Yllättävän voimakkaat tunteet, kun lapsi muutti kotoa

Piä huoli että nyt olet aikuiselle lapsellesi kuin oikea ystävä jotta hän tulee jatkossa edes käymään. 

Älä puutu ja kontroloi. Itse en käy vanhemmillani tämän takia enää edes kahvilla.

Ihmisen mieli on sellainen että haikeudella muistelee niitä hyviä hetkiä. Raskaita hetkiä ja aikoja oli myös paljon. Nekin pitää muistaa tasapainon vuoksi.

Ja sitten ne lapset tulevat käymään, mutta ovat jo vieraita ihmisiä kokonaan omassa elämässään. Teet lempiruokaansa ja kuulet rivien välistä, että ei se olekaan enää suosikki. Yrität jutella kuin ennen muinoin yhdessä asuttaessa, mutta huomaat, että samantapaiset asiat eivät enää kiinnosta. Ei tietenkään tahallaan, mutta huomaamatta lapset osoittavat, että he menivät jo hurjaa vauhtia eteenpäin, vain sinä jäit jonnekin menneisyyteen.

Jossain runossa sanotaan "lapsemme ovat tulleet ja menneet...", juuri siltä se tuntuu. Koti ei ole enää yhteinen, siitä tuli ei-kenekään-maata siksi hetkeksi, kun lapset palaavat.

Joo, se fiilis - VIHDOINKIN - , oli tosi vahva tunne.

Noh, itse joudun asumaan vielä keski-ikäisenäkin lapsuudenkodissani vanhempani kanssa. Koskaan en ole päässyt muuttamaan pois. Tuskin kovinkaan moni vanhempi tai lapsi tällaistakaan toivoo. Menemättä nyt enempää yksityiskohtiin niin itseni ja vanhempani suhde muistuttaa jollakin tapaa Ismo ja Kalle Laitelan suhdetta.

Juljus kirjoitti:

Miettikääs miltä tuntuu meistä jolta on viety lapset väkisin pois. Se viikonloppu tapailu ei ihan riitä...

Puhumattakaan meistä, joitten lapsi on kuollut. Siltä kannalta ne, keitten lapset lähtevät omaan elämäänsä, voisivat ottaa vähän järkeä käteen. On teillä ollut kuitenkin aikaa ja tietoa, että tuo päivä koittaa. Teillä on myös mahdollisuus, että näette, tulevat käymään, voitte soittaa. Ei kovin dramaattista, mutta saa tuostakin draamaa. Ketä ravisuttaa mikäkin.

Vierailija kirjoitti:

Juljus kirjoitti:

Miettikääs miltä tuntuu meistä jolta on viety lapset väkisin pois. Se viikonloppu tapailu ei ihan riitä...

Puhumattakaan meistä, joitten lapsi on kuollut. Siltä kannalta ne, keitten lapset lähtevät omaan elämäänsä, voisivat ottaa vähän järkeä käteen. On teillä ollut kuitenkin aikaa ja tietoa, että tuo päivä koittaa. Teillä on myös mahdollisuus, että näette, tulevat käymään, voitte soittaa. Ei kovin dramaattista, mutta saa tuostakin draamaa. Ketä ravisuttaa mikäkin.

Tänne ei näköjään saa kirjoittaa yhtään mitään, kun aina löytyy joku, jolla on vielä surkeammin. Ajattele, jollain on voinut kuolla kaksi lasta.

Oli se hirveän vaikea paikka, kun esikoinen muutti yliopiston alettua pois kotoa, siitä tuli nyt heinäkuussa 2v. Herranjumala kuinka tein töitä itseni kanssa etten ihan prakannut ja välillä itkin oikein ulisemalla, silmät turposi kutakuinkin umpeen. Ja se tunne, kun startattiin kotoa kohti hänen asuinpaikaltaan ja asunnolta, automatka kesti n.3h ja minä itkin, itkin ja itkin, tuntui, että olin hylännyt lapseni ja jotakin kamalaa tapahtuu, kun en ole lähellä.

Kaikki on mennyt hienosti ja tiesinhän minä sen, mutta silti, eikä asiassa auttanut koronan vaikutukset mm opiskeluun ja sosiaaliseen elämään.

Nyt on kuopus tekemässä lähtöä, varmaan jo tämän vuoden puolella tai pian ensivuonna, saas nähdä kuinka minun sitten käy, kaikki linnut lentäneet silloin pesästä ja on vain heidän "tyhjät" huoneensa jne, vaikka niissä huonekalutkin vielä on.

Jossain vaiheessa tartteis kai jotain sillekin asialle tehdä, päivittää huoneita jotenkin, ainakin toista niin, että olisi kokonaan vaikka "vaatehuoneena", työhuone tms ja toinen sitten heidän kotikäyntejä varten oleva huone jossa olla ja punkata ym.

En tiedä..

Itse asuin liian kauan kotona yh äitini kanssa. Hän oli hyvä äiti mutta kyllä niistä viimeisistä vuosista jäi mieleen tunne kyttäilystä ja rahastakin tuli riitaa.

Nyt oma lapseni on muuttamassa opiskelemaan heti kirjoitusten jälkeen. Tulee ihan kamala ikävä hänen hauskoja juttujaan ja yhteisiä tekemisiä. On upea elämänvaihe kun saa seurata läheltä lukiolaisen elämää kavereineen,menoineen ja pohdintoineen.Mutta onhan se tavallaan helpotus että hän vastaa tästälähin esim.ruoka ja pyykkihuollostaan ja yölliset menotkin häiritsivät aika paljon.

Uudet tuulet puhaltavat! 

Vierailija kirjoitti:

Oli se hirveän vaikea paikka, kun esikoinen muutti yliopiston alettua pois kotoa, siitä tuli nyt heinäkuussa 2v. Herranjumala kuinka tein töitä itseni kanssa etten ihan prakannut ja välillä itkin oikein ulisemalla, silmät turposi kutakuinkin umpeen. Ja se tunne, kun startattiin kotoa kohti hänen asuinpaikaltaan ja asunnolta, automatka kesti n.3h ja minä itkin, itkin ja itkin, tuntui, että olin hylännyt lapseni ja jotakin kamalaa tapahtuu, kun en ole lähellä.

Kaikki on mennyt hienosti ja tiesinhän minä sen, mutta silti, eikä asiassa auttanut koronan vaikutukset mm opiskeluun ja sosiaaliseen elämään.

Nyt on kuopus tekemässä lähtöä, varmaan jo tämän vuoden puolella tai pian ensivuonna, saas nähdä kuinka minun sitten käy, kaikki linnut lentäneet silloin pesästä ja on vain heidän "tyhjät" huoneensa jne, vaikka niissä huonekalutkin vielä on.

Jossain vaiheessa tartteis kai jotain sillekin asialle tehdä, päivittää huoneita jotenkin, ainakin toista niin, että olisi kokonaan vaikka "vaatehuoneena", työhuone tms ja toinen sitten heidän kotikäyntejä varten oleva huone jossa olla ja punkata ym.

En tiedä..

Mene hoitoon.

Voin samaistua, vaikka lapset ei vielä ole muuttanut pois.

Eron jälkeen lapset asuivat isällään ja se repivä tunne, kun koti on aivan tyhjä et enää tiedä missä he ovat ja voivatko hyvin. Piti aina laittaa huoneen ovi kiinni ja ns unohtaa lapset. Muuten olo kehno.

Nyt lapset teinejä ja ei ole montaa vuotta kun oikeasti muuttavat pois. Olen jo alkanut potemaan tyhjän pesän syndroomaa, joten päätin vielä yhden vauvan kriiseilyyn tehdä.

En ole valmis vielä tyhjään kotiin!!! :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juljus kirjoitti:

Miettikääs miltä tuntuu meistä jolta on viety lapset väkisin pois. Se viikonloppu tapailu ei ihan riitä...

Puhumattakaan meistä, joitten lapsi on kuollut. Siltä kannalta ne, keitten lapset lähtevät omaan elämäänsä, voisivat ottaa vähän järkeä käteen. On teillä ollut kuitenkin aikaa ja tietoa, että tuo päivä koittaa. Teillä on myös mahdollisuus, että näette, tulevat käymään, voitte soittaa. Ei kovin dramaattista, mutta saa tuostakin draamaa. Ketä ravisuttaa mikäkin.

Tänne ei näköjään saa kirjoittaa yhtään mitään, kun aina löytyy joku, jolla on vielä surkeammin. Ajattele, jollain on voinut kuolla kaksi lasta.

Senkun kirjoittelet vaan. Ei mulla ole surkeasti asiat, vaikka lapsi on kuollut. En vaan ymmärrä tuollaista draamaa; lasten kuuluukin kasvaa ja lentää omilleen. Pahempi jos ei siihen kykene. Voihan tietysti olla niin, että olette saaneet elää niin suloista kermap elämää, että pahinta mitä on tapahtunut on se mikä on luonnollista ja toivottavaa. Hienosti on asiat, jos ei muuta ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juljus kirjoitti:

Miettikääs miltä tuntuu meistä jolta on viety lapset väkisin pois. Se viikonloppu tapailu ei ihan riitä...

Puhumattakaan meistä, joitten lapsi on kuollut. Siltä kannalta ne, keitten lapset lähtevät omaan elämäänsä, voisivat ottaa vähän järkeä käteen. On teillä ollut kuitenkin aikaa ja tietoa, että tuo päivä koittaa. Teillä on myös mahdollisuus, että näette, tulevat käymään, voitte soittaa. Ei kovin dramaattista, mutta saa tuostakin draamaa. Ketä ravisuttaa mikäkin.

Tänne ei näköjään saa kirjoittaa yhtään mitään, kun aina löytyy joku, jolla on vielä surkeammin. Ajattele, jollain on voinut kuolla kaksi lasta.

Ajattele, jollain ei ole yhtään lasta.

En kaipaa aikaa kun lapsi oli pienempi mutta lämmöllä muistelen. Oli kamalaa kun lähti, mutta lohduttauduin että näin sen pitikin mennä. Nyt on myös aikaa itselle ja koti ei enää tunnut niin tyhjältä. Ja käyhän poika usein moikkaamassa mutsia. 🙂 Kyllä se siitä.

Vierailija kirjoitti:

Juljus kirjoitti:

Miettikääs miltä tuntuu meistä jolta on viety lapset väkisin pois. Se viikonloppu tapailu ei ihan riitä...

Puhumattakaan meistä, joitten lapsi on kuollut. Siltä kannalta ne, keitten lapset lähtevät omaan elämäänsä, voisivat ottaa vähän järkeä käteen. On teillä ollut kuitenkin aikaa ja tietoa, että tuo päivä koittaa. Teillä on myös mahdollisuus, että näette, tulevat käymään, voitte soittaa. Ei kovin dramaattista, mutta saa tuostakin draamaa. Ketä ravisuttaa mikäkin.

Minulla on yksi lapsi muuttanut pois kotoa ja yksi lapsi kuollut. Ei minusta nämä asiat ole toisiinsa verrattavissa. 

Vierailija kirjoitti:

Oli se hirveän vaikea paikka, kun esikoinen muutti yliopiston alettua pois kotoa, siitä tuli nyt heinäkuussa 2v. Herranjumala kuinka tein töitä itseni kanssa etten ihan prakannut ja välillä itkin oikein ulisemalla, silmät turposi kutakuinkin umpeen. Ja se tunne, kun startattiin kotoa kohti hänen asuinpaikaltaan ja asunnolta, automatka kesti n.3h ja minä itkin, itkin ja itkin, tuntui, että olin hylännyt lapseni ja jotakin kamalaa tapahtuu, kun en ole lähellä.

Kaikki on mennyt hienosti ja tiesinhän minä sen, mutta silti, eikä asiassa auttanut koronan vaikutukset mm opiskeluun ja sosiaaliseen elämään.

Nyt on kuopus tekemässä lähtöä, varmaan jo tämän vuoden puolella tai pian ensivuonna, saas nähdä kuinka minun sitten käy, kaikki linnut lentäneet silloin pesästä ja on vain heidän "tyhjät" huoneensa jne, vaikka niissä huonekalutkin vielä on.

Jossain vaiheessa tartteis kai jotain sillekin asialle tehdä, päivittää huoneita jotenkin, ainakin toista niin, että olisi kokonaan vaikka "vaatehuoneena", työhuone tms ja toinen sitten heidän kotikäyntejä varten oleva huone jossa olla ja punkata ym.

En tiedä..

Ryhdistäydy nainen! Lasten kuuluu lähteä omilleen. Teet nyt kuopuksen lähdöstä vaikean lapselle. Mieti miten kuopus, jonka kuuluisi pian lähteä kokeilemaan omia siipiä kokee tässä tilanteessa. On jo nähnyt kuinka äiti on rikki esikoisen muutosta. Kuinka vaikeaa hänen voi olla lähteä ja tunteeko huonoa omaa tuntoa pois muutosta. 

Kyllä sitä muistelee kun lapset olivat pieniä ja itselleni jäi ainakin niistä ajoista tunne että tämä on se paras aika josta pitäisi nauttia. Kun lapset kasvavat niin ei vanhempi ole heille enää elämässä se ykkönen. Pitää keksiä muuta sisältöä elämäänsä.

Miksihän sitä soimaa itseään juuri siitä, missä jäi vajaaksi. Ikään kuin kaikki ponnistelu olisi ollut toissijaista, vaikka sitä oli paljon; joka päivä yritti parhaansa. Lapsen lähdettyä uutta mahdollisuutta ei tule. Välillä mietin, miten etävanhempien pää kestää, kun menettävät niin paljon.

Miksi minulla ei ole lainkaan tuollaisia fiiliksiä 😳 Kuopus lähdössä yliopistoon toiselle puolelle Suomea, ja pakkaan sekä ostelen tavaroita into piukeana hänen kanssaan! Olen täysin innoissani! Tyhjäksi jäävän huoneen sisustan vierahuoneeksi, suunnittelen sitä(kin) jo nyt! Aivan mahtavaa kun lapset kasvavat, lentävät pesästä ja etenkin pärjäävät! Aikansa kutakin!