Iski minuun tuo HS:n kolumni elämästä ilman kaveriporukkaa

Vierailija kirjoitti:

Niin haluaisitteko muuttaa tämän, vai haluatteko vain sympatiaa? Itse olen aina tyrkyttämässä ratkaisuja, kun olen ratkaisukeskeinen ihminen. Unohdan että monet haluaa vain jutella näistä asioista, mutta eivät oikeasti ole valmiita tekemään mitään että asiat muuttuisivat.

Aikuisiällä on aika vaikeaa päästä johonkin isoon kaveriporukkaan mukaan, koska ne porukat ovat yleensä olleet jo pidemmän aikaa suht stabiileja ja jäsenet tunteneet toisensa pitkään. Niissä on aina ne omat inside-juttunsa, jopa tahtomattaan, ja jos ulkopuolinen henkilö on vähääkään introvertti niin halu tungetella tällaiseen mukaan voi olla melko pieni, ellei häntä nyt varta vasten ilomielin vedetä mukaan mikä on aika harvinaista. 

Yksittäisten kavereiden löytäminen tietenkin on helpompaa ja ei välttämättä edes vaadi muuta kuin itsestä "niskasta kiinni ottamista", mutta AP puhui nimenomaan suuresta ystäväpiiristä, ei muutamasta yksittäisestä (joita hänellä jo on entuudestaan).

Miksiköhän tuo Inkeri on jäänyt ilman kaveriporukkaa? On kuitenkin ihan nätti ja korkeakoulutettu, hyvässä ammatissa jne. Luulisi viiteryhmää löytyvän. Ellei sitten ole jotenkin huono itsetunto tms. Ei siinä mitään pahaa ole jos niin on, mutta ei sille ole mitään syytä.

Minusta tuo some aiheuttama fomo on kyllä aika syöpä nuorille. Ennen vanhaan se ei lyönyt naamalle samalla tavalla, vaikka ilmiö on ihan tuttu. Mutta mitä olen tällaisena vanhana akkana instasta seuraillut, niin aikamoista oman sosiaalisen elämän esittelyä se tuntuu olevan. Nyt taitaa olla vielä joku "minun kesäni"-juttu, johon laitellaan kuvia mitä kaikkea on tehty. Varmaan se ahdistaa jos itsellä ei ole samalla tavalla kokemuksia. Mutta tosiasia on myös se, että insta ei ole ihan todellisuutta, se on mielikuvilla luotu unelmahattara ja kilpailun väline.

"Porukattomuus, kuten yksinäisyys yleensäkään, harvoin johtuu henkilöstä itsestään."

Riippuu se toki olosuhteistakin, tai siis olosuhteet voivat joko auttaa tai vaikeuttaa, mutta kyllä se lopulta riippuu paljolti ihmisestä itsestään onko kaveriporukan osa vai ei. Vaikeinta on niillä, joilla on sos taidot kehittymättä, niin että eivät osaa porukoitua. 

Oletteko miettineet, että tuollaisessa kaveriporukassa kaikki eivät välttämättä tule toimeen keskenään? Porukassa on aina johtaja, ja sitten yleensä hauskuuttaja, yksi ankeilija, yksi miellyttäjä ja yksi hälläväliä tyyppi. Kuuluin itse tällaiseen porukkaan, joka lasten ja muuttojen myötä onneksi hajosi, koska ei siinä porukassa nyt niin kivaa ollut. Oltiin ajauduttu yhteen saman opiskelupaikan takia. Teoriassa kiva, käytännössä yleensä ei

Täytyy olla onnellinen kun nuorena oli hyvä kaveriporukka ja olin sosiaalinen. Näin vanhempana (45 v) ei enää jaksa, kun työt ja perhe-elämä imee kaikki mehut. Eikä ole sellaista sosiaalista tarvettakaan, ei vaan kiinnosta. Mieluummin kotisohva kuin musakeikka. 

Ymmärrän kyllä että nuorilla tämä on eri asia. Olisin varmaan kärsinyt itsekin jos olisi jäänyt ulkopuoliseksi. 

Vierailija kirjoitti:

Oletteko miettineet, että tuollaisessa kaveriporukassa kaikki eivät välttämättä tule toimeen keskenään? Porukassa on aina johtaja, ja sitten yleensä hauskuuttaja, yksi ankeilija, yksi miellyttäjä ja yksi hälläväliä tyyppi. Kuuluin itse tällaiseen porukkaan, joka lasten ja muuttojen myötä onneksi hajosi, koska ei siinä porukassa nyt niin kivaa ollut. Oltiin ajauduttu yhteen saman opiskelupaikan takia. Teoriassa kiva, käytännössä yleensä ei

Ainahan ne roolit muodostuu. Normaalissa kaveri/ystäväporukassa nuo piirteet ei lähde myrkyttämään sitä kokonaisuutta, mutta heikommassa porukassa ne alkavat määrittää ja koko homma menee pilalle. Yleensä jos porukka on alkujaan hakeutunut toistensa seuraan vapaaehtoisesti, se toimii, mutta juuri koulu/työ tms on sellainen, joista harvemmin mitään kestäviä porukoita vapaalle syntyy.

Vierailija kirjoitti:

Hesarissa alkaa olla paljon näitä kirjoittajia, joille maksetaan siitä, että he kertovat itsestään. Helppohan se toki on kirjoitella, kun ei tarvitse metsästää jutunaiheita sohvanpohjaa kauempaa. Ja lopuksi tietenkin aiheesta riippumatta kerrotaan, että on kasvettu ihmisenä ja yritetään olla itselle armollisia.

Minulla ei ole ollut koskaan kaveripiiriä. Ei ole aikoihin ollut kavereitakaan. Pitäisiköhän tarjota juttua jollekin lehdelle?

"Hesarissa alkaa olla paljon näitä kirjoittajia, joille maksetaan siitä, että he kertovat itsestään. Helppohan se toki on kirjoitella, kun ei tarvitse metsästää jutunaiheita sohvanpohjaa kauempaa. Ja lopuksi tietenkin aiheesta riippumatta kerrotaan, että on kasvettu ihmisenä ja yritetään olla itselle armollisia."

Totta. Kyllästyttää.

Vierailija kirjoitti:

Miksiköhän tuo Inkeri on jäänyt ilman kaveriporukkaa? On kuitenkin ihan nätti ja korkeakoulutettu, hyvässä ammatissa jne. Luulisi viiteryhmää löytyvän. Ellei sitten ole jotenkin huono itsetunto tms. Ei siinä mitään pahaa ole jos niin on, mutta ei sille ole mitään syytä.

Nörtti, tylsä, nipo? Onhan noita syitä. Kaikki ei ole sosiaalisesti taitavia, ei vaikka olisi maisterin tutkinto ja hyvä duuni ja kelpo ulkonäkö. En sano että Inkeri tällainen on, mutta se on mahdollista.

Nuorena kaverit on tärkeitä koska on niin paljon asioita joita ei vaan ole mielekästä tehdä yksin. Vanhemmiten ne kaverit on vain perheidensä seurassa joten silloin ei ole niin väliä vaikkei niitä olisikaan.

Vierailija kirjoitti:

Nuorena kaverit on tärkeitä koska on niin paljon asioita joita ei vaan ole mielekästä tehdä yksin. Vanhemmiten ne kaverit on vain perheidensä seurassa joten silloin ei ole niin väliä vaikkei niitä olisikaan.

Tämä on ihan totta.

Vierailija kirjoitti:

Täytyy olla onnellinen kun nuorena oli hyvä kaveriporukka ja olin sosiaalinen. Näin vanhempana (45 v) ei enää jaksa, kun työt ja perhe-elämä imee kaikki mehut. Eikä ole sellaista sosiaalista tarvettakaan, ei vaan kiinnosta. Mieluummin kotisohva kuin musakeikka. 

Ymmärrän kyllä että nuorilla tämä on eri asia. Olisin varmaan kärsinyt itsekin jos olisi jäänyt ulkopuoliseksi. 

Niin, ymmärrän minäkin tuon fiiliksen silloin jos on saanut ainakaan "elää". Mutta sitten on niitäkin jotka ovat yli kolmekymppisiä, ja tajuavat että se nuoruus jäi kokonaan kokematta. Sitä tyhjyyttä ei sitten ihan niin vain enää paikatakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyy olla onnellinen kun nuorena oli hyvä kaveriporukka ja olin sosiaalinen. Näin vanhempana (45 v) ei enää jaksa, kun työt ja perhe-elämä imee kaikki mehut. Eikä ole sellaista sosiaalista tarvettakaan, ei vaan kiinnosta. Mieluummin kotisohva kuin musakeikka. 

Ymmärrän kyllä että nuorilla tämä on eri asia. Olisin varmaan kärsinyt itsekin jos olisi jäänyt ulkopuoliseksi. 

Niin, ymmärrän minäkin tuon fiiliksen silloin jos on saanut ainakaan "elää". Mutta sitten on niitäkin jotka ovat yli kolmekymppisiä, ja tajuavat että se nuoruus jäi kokonaan kokematta. Sitä tyhjyyttä ei sitten ihan niin vain enää paikatakaan. 

Näin se varmaan on. 

Ois kiva jos ois porukka johon kuuluu. Kaikilla muilla on. Ei minulla. Muutava satunnainen kaveri .Tapaamme harvoin. Ei tule kutsuja kesämökeille eikä päivällisille. 

Ai että nyt pitäisi olla joku kiinteä, tiivis kaveriporukka, jonka kanssa vietetään grilli-iltoja ja mökkijuhannuksia joka vuosi maailman tappiin?

Nuorena minulla oli vaihtelevia kaveriporukoita, joiden kanssa vietin aikaa. Aika paljon olin myös yksin, eikä se ollut este lähteä tapahtumiin, joihin halusin mennä. Joskus menin jonkun kaverin kanssa kahdestaan. Toisinaan isommalla porukalla. 

Nyt aikuisena on edelleen ne muutama ystävä, joiden kanssa harvakseltaan pidetään yhteyksiä. Vaihtuvat kaveriporukat ovat haihtuneet. 

Juuri tästä syystä moni nautti salaa korona-ajasta. Nyt kun se on ohi ja vanha sosiaalinen maailma palaa ryminällä kuten se tänä kesä on tehnyt, aiheuttaa se tuskaa niille jotka ei ole mukana. Itse jää sinne sulkeutuneeseen maailmaan yksin, muut nauttii ja hieroo sitä onneaan naamaan somessa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole nykyään muitakaan ystäviä. Taikka kumppania. Mistään porukasta en osaa enää edes haaveilla.

Oma perheeni hyljeksi minua jo lapsena. Minulla ei ole kumppania, ei koskaan ole ollut, ei ole lapsia. Ystäviä vähän, ei ketään joka "kävisi kanssani jossain", saatikka viettäisi vappua tms. Olen aina yksin. Olen työtön, että ei ole edes työpaikan sosiaalisia suhteita.

Luulen, että kaikki johtuu minulla lapsuudestani.

Itse taas karttelen tarkoituksella kaikkia pakkoporukoita, koska kuormitun jo siitä kun pitää koko päivä olla töissä niin yltiösosiaalinen. Pidän työssäni monista puolista, mutta vapaa-ajalla olen mieluiten perheen parissa ja luonnon rauhassa.

Pääsin tuollaiseen porukkaan puolisoni kautta. Pari vuotta oli hienoa, sitten alkoi sairas dynamiikka avautua.

En toki väitä, että kaikissa kaveriporukoissa on sairas dynamiikka. Mutta en usko, että kovin monella todellisuudessa on mitään tiivistä ja toimivaa porukkaa.

Yleensä niissä tiiviissä kaveriporukoissa on se yksi, joka ehdottaa, suunnittelee, sovittelee, järjestää ja huolehtii. Ja kun tämä henkilö ei jostain syystä pystykään totuttua roolia vetämään, alkaa ne muut, jotka eivät ole koskaan ottaneet vastuuta mistään järjestelyistä, valittavat, kun kukaan ei järjestä mitään.

Sitten porukka hajoaa: PUF!