Tajusin että mieheni oli viimeinen ihminen joka tuntee minut ja on kiinnostunut minusta. Paitsi että hän ei ole

Ap oletko läheisriippuvainen? Suhteesi on ihan paska, hittoako siinä on roikuttava?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ex aviomieheni oli samanlainen. Ei sitä kiinnostanut mikään minussa. Kunhan olin hiljaa ja pidin kodin siistinä ja olin seksiin käytettävissä silloin kun hänelle sopi niin se riitti ja enempi tutustuminen oli ehdottomasti kielletty. Hän kyllä sai puhua itsestään jos halusi, koska vain hänen asiansa oli tärkeitä. Näin jälkeenpäin ei ymmärrä miksi ihmeessä aloin tuollaiselle kotipiiaksi ja patjaksi.

Onneksi olet jättänyt tuon taaksesi. Meillä on paljon hellyyttä ja halailua ja rakkautta kyllä. Kotitöitä tekee kummatkin. Meillä ei vaan ole mitään yhteistä suunnitelmaa, mies ei koskaan ole innoissaan mistään yhteisestä joka veisi aikaa tms. Ja ei tosiaan halua yhtään puhua minun voinnistani tai tunteistani tai koskaan palaa mihinkään keskusteluun suhteemme tilasta. Puhutaan

hänestä, hänen voinnista jne jne

Toi on aika surullista, jos mies ei ole kiinnostunut sun voinnista ollenkaan. Voisiko olla, että hän luulee kaiken olevan ok, koska et ilmaise asian olevan toisin? Vai onko hän kysymättä vaikka tietää sun voivan huonosti? Omasta olosta on paljon helpompi puhua, kun tietää itse mitä tuntee.

Olen ihan suoraan ja toistuvasti sanonut kyllä, kerran olin aika pahassa jamassa ja silloin ärähti että pitää lopettaa. Outo reaktio kiltiltä ihmiseltä. Mutta ei siis mitään aikuismaista tukea, suruun saan olkapään, mutta aiheisiin ei koskaan palata

JOtkut ihmiset eivät osaa käsitellä surua tai negatiivisia tunteita. Olen itse tuollainen. Haluaisin pystyä parempaan kyllä, mutta se tuntuu ylipääsemättömän vaikealta.

Nyt olisi ap:n paikka ryhdistäytyä ja pakottaa miehensä kuuntelemaan. Me ei täällä voida sua auttaa. Mies ei ehkä tajua, että tämä asia vaivaa sua näin paljon. Kerroit että teillä on kuitenkin läheisyyttä ja rakkautta, eli suhteella on vielä toivoa. Joskus miehille pitää vääntää asiat rautalangasta.

Vierailija kirjoitti:

JOtkut ihmiset eivät osaa käsitellä surua tai negatiivisia tunteita. Olen itse tuollainen. Haluaisin pystyä parempaan kyllä, mutta se tuntuu ylipääsemättömän vaikealta.

Osaatko kuvailla mitä sinussa tapahtuu/miltä tuntuu, kun näitä vaikeita tunteita pitäisi käsitellä? Miten reagoit, menetkö lukkoon vai mitä? Kysyn, koska yritän ymmärtää tällaista henkilöä lähipiirissäni.

up

Vierailija kirjoitti:

Nyt olisi ap:n paikka ryhdistäytyä ja pakottaa miehensä kuuntelemaan. Me ei täällä voida sua auttaa. Mies ei ehkä tajua, että tämä asia vaivaa sua näin paljon. Kerroit että teillä on kuitenkin läheisyyttä ja rakkautta, eli suhteella on vielä toivoa. Joskus miehille pitää vääntää asiat rautalangasta.

Olen vääntänyt rautalangasta ja kaivertanut seinään, monta kertaa ja ongelma on ehkä se että sinä ja minä olemme ihmisiä, jotka kuuntelevat, hätkähtävät ja jäävät pohtimaan sitä käytöstä ja palaavat aiheeseen yms. Minun mies kuuntelee hätkähtää ja unohtaa. Ihan kun ei oltais aiheesta koskaan puhuttu. Saa ehkä jotain epämääräisiä tunnontuskia jotka näkyy siinä että vaikka imuroi enemmän. Koska hänen mielestään imurointi on kurjaa. Mun mielestä ei. Mutta sillä tavalla se sitten toimii tämä ihminen.

Ja sille joka älisee että eroa niin pitää sitä varmaan miettiä että mitä elämältään haluaa. Kaikkien näiden vuosien aikana en ole kuitenkaan tavannut ketään muuta, jonka kanssa tulisi olo että tuon ihmisen kanssa olis kiva jakaa elämä. En siedä pinnallisuutta, pikkumaisuutta, ahneutta tai näyttämisenhalua, kateutta, vähä-älyisyyttä, kritiikittömyyttä jne. Mieheni on täysin vapaa em ominaisuuksista ja arvostan hänet todella korkealle. Jäisin varmaan sitten yksin ja pitänee miettiä että onko se sitten parempi vaihtoehto. Joskus on, kun itse en osaa olla noin vapaa toisen miettimisestä kun hän on, niin kauan kun olemme yhdessä. Jos eroaisimme niin voisin sitten keskittyä itseeni.

Sama tilanne täällä. Mies ei koskaan lohduta, ei itke minkään asian vuoksi, ei edes löheisen kuoleman vuoksi. Hän pitää kaiken sisällään ja esim. jokin hänen sairaus, flunssa tms. ovat aiheita, joista hän ei kerro tai puhu. Ne ovat heikkouden merkki.

Jos itse kerron vaikkapa päänsärystä, hän ei noteeraa, korkeintaan ynähtää. Muutenkin tunnetason asioista ei puhuta. Myös lapsen itku, paha mieli, suru ym. ns. ikävät tunteet, ovat hänelle kuin myrkkyä. Mies alkaa ivailemaan ja naureskelemaan lapsen pahalle mielelle ja yrittää heittää asian huumoriksi.

En tiedä mistä johtuu, outoa on. Lapsuudessa on oppinut, että pitää pitää kulissia kaikki hyvin, vaikka itkettää. Johtuuko siitä, että perheensä oli tunnettu paikkakunnalla, .imago olisi kärsinyt?