Lue keskustelun säännöt.
Olen erakoitunut ja yksinäinen mutta silti en halua tehdä mitään sen eteen että näkisin ihmisiä
28.07.2023 |
Tämä on minusta jotenkin erikoinen ristiriita. Jotenkin tässä minun erakkopesässä on hyvä olla mutta silti koen yksinäisyyttä ja yhteenkuulumattomuutta. Olisi siis muutamia vain vähän laimenneita kaverisuhteita, joita voisin herätellä ja ehdottaa vaikka kyläilyä mutta sitten kun asiaa tarkemmin pohdin, tulee olo etten kyllä haluakaan, olen mielummin yksin tämänkin ja huomisen ja ylihuomisen päivän. Parisuhteessa ollessa jouduin vähän väkisin opettelemaan yksin oloa ja yksin pärjäämistä, nyt on alkanut tuntua että se sujuu vähän liiankin hyvin ja ettei minulla ole edes mitään annettavaa muille ihmisille, miksi siis nähdä tai kaivata ketään. Olenkohan mennyt jotenkin rikki vai onko tämä aikuistumista ja kasvamista nöin 30 vuotiaana.
Kommentit (23)
Riippuu aika paljon, että oletko sosiaalisesti rajoittunut tms, että onko asia "vakava" vai ei. Minusta kaikkien pitäisi oppia olemaan edes jossain määrin yksin.
Jos erakoituu siksi, että pelkää/jännittää/vihaa ihmisiä jne. -Ei hyvä.
Jos "erakoituu" omasta tahdosta, mutta ei ole ongelmia kanssakäydä ihmisten kanssa esim. töissä tms. -Ihan fine.
Jos erakoituu, mutta odottaa, että unelmien prinssi/prinsessa tulee ovelta hakemaan tai pokaa kaupasta -get real.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa jossain määrin tutulta. Mulla on kyllä kavereita ja heitä välillä näen, ja se onkin ihan mukavaa, mutta tosi usein käy niin että ajattelen että nyt voisin ehdottaa tapaamista, mutta en kuitenkaan ehdota. Viihdyn omassa seurassani niin hyvin, ja usein ei jaksaisi vaan istua, kahvitella ja lätistä kunkin arjesta. Olisi kivempaa käydä jossain tapahtumassa, tanssimassa, museossa tai jotain, mutta erinäisten syiden vuoksi (mm henkisiä ja fyysisiä sairauksia sekä muita asioita) kavereiden näkeminen usein on juuri tuota istumista ja puhumista, korkeintaan lenkkeilyä ja puhumista... Välillä puhumista siivittää lapsen huuto ja aikuisten juttujen jatkuva keskeytys. Usein valitsen sitten oman seurani kun en vaan jaksa esittää kiinnostunutta siitä mitä toinen söi ruuaksi ja kertoa kun ostin uudet kengät.
Kun tunne jää ikään kuin tuntematta ainakin kehossa se ryöväytyy usein mielen tasolle strooreiksi, tulkinnoiksi ja puolustus- ja selviytymiskeinoiksi. Silloin tunteisiin reagoidaan eli mennään ihan niiden vietävänä. Tämä tietysti niittää jengiä ihmissuhteissamme varsinkin. Sanoisin kuten luultavasti sinäkin sanoisit että aika iso osa ihmissuhdesotkuista, konflikteista ja erkaantumisista johtuu tunteisiin reagoimisesta ja vastuuttomuudesta tunteiden kanssa. Väärinkäsityksiä syntyy, kun tunteista ei oteta koppia ihan pohjamutia myöten vaan jäädään sanojen ja toiminnan tasolle pyörimään ja syyttelemään.