Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Yllättävän voimakkaat tunteet, kun lapsi muutti kotoa
11.08.2023 |
Hiljaisuus, tyhjä pelituoli, jälkeen jääneitä tavaroita siellä täällä... Koti, jota on rakennettu perheelle; niin paljon ylimääräistä yhtäkkiä. Vanhat lippikset hattuhyllyllä, isot lasivuoat keittiön kaapissa joita ei enää tarvita. Haaveilin siitä, ettei leikkuulaudalta löytyisi enää yhtäkään tyhjää, litistämätöntä maitopurkkia, ja nyt kaikki jää siten kuin ne itse laitan ja jätän... Minäkö haaveilin siitä? Laitan lempimusiikkiani soimaan ilman kuulokkeita, mutta taas se on häiriöksi, nyt itselleni. Omatunto soimaa niistä kerroista kun en ollut parhain äiti ja laitoin työt edelle, lapsi meni siinä sivussa. Ekan luokan aloittamiset, yläkoulun epävarmuus, lukio ja paineet. Kaikki ohi.
Tiedän, että lapsi pärjää ja hänen elämänsä etenee kuten kuuluu.
On vain ikävä.
Kommentit (58)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juljus kirjoitti:
Miettikääs miltä tuntuu meistä jolta on viety lapset väkisin pois. Se viikonloppu tapailu ei ihan riitä...
Puhumattakaan meistä, joitten lapsi on kuollut. Siltä kannalta ne, keitten lapset lähtevät omaan elämäänsä, voisivat ottaa vähän järkeä käteen. On teillä ollut kuitenkin aikaa ja tietoa, että tuo päivä koittaa. Teillä on myös mahdollisuus, että näette, tulevat käymään, voitte soittaa. Ei kovin dramaattista, mutta saa tuostakin draamaa. Ketä ravisuttaa mikäkin.
Tänne ei näköjään saa kirjoittaa yhtään mitään, kun aina löytyy joku, jolla on vielä surkeammin. Ajattele, jollain on voinut kuolla kaksi lasta.
Senkun kirjoittelet vaan. Ei mulla ole surkeasti asiat, vaikka lapsi on kuollut. En vaan ymmärrä tuollaista draamaa; lasten kuuluukin kasvaa ja lentää omilleen. Pahempi jos ei siihen kykene. Voihan tietysti olla niin, että olette saaneet elää niin suloista kermap elämää, että pahinta mitä on tapahtunut on se mikä on luonnollista ja toivottavaa. Hienosti on asiat, jos ei muuta ole.
Ei minulla ollut iso kriisi lasten poismuutto, mutta onhan se outoa, kun parikymmentä vuotta saman katon alla asunut muuttaa pois. Olen pahoillani lapsesi kuolemasta, mutta ymmärtänet varmaan, että isot elämänmuutokset ovat stressaavia vaikka ne luonnollisia ja toivottuja asioita olisivatkin.
Jos täällä olisi ketju "Elämäni pahin kokemus", niin oman lapsen menettäminen olisi sielläkin ykkösenä. Itse en kirjoittaisi lapsen poismuutosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mullakin on ollut yhtäkkiä taas ikävä lapsiperheaikaa vaikka lapset on olleet omillaan jo muutamia vuosia.
Paljon jäi tekemättä. Yritin panostaa ja nauttia siitä ajasta kuten neuvottiin vaikka raskasta se oli. Kova ikävä kuitenkin on välillä. Se oli niin täyttä elämää.
Nyt vaan ollaan kahdestaan miehen kanssa ja meillä on tylsää.
Kahdestaan ollaan täälläkin miehen kanssa mutta meillä ei ole tylsää. Lapsilla on omat talot ihan lähellä meitä ja näemme melkein päivittäin. Emme koe menettäneemme mitään, päin vastoin, lapsenlapsiakin olemme saaneet.
Vierailija kirjoitti:
Miksi minulla ei ole lainkaan tuollaisia fiiliksiä 😳 Kuopus lähdössä yliopistoon toiselle puolelle Suomea, ja pakkaan sekä ostelen tavaroita into piukeana hänen kanssaan! Olen täysin innoissani! Tyhjäksi jäävän huoneen sisustan vierahuoneeksi, suunnittelen sitä(kin) jo nyt! Aivan mahtavaa kun lapset kasvavat, lentävät pesästä ja etenkin pärjäävät! Aikansa kutakin!
Jep, olin myös innoissani, suunnittelin ja haalin tavaroita, kunnes tuli aika jättää lapsi opiskelijakämppäänsä ja ajaa pois. Et voi tietää, miltä sinusta tuntuu ennen kuin se hetki on oikeasti käsillä...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi minulla ei ole lainkaan tuollaisia fiiliksiä 😳 Kuopus lähdössä yliopistoon toiselle puolelle Suomea, ja pakkaan sekä ostelen tavaroita into piukeana hänen kanssaan! Olen täysin innoissani! Tyhjäksi jäävän huoneen sisustan vierahuoneeksi, suunnittelen sitä(kin) jo nyt! Aivan mahtavaa kun lapset kasvavat, lentävät pesästä ja etenkin pärjäävät! Aikansa kutakin!
Jep, olin myös innoissani, suunnittelin ja haalin tavaroita, kunnes tuli aika jättää lapsi opiskelijakämppäänsä ja ajaa pois. Et voi tietää, miltä sinusta tuntuu ennen kuin se hetki on oikeasti käsillä...
Kyllä minä voin, aiemmat on jo ns jätetty kymmenen vuoden sisään. Olisin ihan oikeasti itsestäni tosi huolissani, jos tässä kohtaa alkaisin huutoitkeä pikkulapsiaikojen perään 😳
Oli hirveää, kun koti oli tyhjä. Siltä lähti sielu ja tarkoitus. Kohdun poisto ei ollut mitään siihen verrattuna. Minusta tuli turha, ja elämäni oli vailla suuntaa ja tarkoitusta.
Onhan minulla haastava työ, harrastuksia, ystäviä, puoliso, mutta mikään niistä ei anna elämälle suuntaa ja tarkoitusta. Arjen niillä voi täyttää ja täytänkin, mutta ikävä on hirveä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oli hirveää, kun koti oli tyhjä. Siltä lähti sielu ja tarkoitus. Kohdun poisto ei ollut mitään siihen verrattuna. Minusta tuli turha, ja elämäni oli vailla suuntaa ja tarkoitusta.
Onhan minulla haastava työ, harrastuksia, ystäviä, puoliso, mutta mikään niistä ei anna elämälle suuntaa ja tarkoitusta. Arjen niillä voi täyttää ja täytänkin, mutta ikävä on hirveä.
Siis ihan oikeasti nyt! Sanokaa mulle että pelleilette! Hyvää päivää näitä juttuja! Oletteko te todella eläneet elämäänne, ja rakentaneet sen lapsienne varaan?
Miten tämä on edes mahdollista! Olen pöyristynyt!
Vierailija kirjoitti:
Voi mä niin tiedän tuntee. Oman lapsen muutosta on nyt 4 vuotta. Ekat kuukaudet oli haikeita, seuraavat kauhean vapaan tuntuisia. Nykyisin kaipaan sitä aikaa, kun poika oli lapsi ja mietin, mitkä kaikki asiat olisin voinut tehdä paremmin.
Kun sinusta tulee mummi, voit tehdä kaiken paremmin. Siksi lapset isovanhempiaan rakastavat oikein kovasti. Et uskokaan, miten onnelliseksi isovanhemmuus voi tehdä. Siihen varmasti tarvitaan tämä haikeus lasten lähdettyä kotoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli hirveää, kun koti oli tyhjä. Siltä lähti sielu ja tarkoitus. Kohdun poisto ei ollut mitään siihen verrattuna. Minusta tuli turha, ja elämäni oli vailla suuntaa ja tarkoitusta.
Onhan minulla haastava työ, harrastuksia, ystäviä, puoliso, mutta mikään niistä ei anna elämälle suuntaa ja tarkoitusta. Arjen niillä voi täyttää ja täytänkin, mutta ikävä on hirveä.
Siis ihan oikeasti nyt! Sanokaa mulle että pelleilette! Hyvää päivää näitä juttuja! Oletteko te todella eläneet elämäänne, ja rakentaneet sen lapsienne varaan?
Miten tämä on edes mahdollista! Olen pöyristynyt!
En. Olen itsenäinen uranainen, koulutettu ja matkustellut, paljon erilaisia luovia ja kulttuuriharrastuksia. Hyvä parisuhde ja hauskaa yhdessä.
Onko sinulla lapsia?
Elämän luominen ei ole ihan järjellä selitettävissä. Äidinrakkaus on jotain itseä suurempaa, eikä sille voi mitään. Oma elämä on valjastettu uuden elämän varjelemiseen. Raskasta se on, mutta sillä on tietty omaa elämää suurempi tarkoitus ja päämäärä. Kun se on täytetty ja tarkoitus on poistunut, olo on kuin tyhjällä astialla. Ei se seuraava teatterireissu tai työprojekti oikein luo saman kaliiberin suuntaa elämälle. Ne ovat niin sanotusti ihan sama.
Kun lapset lähtivät, he halusivat rakentaa elämäänsä ja ottaa siitä vastuuta. Olimme siinä mukana aina kun tarvittiin. Välillä nähtiin vähemmän. Sitten he perustivat perheensä ja saatiin lapsenlapsia, heitä näki taas enemmän. Tärkeintä on hyväksyä heidän valintansa ja puolisonsa, olla puuttumatta liikaa lasten asioihin, niin tulevat käymään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun lapset lähtivät, he halusivat rakentaa elämäänsä ja ottaa siitä vastuuta. Olimme siinä mukana aina kun tarvittiin. Välillä nähtiin vähemmän. Sitten he perustivat perheensä ja saatiin lapsenlapsia, heitä näki taas enemmän. Tärkeintä on hyväksyä heidän valintansa ja puolisonsa, olla puuttumatta liikaa lasten asioihin, niin tulevat käymään.
Paluu 60-luvun Suomeen.
Kahdestaan ollaan täälläkin miehen kanssa mutta meillä ei ole tylsää. Lapsilla on omat talot ihan lähellä meitä ja näemme melkein päivittäin. Emme koe menettäneemme mitään, päin vastoin, lapsenlapsiakin olemme saaneet.[/quote]
On vähän eri asia asua lähekkäin, kuin satojen kilometrien päässä.
Ja hyvähän se on sinun, jos olette kahdestaan. Kaikilla ei ole noin hyvin asiat (lapset lähellä ja vielä kumppanikin)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli hirveää, kun koti oli tyhjä. Siltä lähti sielu ja tarkoitus. Kohdun poisto ei ollut mitään siihen verrattuna. Minusta tuli turha, ja elämäni oli vailla suuntaa ja tarkoitusta.
Onhan minulla haastava työ, harrastuksia, ystäviä, puoliso, mutta mikään niistä ei anna elämälle suuntaa ja tarkoitusta. Arjen niillä voi täyttää ja täytänkin, mutta ikävä on hirveä.
Siis ihan oikeasti nyt! Sanokaa mulle että pelleilette! Hyvää päivää näitä juttuja! Oletteko te todella eläneet elämäänne, ja rakentaneet sen lapsienne varaan?
Miten tämä on edes mahdollista! Olen pöyristynyt!
Pakko kompata, en oikeastaan edes ymmärrä mistä nämä ihmiset puhuvat. Ja kyllä, minulla on aikuisia lapsia. He käyvät kylässä silloin tällöin. Olen ikionnellinen että ovat omillaan, jaloillaan ja elävät omanlaistaan elämää. Minä elän myös täysin omaani. Perhevuodet menivät jo.
Se on kyl jännä miten tässäkin keskustelussa toiset tulee tsemppaamaan ja tukemaan mutta toiset taas pätemään ja painamaan alas.
Mistään asiasta eikä kokemuksesta voi puhua ilman, että joiden tarvii alkaa pätemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Juljus kirjoitti:
Miettikääs miltä tuntuu meistä jolta on viety lapset väkisin pois. Se viikonloppu tapailu ei ihan riitä...
Puhumattakaan meistä, joitten lapsi on kuollut. Siltä kannalta ne, keitten lapset lähtevät omaan elämäänsä, voisivat ottaa vähän järkeä käteen. On teillä ollut kuitenkin aikaa ja tietoa, että tuo päivä koittaa. Teillä on myös mahdollisuus, että näette, tulevat käymään, voitte soittaa. Ei kovin dramaattista, mutta saa tuostakin draamaa. Ketä ravisuttaa mikäkin.
No monen kuollut lapsi oli narkki.
Vierailija kirjoitti:
Se on kyl jännä miten tässäkin keskustelussa toiset tulee tsemppaamaan ja tukemaan mutta toiset taas pätemään ja painamaan alas.
Mistään asiasta eikä kokemuksesta voi puhua ilman, että joiden tarvii alkaa pätemään.
Miksi pitäisi vain tsempata? Jos itse kärsisin vahvasta läheisriippuvaisuudesta ja tyhjänpesänsyndroomasta, haluaisin ehdottomasti kuulla mielipiteitä niiltä, jotka selviävät kevyemmin. Miten he ajattelevat asiat, kuinka toimivat. En lässytystä siitä kuinka on sulla nyt vaikeaa, ja hirveäähän tuo. Odotat nyt siellä sitten kahvimyssy päässä parikymmentä vuotta että pääset mummoksi.
Oma lapseni muutti pois kotoa vähän sen jälkeen, kun palasi armeijasta. Jotenkin osasin sen aavistaa, mutta silti se tuntui vaikealta. Olimme puolison kanssa kasvattaneet lapsemme pärjäämään ja huolehtimaan itsestään ja taloudestaan. Lisäksi hän muutti yhdessä elämänvalittunsa kanssa, jonka tiesimme myös fiksuksi nuoreksi. Silti meitä molempia pelotti, miten he pärjäävät. Toivotimme onnea uuteen kotiin, mutta muistutimme, että kodin ovet ovat aina avoinna, jos hän kokee tarvetta palata ja apua saa ja pitää pyytää kotoa, jos on tarve. Ei ole palannut moneen vuoteen ja apukin on ollut lähinnä sitä, että tarjoamme vähän opiskelijabudjettia arvokkaammat ruoat heidän käydessään.
Tunteilleen ei mitään voi, ikävöin lasta ja puoliso ikävöi vielä enemmän. Samalla nautimme kahdestaan elämisestä ja nuorten tapaamiset ovat meille suuria juhlahetkiä. He eivät asu kaukana, mutta nuorten elämä on aktiivista harrastusten, työn ja opiskelujen vuoksi. Emme siksi tapaa kovin usein.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli hirveää, kun koti oli tyhjä. Siltä lähti sielu ja tarkoitus. Kohdun poisto ei ollut mitään siihen verrattuna. Minusta tuli turha, ja elämäni oli vailla suuntaa ja tarkoitusta.
Onhan minulla haastava työ, harrastuksia, ystäviä, puoliso, mutta mikään niistä ei anna elämälle suuntaa ja tarkoitusta. Arjen niillä voi täyttää ja täytänkin, mutta ikävä on hirveä.
Siis ihan oikeasti nyt! Sanokaa mulle että pelleilette! Hyvää päivää näitä juttuja! Oletteko te todella eläneet elämäänne, ja rakentaneet sen lapsienne varaan?
Miten tämä on edes mahdollista! Olen pöyristynyt!
Sehän on selvä ,koska ihmiset ovat erilaisia.Jotkut ovat tunteellisempia kuin toiset .
Alue: Aihe vapaa
Samaa mieltä tuon lapsensa menettäneen kanssa että kannattaa hakea vähän suhteellisuudentajua näihin juttuihin. Itse olen ollut kovilla psyykkisesti oireilevan nuoren kanssa. Olen onnellinen jos hän joskus kykenee muuttamaan omilleen ja rakentamaan itselleen hyvän elämän.
Tämä on ollut rankkaa koko perheelle. Sitä huolen ja murheen määrää ei voi kuvata kun oma lapsi on itsetuhoinen ja eristäytyy omaan maailmaansa.