Miten keski-iän kriisisi ilmeni? Pahimmat tarinat

Kuukautiset rusastuivat 50 vuotiaana ja kasvot alkoivat kukkia kuin murrosikäisellä, näin meni seitsemän vuotta ennen kuukautisten loppumista. Muita oireita ei ollut paitsi anemia ja siitä johtuva väsyminen, joka korjaantui rautalisillä.

Ei ollu mitenkää erityisen kamalaa, enkä ajaununut mihinkään hullutuksiin.

Vierailija kirjoitti:

Kuukautiset rusastuivat 50 vuotiaana ja kasvot alkoivat kukkia kuin murrosikäisellä, näin meni seitsemän vuotta ennen kuukautisten loppumista. Muita oireita ei ollut paitsi anemia ja siitä johtuva väsyminen, joka korjaantui rautalisillä.

Ei ollu mitenkää erityisen kamalaa, enkä ajaununut mihinkään hullutuksiin.

No nuo ovat enemmänkin vaihdevuosijuttuja kuin keski-iän kriisiä.

Vierailija kirjoitti:

Kerro nyt ensin keski-iän ikähaarukka!

Mitä se yleensä on, 35-60? Mutta sanotaan, että täällä käy kunhan on 30+ :) Ettei sekoitu kolmenkympin kriisiin.

Minun ikäkriisini osui noin 38-41 ikävälille. Tempoilin silloin todella itseni kanssa ja myös parisuhteen. Meillä oli silloin mieheni kanssa huono aika parisuhteessa. Olimme olleet yhdessä 20 vuotta ja molempien ikäkriisi osui samoihin aikoihin. Halusin huomiota, mutta en sitä juuri kotoa saanut, joten ostin itselleni läjäpäin uusia kivoja vaatteita ja muutin muutenkin tyylini äitimäisestä vähän naisellisempaan.

Mitään isoja muutoksia en tehnyt, mutta ostin esimerkiksi naisellisempia kenkiä ja alusvaatteita ja kaappiin jäivät järkevät sekä hieman nuhruiset vaatteet, joita olin ennen käyttänyt. Hoidatin myös hampaani kauniiksi, kun kerrankin oli rahaa ja hymyilin sen jälkeen paljon.

Sain huomiota osakseni ja se teki kivan olon. Enempää en kuitenkaan uskaltanut, mutta ajatuksissa uskalsin ja elin unelmissani kotonakin. Onneksi mies alkoi huomioida myös ja saimme välimme kuntoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro nyt ensin keski-iän ikähaarukka!

Mitä se yleensä on, 35-60? Mutta sanotaan, että täällä käy kunhan on 30+ :) Ettei sekoitu kolmenkympin kriisiin.

Jokaisella on omat aikansa kasvaa ja alkaa tutkimaan itseään tarkemmin. Minulla ei ollut mitään kolmenkympin kriisejä, mutta neljänkympin kriisissä olin hieman juuri tuollainen ap:n jutun tapainen nainen. Löysin silloin kuitenkin oman kivan ja siistin tyylini ja lopetin olemasta nuhruinen äiti.

Nyt 50 vuotiaana en usko kovin paljoa kriisejä tulevan ellei sitten terveys repsahda.

Mulla oli kova ikäkriisi ja se kesti noin 3 vuotta. Ihastuin nuorempaan mieheen ja flirttailin kaikkien mieheni hyvännäköisten kavereiden kanssa.

Onneksi en mennyt pidemmälle ja se loppui siihen. Näin jäljestäpäin hävettää.

Edellinen jatkaa. Mun ikäkriisi oli 39-41v.

Kriisi alkoi n. 40-vuotiaana. Erään läheisen kuolema sai pohtimaan elämää tarkemmin ja oivalsin olleeni suuren osan elämästäni onneton. Pitkäaikainen asuinkumppani alkoi vaikuttaa vieraalta ja onneksi päädyimme nopeasti eroon. Hän on nyt itselleen sopivan ihmisen kanssa ja minä saan paljon kaipaamaani vapautta ja omaa aikaa ilman jatkuvaa syyllisyyttä väärässä parisuhteessa olemisesta.

Tuo kriisi olisi tietty voinut tulla jo aiemmin. Siitä on nyt viitisen vuotta. Pahinta on ehkä se, että ilman läheisen menettämistä olisin varmasti vieläkin samassa tilanteessa. Sitä vaan tottuu menemään vuodesta toiseen sen enempää miettimättä.

Ostin tavanomaisen parin kaljan sijaan kolme yhden kerran.

T: Setämies

Mun miehellä se ilmeni niin, että ennen introvertti, kotona viihtynyt mies muuttui ihan erilaiseksi. Hän alkoi käydä pubeissa, yökerhoissa, löysi jotain kavereita ja heidän kanssa matkoilla. Ei ollut edes nuorena ollut tuollaisesta kiinnostunut, oli semmoinen tietokonenörtti. Hän muuttui ihan vieraaksi persoonaksi vuoden aikana. Kun näistä keskusteltiin, hän sanoi että hänen täytyy elää, hän haluaa olla vapaa. Erään matkan jälkeen ilmoitti, että ottaa eron, ja hänellä on jo uusi. Filippiiniläinen vain 2 vuotta vanhempaa lastamme vanhempi nainen oli löytynyt matkoilta ja oli nyt suuri elämän rakkaus. Eron tultua voimaan meni heti sen naisen kanssa naimisiin ja toi hänet Suomeen. Ja hassua kyllä, pian oli uusi rouva raskaana. Siihen loppui sitten se ihana vapaus mitä hän aikoi viettää loppuiän, tuhlattuaan sanojensa mukaan parikymmentä vuotta elämästään tympeään keskiluokkaisten normien mukaiseen perhe-elämään. Siellä se nyt sitten espoolaisessa rivarissa asuu, vaimo odottaa jo toista lasta, ja kovin keskiluokkaiselta perusperhe-elämältä niiden elämä näyttää. Siinä missä minä taas olen oikeasti vapaa, kun lapsetkin on jo muuttaneet kotoa.

Nelikymppisenä erosin, menin naimisiin vuoden seukkaamisella, opiskelin uuden ammatin, vaihdoin työtä.

En tajunnut olevani keski-iän kriisissä niinä aikoina, enkä oikein vieläkään miellä sitä siten. Ajattelen laittaneeni elämäni isosti uusiksi niiltä osin, jossa oli pahoinvointia.

Jätin nelikymppisenä kaikki hankalat ihmissuhteet taakseni entisen kynnysmattoilun sijaan.

Tuo matkakuume, elämän tuhlaaminen yms ajattelu vähän vaivaa täälläkin mutta haluan saada ainokaisen lapseni maailmalle vielä ennen kuin on "mun vuoro" - kyllä se sieltä pian koittaa eikä pelkoa että hankkisin filippiiniläisen puolison kanssa jotain vauvoja vielä tähän - ei ikinä enää vaikka se puolisoajatus tuossa itse asiassa kuulostaakin ihan mukavalta :D

Mulla tuli keski-iän kriisi vähän kahdessa vaiheessa. Mulla ei ollut miestä tai lapsia, joten vähän alle 40 iässä tuli aika loppuu nyt -kriisi, tuntui että sittenkin haluan puolison ja lapsia (koskaan ennen en ollut halunnut, olin omasta valinnastani sinkku ja lapseton) ja on kauhea kiire. Epätoivoisesti Tinderistä etsin miestä, mutta törmäsin kaikenlaisiin outoihin vaan, en sellaisiin joiden kanssa oikeasti lapsia haluaisi. Vuoden päästä koko myöhäinen vauvakuume oli mennyt ohi ja oikein kauhistuin, että onneksi en löytänyt miestä aj tullut raskaaksi, koska en todellakaan haluaisi mitään lasta enkä perhe-elämää. Se oli joku ihme hormonaalinen(?) höyrähdys, joka muutti koko käsitykseni siitä mitä haluan, ja sitten meni ohi. Jotenkin pelottavaa, miten ajattelukin voi muuttua noin ääripäästä toiseen niin isossa asiassa kuin lasten hankinta.

Sitten jossain 44 ikävuoden kohdalla tuli semmoinen keski-iän masennus. Tuntui, että en ole saavuttanut elämässäni mitään, ja että oli jo liian myöhäistä saavuttaakaan. Että tässä sitä vaan odotellaan kuolemaa, ja vuorotellen pelkäsin kuolemaa (esim. tarkkailin liikaa kehon tuntemuksia ja luulin olevani vakavasti sairas) ja toivoin sitä. Että kuolisinpa  jo pian, ja nopeasti, että en halua raihnaistua ja rumentua ja hiipua hiljaa vuosikymmenten aikana. Kun ei minusta mitään hyötyäkään kellekään ollut ja koin koko elämäni epäonnistumiseksi. Menin terapiaan, ja nuorehko terapeutti valitettavasti opasti minut takaisin siihen nuoruuden ulkoisten asioiden tavoitteluun takaisin. Että pitäisi olla tavoitteita, harrastuksia, enemmän ihmissuhteita. Väkisin yritin sitten taas kiinnostua urasta töissä, deittailla, käydä erilaisia kursseja. Tämä jälkeenpäin ajatellen vain pitkitti sitä, että olisin päässyt yli kriisistäni. Se oli takertumista nuoruuteen ja ulkoisen elämän rakentamiseen, kun oikeasti aika oli kääntyä enemmän sisäänpäin ja henkisyyteen ulkoisen sijasta. Mutta en löytänyt kaikesta hääräämisestäni ja uusista ihmissuhteista onnea, kaikki tuntui tyhjältä ja merkityksettömältä, joten lopulta elämä pakotti vaan kohtaamaan sen ahdistuksen ja masennuksen, olemaan sen kanssa ja hyväksymään sen. Hyväksymään sen, että aikani saada mitään "suurta" aikaan on ohi, mutta voin silti elää oikein mukavaa elämää ehkä jopa vuosikymmeniä, jos Luoja suo. Vähitellen tuo hyväksyntä vei pois masennuksen, ja sen jälkeen olen ollut onnellisempi kuin koskaan nuorenakaan.

Ei tullut minkäänlaista keski-iän kriisiä.

Mulla on nyt sellainen, ikää 47. Jotenkin vaan tyytymätön olo koko elämääni nyt ja siihen miten se on mennyt tähän asti. Pitkästyttää ja on tylsää, mutta mikään tekeminenkään ei kiinnosta, tuntuu että kaikki on jo koettu eikä anna iloa. Esim. matkat joista ennen sain paljon iloa - nähty, ei kiinnosta. Edes luonto ei enää jotenkin kosketa, vaikka ennen se oli minulle tärkeä. Työ, mitä teen työkseni tuntuu merkityksettömältä oravanpyörältä. Olen päätynyt välillä tissuttelemaan alkoholia, koska se antaa onnellisen olon edes muutamaksi tunniksi. Ja tissutellessani olen päätynyt kummallisiin juttuihin, kuten tinder-yksityisviesteissä flirttailemaan parikymppisen miehen kanssa, hyvin seksuaalisesti. Onneksi ko. mies asuu eri maassa, joten tuskin tavataan koskaan livenä. 

Ärsyttävää on myös minulle uusi päättämättömyys, kun en enää yhtään tiedä mitä haluan. Jos kerran on tylsää, ajatus on että varmaan jotain elämässä pitäisi muuttaa. Mutta mitä? Jos vaikka mietin alanvaihtoa, en keksi millään minne haluaisin. Entä jos asuinpaikan muutos piristäisi? Ehkä, mutta kun yhtenä päivänä haluan muuttaa ulkomaille, toisena korpimökkiin erakoksi ja kolmantena Helsingin keskustaan, niin ei saa päätettyä mitään ja niin olen jumissa nykyisessä. Haluaisinko puolison? Yhtenä päivänä kovasti, toisena en yhtään. Nuorena olin aina sellainen, että tiesin mitä haluan ja tavoittelin sitä sinnikkäästi. Nyt se haluaminen on jotenkin hajonnut, en oikein halua mitään selkeästi ja se tekee elämästä suuntaa vailla olevaa.

Alkanut kiinnostaa uudestaan bilettäminen. Viimeksi olen semmoista harrastanut opiskeluaikana, enkä silloinkaan mikään kova bilettäjä ollut. Mutta silloin tällöin tuli opiskelijabileissä ja opiskelukaupungin yöelämässä käytyä. Kiinnostus loppui kun opinnotkin, tuntui ihan lapselliselta koko bilettäminen. Yllätys sitten, kun yli nelikymppisenä taas on alkanut kiinnostaa. 

Rakastuimme mieheni kanssa uudelleen, enkä nuorena edes tiennyt tällaisesta. Olemme molemmat fyysisesti hyvässä kunnossa ja teemme tantraseksimatkoja sekä harrastamme sitä mökillä. Mieheni on salskea, pitkä mies, jonka perään naiset katselevat, mutta itsekin pidän huolta ulkonäöstä, joten olemme tasavertainen pariskunta. Lapsiarjen jälkeen olemme löytäneet ne asiat uudelleen, mihin aikoinaan rakastuimme toisissamme ja olemme onnellisempia kuin koskaan aiemmin.

Sama kuin ap mutta meni liian pitkälle... Seurustelin puoli vuotta 23-vuotiaan miehen kanssa 42-vuotiaana

Vierailija kirjoitti:

Mulla tuli keski-iän kriisi vähän kahdessa vaiheessa. Mulla ei ollut miestä tai lapsia, joten vähän alle 40 iässä tuli aika loppuu nyt -kriisi, tuntui että sittenkin haluan puolison ja lapsia (koskaan ennen en ollut halunnut, olin omasta valinnastani sinkku ja lapseton) ja on kauhea kiire. Epätoivoisesti Tinderistä etsin miestä, mutta törmäsin kaikenlaisiin outoihin vaan, en sellaisiin joiden kanssa oikeasti lapsia haluaisi. Vuoden päästä koko myöhäinen vauvakuume oli mennyt ohi ja oikein kauhistuin, että onneksi en löytänyt miestä aj tullut raskaaksi, koska en todellakaan haluaisi mitään lasta enkä perhe-elämää. Se oli joku ihme hormonaalinen(?) höyrähdys, joka muutti koko käsitykseni siitä mitä haluan, ja sitten meni ohi. Jotenkin pelottavaa, miten ajattelukin voi muuttua noin ääripäästä toiseen niin isossa asiassa kuin lasten hankinta.

Sitten jossain 44 ikävuoden kohdalla tuli semmoinen keski-iän masennus. Tuntui, että en ole saavuttanut elämässäni mitään, ja että oli jo liian myöhäistä saavuttaakaan. Että tässä sitä vaan odotellaan kuolemaa, ja vuorotellen pelkäsin kuolemaa (esim. tarkkailin liikaa kehon tuntemuksia ja luulin olevani vakavasti sairas) ja toivoin sitä. Että kuolisinpa  jo pian, ja nopeasti, että en halua raihnaistua ja rumentua ja hiipua hiljaa vuosikymmenten aikana. Kun ei minusta mitään hyötyäkään kellekään ollut ja koin koko elämäni epäonnistumiseksi. Menin terapiaan, ja nuorehko terapeutti valitettavasti opasti minut takaisin siihen nuoruuden ulkoisten asioiden tavoitteluun takaisin. Että pitäisi olla tavoitteita, harrastuksia, enemmän ihmissuhteita. Väkisin yritin sitten taas kiinnostua urasta töissä, deittailla, käydä erilaisia kursseja. Tämä jälkeenpäin ajatellen vain pitkitti sitä, että olisin päässyt yli kriisistäni. Se oli takertumista nuoruuteen ja ulkoisen elämän rakentamiseen, kun oikeasti aika oli kääntyä enemmän sisäänpäin ja henkisyyteen ulkoisen sijasta. Mutta en löytänyt kaikesta hääräämisestäni ja uusista ihmissuhteista onnea, kaikki tuntui tyhjältä ja merkityksettömältä, joten lopulta elämä pakotti vaan kohtaamaan sen ahdistuksen ja masennuksen, olemaan sen kanssa ja hyväksymään sen. Hyväksymään sen, että aikani saada mitään "suurta" aikaan on ohi, mutta voin silti elää oikein mukavaa elämää ehkä jopa vuosikymmeniä, jos Luoja suo. Vähitellen tuo hyväksyntä vei pois masennuksen, ja sen jälkeen olen ollut onnellisempi kuin koskaan nuorenakaan.

Hyvä vastaus! Minä eksyin aikoinani ns hyvinvointivalmentajan juttusille. Hän oli sitä mieltä, että on *tasiteltava vastaan*! 😳 Mitä vastaan? Aikaa? Ikääntymistä? Mahdollisia ennustamattomia sairauksia? Väsymystä? Muutosta? Siellä myös vilahti jutuissa suoraan se, että on elettävä mukana siinä yhteiskunnan illuusiossa, että vain nuoruus, raikkaus ja uuden tavoittelu on arvokasta ja hienoa. Ainakin yritettävä. Näiden parin käynnin jälkeen havahduin todellisuuteen; tuollainen psykoosi ei ole minun juttuni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menin terapiaan, ja nuorehko terapeutti valitettavasti opasti minut takaisin siihen nuoruuden ulkoisten asioiden tavoitteluun takaisin. Että pitäisi olla tavoitteita, harrastuksia, enemmän ihmissuhteita. Väkisin yritin sitten taas kiinnostua urasta töissä, deittailla, käydä erilaisia kursseja. Tämä jälkeenpäin ajatellen vain pitkitti sitä, että olisin päässyt yli kriisistäni. Se oli takertumista nuoruuteen ja ulkoisen elämän rakentamiseen, kun oikeasti aika oli kääntyä enemmän sisäänpäin ja henkisyyteen ulkoisen sijasta. Mutta en löytänyt kaikesta hääräämisestäni ja uusista ihmissuhteista onnea, kaikki tuntui tyhjältä ja merkityksettömältä, joten lopulta elämä pakotti vaan kohtaamaan sen ahdistuksen ja masennuksen, olemaan sen kanssa ja hyväksymään sen. Hyväksymään sen, että aikani saada mitään "suurta" aikaan on ohi, mutta voin silti elää oikein mukavaa elämää ehkä jopa vuosikymmeniä, jos Luoja suo. Vähitellen tuo hyväksyntä vei pois masennuksen, ja sen jälkeen olen ollut onnellisempi kuin koskaan nuorenakaan.

Hyvä vastaus! Minä eksyin aikoinani ns hyvinvointivalmentajan juttusille. Hän oli sitä mieltä, että on *tasiteltava vastaan*! 😳 Mitä vastaan? Aikaa? Ikääntymistä? Mahdollisia ennustamattomia sairauksia? Väsymystä? Muutosta? Siellä myös vilahti jutuissa suoraan se, että on elettävä mukana siinä yhteiskunnan illuusiossa, että vain nuoruus, raikkaus ja uuden tavoittelu on arvokasta ja hienoa. Ainakin yritettävä. Näiden parin käynnin jälkeen havahduin todellisuuteen; tuollainen psykoosi ei ole minun juttuni.

Nuo esimerkit terapeutista ja hyvinvointivalmentajasta suututtaa mua NIIN paljon!!!