinnistellä ja pienentää itseään, vaan saa pulputa. Ymmärrän hyvin jos joku ei aina jaksa, mutta se ei tarkoita etteikö hän olisi jaksanut (kasvattanut) tai että se jaksaminen (kasvattaminen) taikoisi ongelman pois.

?????????????????????????? Ja tuollaista mölisevää kakaraa on sitten ihan PAKKO yleensä viedä sinne teatteriiin pilaamaan satojen muiden katsojien elämyksen?

Vierailija kirjoitti:

Ennemmin sanoisin, että hyvin huomionkipeän lapsen taustalla on liian vähäistä kuin liiallista huomiota vanhemmilta. Vanhemman riittävä läsnäolo auttaa kasvattamaan terveen itsetunnon, jolloin ei koko ajan tarvitse huomiota ja vahvistusta muilta. Toki todella vilkkaaseen käytökseen liittyy usein myös neuroepätyypillisyyttä.

Minun tyttäreni oli jo hyvin pienestä asti sellainen, että kun hänelle antoi pikkusormen hän vei koko käden. Jos antoi koko käden vei hän koko kehon. Jne, mikään ei koskaan riittänyt hänelle. Se oli todella uuvuttavaa. Jos jätti huomioimatta, niin haki ja haki kontaktia tavalla tai toisella. Jos jotenkin onnistuin sulkeutumaan siltä kaikelta, tuli se korkojen kera heti seuraavan mahdollisen tilaisuuden tullen. Hänellä ei ollut mitään sisäistä jarrua, vaan oikeastaan päinvastoin, huomio herätti hänet henkiin ja hän alkoi/alkaa oikein säteilemään kun sitä saa, ja se vähäinenkin jarru joka sielä mahdollisesti on häviää kuin tuhka tuuleen. Huomio on kuin heittäisi bensaa liekkeihin, mutta huomiotta jättäminen ei tietenkään ole mikään oikea vaihtoehto pidemmän päälle. Varsinkin kun on kyse pienestä lapsesta.

Reilu vuosi sitten hän sai ADHD diagnoosin, ja nyt kymmenen vuotiaana hän osaa selkeästi paremmin hillitä itseään. Ja nyt hänelle on tullut selviä esipuberteettisia piirteitä ja saattaa sulkeutua esimerkiksi välillä jopa pidemmäksikin ajaksi omaan huoneeseensa ilman että kaipaa jatkuvaa yleisöä toiminnalleen.

Teatterissa muissa esityksissäkin sen huomaa miten etenkin pojille moni ei viitsi sanoa, ole hiljaa, vaan annetaan pölistä esityksen aikana.

Ehkä olisi aika luopua tyttöjä ja poikia koskevista stereotypioista ja kohdella kasvatuksessa samalla tavalla.

Olin tuollainen lapsi. Aikuistuin monta kertaa. Meikäläinen piti ottaa pois jopa seurakunnan esikoulusta, kun en tullut toimeen ja olin rankka, toki olen miespuolinen. Tuollainen meininki loppui siinä ala-asteelle menon jälkeen. Sen jälkeen aikuistuminen ylä-asteella, ja erityisesti kauppaoppilaitoksessa sen jälkeen. Toki senkin jälkeen tuli vietettyä aika railakasta opiskelijaelämää noin kolmekymppiseksi. Asuin vuosia ulkomailla.

Polttelin psykoaktiivista ruohoa siinä päälle kolmekymppisenä, joka todella avasi silmäni. "EYE-Q". Olen aina halunnut nähdä asiat eri tavalla. En tiedä mistä koko homma johtuu, mutta jos on lapsesta asti (omassa tapauksessa, syntymästä asti) eikö se herätä kelloja, että jotkut ovat syntyneet sellaisiksi "luojan" toimesta? Olen miettinyt universumia sekä maailmaa monesta näkökulmasta, ja tullut siihen tulokseen että tämä kaikki on simulaatiota. Kuolemme täällä, heräämme jossain aivan muualla. Miten muuten selität alkuräjähdyksen, koska siinä ei ole mitään järkeä. Madonreiät jotka imevät planeettoja ja tähtiä, universumin laajentuminen, alkuräjähdys, mitä oli sitä ennen? Ja jotkut pitävät mua hulluna, vaikka olen paremmin asioista perillä kuin he. Myös varakkaampi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi miehen lapsista on myös tuollainen, samanikäinen. Arki pääsääntöisesti ihan ok, mutta pahinta on silloin, kun tulee vieraita. Alkaa hirveä temppuilu, älämölö, pianon "soitto", (ei osaa soittaa, eikä normaalisti soita, osaa ulkoa yhdestä kappaleesta noin kymmenen nuotin verran, toistaa sitä) alkaa olevinaan isälleen puhua, kuinka ei ole koskaan saanut ysiä huonompaa koenumeroa, mutta todellisuudessa puhuu tarkoituksella niin kovaa että vieraat kuulevat ja odottaa vierailta kehuja.

Äärimmäisen raskasta ja noloa, mies yrittää aloituksen kuvauksen tapaan ponnettomasti kieltää, mutta mitään ei tapahdu. On alkanut siinä määrin ottaa päähän, että omia vieraita en lapsiviikoilla kutsu ja jos miehelle on tällöin tulossa vieraita tai sukulaisia, pyrin järjestämään itselleni muuta tekemistä kodin ulkopuolella.

Valitettavasti kuulostaa vähän siltä että lapsi on jäänyt jostain paitsi jos kaipaa noin paljon kehuja ja huomiota muilta. Onko sisaruksia huomioitu enemmän? Kai tiedätte että huomionkipeälle lapselle paras keino ei ole vain kieltää häntä vaan antaa huomiota sopivasti ja opettaa samalla että muutkin saavat sitä? Kaikki kaipaavat huomiota, aikuisetkin. Siinä ei siis sinänsä ole mitään vaarallista. Lasten pitää vain vähitellen oppia, että sen lisäksi että he saavat huomiota myös muut saavat sitä. Kukaan ei voi olla koko ajan äänessä, mutta kyllä jokaisen äänen pitää saada kuulua ja saada positiivista vahvistusta useita kertoja päivässä.

Tiedän kyllä ja olen sitä mieltä että aivan varmasti tämän lapsen tapauksessa käytöksen syynä on se, että lapsia on aivan liikaa vanhempien resursseihin nähden. Koska kyseessä on mieheni lapsi, lapsi tai hänen kasvatuksensa ei kuitenkaan ole minun vastuullani millään tavoin, joten pyrin ainoastaan minimoimaan hänen käytöksestään itselleni koituvat haitat, kuitenkin niin, ettei lapsi sitä huomaa tai ymmärrä. Kuten sanottu, perusarki sujuu ihan ok, ja ongelmakäytös liittyy tuollaisiin erikoisempiin tilanteisiin, jotka minun on suht helppoa välttää.

Liian usein vanhemmat luovuttavat ja alkavat noiksi "roboteiksi", eli ilmeisesti suojaavat itseään etäännyttämällä ettei pää hajoa. Sitten vaan odotellaan, että kyllä se siitä.

Mutta kun ei se siitä. Tällaiset lapset ovat aivan hulluja viimeistään teini-iässä, jos jo alakouluikäisenä ovat tyranneja. Jos lapsi ei ole kehitysvammainen niin kyllä sen pitää uskoa jos sitä käsketään. Toiset on kovapäisempiä, mutta jos on normaaliälyinen, niin nekin saa oppimaan asian.

Vanhemmat on luovuttaneet. Eiköhän se sitä ole. Kenties hakevat jonkun diagnoosin yksityiseltä puoskarilta ja sitten heittäytyvät se taakse. Näin minä näkisin.

Kaikki hyvin kun ei vain tuollainen tapaus tule vieraaksi meille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"En osta mitään adhd-selitystä, koska se on liian helppo"

Joo, mäkin lääkärinä ohitan aina sen parhaiten oireisiin sopivan selityksen, koska se on liian helppo. Hauskempaa keksiä selityksiä, kuinka vika on potilaassa tai sen lähipiirissä, ihan pskoja ihmisiä ovat.

Kyllähän tuota adhd:tä tungetaan selitykseksi joka toiseen asiaan ja siten laistetaan esim vanhempien vastuu kasvatuksesta. Tämäkin aloituksen pikkutyranni on vain ja ainoastaan löperöiden vanhempien huonon kasvatuksen tulos. Saa toki olla eri mieltä.

Meillä on aivan j*malattoman huomionhakuinen 9v, ja taustalla juurikin ADHD ja ekstrovertti luonne - eli kaikesta kasvatuksesta, kuntoutuksesta ja tukitoimista huolimatta iso osa ajattelusta pulppuaa suoraan ympärillä olevien ihmisten päälle puheena ja toimintana. Ja sitä ajatteluahan on. Eniten tilanteesta kärsii lapsi itse, koska hän tajuaa että muut on turhautuu ja ärtyy hänen toiminnastaan, ja sitten pettyy itseensä ja illalla itkeskelee miksi on niin huono. Muut sentään saa hänen aivoistaan taukoja, hän itse ei. Samojen vanhempien kasvatustaidoilla on kasvanut myös kaksi esimerkillisen rauhallista ja huomaavaista lasta (toinen jopa siinä määrin että pitää vähän kannustaa ottamaan itselleen tilaa ja tuomaan omia tarpeita esiin), että ei tää nyt ihan vain meidän kasvatustyylin aikaansaannosta voi olla. Tehdään ihan törkeän paljon töitä sen eteen että a) lapsi ei alkaisi vihata itseään ja b) muillakaan ei olisi tarvetta vihata häntä. Olen tiukka, mutta tiedostan että lapselta on turha vaatia mahdotonta. Esim. teatteriesityksen katsominen kailottamatta on lapselle mahdotonta ilman apua, joten esitys katsotaan niin että mun käsi on hänen polvella tai kädessä ja aina kun rekisteröin hänen vetävän henkeä puhuakseen, lisään hitusen painoa/puristusta muistuttaakseni volyymista, jolloin lapsi muistaa kuiskata. Ja esim. jollain mökkireissulla toinen vanhempi on koko ajan lähistöllä ja sanallisesti, koskettaen tai katseella jarruttaa lasta ettei hän kuvainnollisesti vyöry muiden päälle. Sit välillä otetaan sen verran etäisyyttä esim. ulkoillen että ei tartte lapsen koko ajan pinnistellä ja pienentää itseään, vaan saa pulputa. Ymmärrän hyvin jos joku ei aina jaksa, mutta se ei tarkoita etteikö hän olisi jaksanut (kasvattanut) tai että se jaksaminen (kasvattaminen) taikoisi ongelman pois.

?????????????????????????? Ja tuollaista mölisevää kakaraa on sitten ihan PAKKO yleensä viedä sinne teatteriiin pilaamaan satojen muiden katsojien elämyksen?

Eihän ne siellä kotona ollessa opi miten maailmassa ollaan. Ja jos et huomannut, niin me on löydetty keinot siihen ettei hän pilaa satojen muiden katsojien elämystä, mitä nyt vähän äidin keskittymistä esitykseen häiritsee.

Enemmän minua vaivaisi jos lapseni olisi kaltaisesi vihakimppu.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on tuttavaperhe, jossa on molemmat lapset tällaisia.

Tapaamme perheiden kesken muutaman kerran vuodessa ja olen jo parin tunnin jälkeen ihan loppu.

Lapsilla on joku ihmeellinen status perheessä.

Olemme tunteneet jo yli kymmenen vuotta eikä lasten kasvaminen ole vähentänyt tätä esille tulemisen tarvetta.

Diagnooseja heillä ei ole.

Heidät on vaan kasvatettu erityisiksi lumihiutaleiksi.

Tunnen aivan samanlaisen perheen. En ihmettele yhtään, että suhteet lapsiperheisiin viilenee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi miehen lapsista on myös tuollainen, samanikäinen. Arki pääsääntöisesti ihan ok, mutta pahinta on silloin, kun tulee vieraita. Alkaa hirveä temppuilu, älämölö, pianon "soitto", (ei osaa soittaa, eikä normaalisti soita, osaa ulkoa yhdestä kappaleesta noin kymmenen nuotin verran, toistaa sitä) alkaa olevinaan isälleen puhua, kuinka ei ole koskaan saanut ysiä huonompaa koenumeroa, mutta todellisuudessa puhuu tarkoituksella niin kovaa että vieraat kuulevat ja odottaa vierailta kehuja.

Äärimmäisen raskasta ja noloa, mies yrittää aloituksen kuvauksen tapaan ponnettomasti kieltää, mutta mitään ei tapahdu. On alkanut siinä määrin ottaa päähän, että omia vieraita en lapsiviikoilla kutsu ja jos miehelle on tällöin tulossa vieraita tai sukulaisia, pyrin järjestämään itselleni muuta tekemistä kodin ulkopuolella.

Valitettavasti kuulostaa vähän siltä että lapsi on jäänyt jostain paitsi jos kaipaa noin paljon kehuja ja huomiota muilta. Onko sisaruksia huomioitu enemmän? Kai tiedätte että huomionkipeälle lapselle paras keino ei ole vain kieltää häntä vaan antaa huomiota sopivasti ja opettaa samalla että muutkin saavat sitä? Kaikki kaipaavat huomiota, aikuisetkin. Siinä ei siis sinänsä ole mitään vaarallista. Lasten pitää vain vähitellen oppia, että sen lisäksi että he saavat huomiota myös muut saavat sitä. Kukaan ei voi olla koko ajan äänessä, mutta kyllä jokaisen äänen pitää saada kuulua ja saada positiivista vahvistusta useita kertoja päivässä.

Tiedän kyllä ja olen sitä mieltä että aivan varmasti tämän lapsen tapauksessa käytöksen syynä on se, että lapsia on aivan liikaa vanhempien resursseihin nähden. Koska kyseessä on mieheni lapsi, lapsi tai hänen kasvatuksensa ei kuitenkaan ole minun vastuullani millään tavoin, joten pyrin ainoastaan minimoimaan hänen käytöksestään itselleni koituvat haitat, kuitenkin niin, ettei lapsi sitä huomaa tai ymmärrä. Kuten sanottu, perusarki sujuu ihan ok, ja ongelmakäytös liittyy tuollaisiin erikoisempiin tilanteisiin, jotka minun on suht helppoa välttää.

Eli miehesi lapsi on 10-vuotias ja ilmeisen säännöllisesti asuu sinun kanssasi saman katon alla? Ja sinä pokkana väität, että hänen olemisensa, kasvatuksensa ja huomioiminen ei kuulu sinulle?

Lain mukaan ei tietenkään kuulu, mutta sinä olet aikuinen.

Kyllä se lapsi vaistoaa mitä hänestä ajattelet, ja sekin voi pahentaa tilannetta. Olet pahimmissakin tilanteissa kuitenkin läsnä, koska pystyt kertomaan miten ne menee? Ja silti nostat kädet pystyyn ja ajattelet ettei kuulu sinulle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi miehen lapsista on myös tuollainen, samanikäinen. Arki pääsääntöisesti ihan ok, mutta pahinta on silloin, kun tulee vieraita. Alkaa hirveä temppuilu, älämölö, pianon "soitto", (ei osaa soittaa, eikä normaalisti soita, osaa ulkoa yhdestä kappaleesta noin kymmenen nuotin verran, toistaa sitä) alkaa olevinaan isälleen puhua, kuinka ei ole koskaan saanut ysiä huonompaa koenumeroa, mutta todellisuudessa puhuu tarkoituksella niin kovaa että vieraat kuulevat ja odottaa vierailta kehuja.

Äärimmäisen raskasta ja noloa, mies yrittää aloituksen kuvauksen tapaan ponnettomasti kieltää, mutta mitään ei tapahdu. On alkanut siinä määrin ottaa päähän, että omia vieraita en lapsiviikoilla kutsu ja jos miehelle on tällöin tulossa vieraita tai sukulaisia, pyrin järjestämään itselleni muuta tekemistä kodin ulkopuolella.

Valitettavasti kuulostaa vähän siltä että lapsi on jäänyt jostain paitsi jos kaipaa noin paljon kehuja ja huomiota muilta. Onko sisaruksia huomioitu enemmän? Kai tiedätte että huomionkipeälle lapselle paras keino ei ole vain kieltää häntä vaan antaa huomiota sopivasti ja opettaa samalla että muutkin saavat sitä? Kaikki kaipaavat huomiota, aikuisetkin. Siinä ei siis sinänsä ole mitään vaarallista. Lasten pitää vain vähitellen oppia, että sen lisäksi että he saavat huomiota myös muut saavat sitä. Kukaan ei voi olla koko ajan äänessä, mutta kyllä jokaisen äänen pitää saada kuulua ja saada positiivista vahvistusta useita kertoja päivässä.

Tiedän kyllä ja olen sitä mieltä että aivan varmasti tämän lapsen tapauksessa käytöksen syynä on se, että lapsia on aivan liikaa vanhempien resursseihin nähden. Koska kyseessä on mieheni lapsi, lapsi tai hänen kasvatuksensa ei kuitenkaan ole minun vastuullani millään tavoin, joten pyrin ainoastaan minimoimaan hänen käytöksestään itselleni koituvat haitat, kuitenkin niin, ettei lapsi sitä huomaa tai ymmärrä. Kuten sanottu, perusarki sujuu ihan ok, ja ongelmakäytös liittyy tuollaisiin erikoisempiin tilanteisiin, jotka minun on suht helppoa välttää.

Eli miehesi lapsi on 10-vuotias ja ilmeisen säännöllisesti asuu sinun kanssasi saman katon alla? Ja sinä pokkana väität, että hänen olemisensa, kasvatuksensa ja huomioiminen ei kuulu sinulle?

Lain mukaan ei tietenkään kuulu, mutta sinä olet aikuinen.

Kyllä se lapsi vaistoaa mitä hänestä ajattelet, ja sekin voi pahentaa tilannetta. Olet pahimmissakin tilanteissa kuitenkin läsnä, koska pystyt kertomaan miten ne menee? Ja silti nostat kädet pystyyn ja ajattelet ettei kuulu sinulle?

Jos lapsen isä laiminlyö lapsen kasvatusta eikä huomioi tätä, ei se äitipuoli tilannetta voi pelastaa. Päinvastoin, kun aikuisilla eri linja kasvatuksessa, se torpedoi kaikki mahdollisuudet muutokseen.

Naiset ovat kasvattajanikin huonompia kuin miehet. Every goddamn time. Etsikää siis vikoja naisista. Naisen virka on antaa sitä rintaa, ja potea ihmisenalku sisällään, muun hoitaa kunnioitettava mies, niin se on. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"En osta mitään adhd-selitystä, koska se on liian helppo"

Joo, mäkin lääkärinä ohitan aina sen parhaiten oireisiin sopivan selityksen, koska se on liian helppo. Hauskempaa keksiä selityksiä, kuinka vika on potilaassa tai sen lähipiirissä, ihan pskoja ihmisiä ovat.

Kyllähän tuota adhd:tä tungetaan selitykseksi joka toiseen asiaan ja siten laistetaan esim vanhempien vastuu kasvatuksesta. Tämäkin aloituksen pikkutyranni on vain ja ainoastaan löperöiden vanhempien huonon kasvatuksen tulos. Saa toki olla eri mieltä.

Meillä on aivan j*malattoman huomionhakuinen 9v, ja taustalla juurikin ADHD ja ekstrovertti luonne - eli kaikesta kasvatuksesta, kuntoutuksesta ja tukitoimista huolimatta iso osa ajattelusta pulppuaa suoraan ympärillä olevien ihmisten päälle puheena ja toimintana. Ja sitä ajatteluahan on. Eniten tilanteesta kärsii lapsi itse, koska hän tajuaa että muut on turhautuu ja ärtyy hänen toiminnastaan, ja sitten pettyy itseensä ja illalla itkeskelee miksi on niin huono. Muut sentään saa hänen aivoistaan taukoja, hän itse ei. Samojen vanhempien kasvatustaidoilla on kasvanut myös kaksi esimerkillisen rauhallista ja huomaavaista lasta (toinen jopa siinä määrin että pitää vähän kannustaa ottamaan itselleen tilaa ja tuomaan omia tarpeita esiin), että ei tää nyt ihan vain meidän kasvatustyylin aikaansaannosta voi olla. Tehdään ihan törkeän paljon töitä sen eteen että a) lapsi ei alkaisi vihata itseään ja b) muillakaan ei olisi tarvetta vihata häntä. Olen tiukka, mutta tiedostan että lapselta on turha vaatia mahdotonta. Esim. teatteriesityksen katsominen kailottamatta on lapselle mahdotonta ilman apua, joten esitys katsotaan niin että mun käsi on hänen polvella tai kädessä ja aina kun rekisteröin hänen vetävän henkeä puhuakseen, lisään hitusen painoa/puristusta muistuttaakseni volyymista, jolloin lapsi muistaa kuiskata. Ja esim. jollain mökkireissulla toinen vanhempi on koko ajan lähistöllä ja sanallisesti, koskettaen tai katseella jarruttaa lasta ettei hän kuvainnollisesti vyöry muiden päälle. Sit välillä otetaan sen verran etäisyyttä esim. ulkoillen että ei tartte lapsen koko ajan pinnistellä ja pienentää itseään, vaan saa pulputa. Ymmärrän hyvin jos joku ei aina jaksa, mutta se ei tarkoita etteikö hän olisi jaksanut (kasvattanut) tai että se jaksaminen (kasvattaminen) taikoisi ongelman pois.

?????????????????????????? Ja tuollaista mölisevää kakaraa on sitten ihan PAKKO yleensä viedä sinne teatteriiin pilaamaan satojen muiden katsojien elämyksen?

Ajattelitko että lapsi kasvaa paremmaksi jos jätetään kotiin perheen tai luokan yhteisistä tekemisistä? Tuskin kukaan tällaiselle lapselle teatteria ensimmäisen tarjoaa juuri hänen takiaan, mutta joskus tehdään jotain mitä muut haluaa ja silloinkin pitää osata käyttäytyä. He sentään harjoittelevat.

Kaverilla vaikeaa käydä kylässä kun perheessä samanlainen tyranni kakara vie huomion. Heillä lapsijohteinen kasvatus, lasta ei ole jätetty hetkeksikään ilman huomiota. Vaikka lapsi kävisi vain kakalla niin sille annetaan aplodeja ja hihkutaan kuinka hienosti väänsi kakan. Nykyään mukula heittelee vaikka kivillä aikuisia ja muita lapsia, jos ei saa huomiota heti.

Vierailija kirjoitti:

Kaverilla vaikeaa käydä kylässä kun perheessä samanlainen tyranni kakara vie huomion. Heillä lapsijohteinen kasvatus, lasta ei ole jätetty hetkeksikään ilman huomiota. Vaikka lapsi kävisi vain kakalla niin sille annetaan aplodeja ja hihkutaan kuinka hienosti väänsi kakan. Nykyään mukula heittelee vaikka kivillä aikuisia ja muita lapsia, jos ei saa huomiota heti.

Meillä 60-luvulla annettiin remmistä eli vyöstä. Sitä oikeasti oppii olemaan hiljaa. Koko tämä ketju ja kaikki nämä ongelmat ovat seurasta siitä, ettei lapselle saa opettaa rajoja ns. käytännöllisesti.