Pääseekö "elämänsä rakkaudesta" koskaan kokonaan yli?

Millä perusteella tunne on ollut molemminpuolinen jos kerta eivät ole yhdessä?

Yksipuoliselta vaikutti rakkaus, se toinen ois saattanut vaikka feikata, kun ei kerta enää yhdessä olla.

Oliko komea ja jännä

En usko pääseväni yli, ainakin tällä hetkellä olen mieluummin yksin kuin haaleassa parisuhteessa jonkun toisen kanssa.

Pääsee, kun ymmärtää olleensa rakastunut vain oman mielen luomaan fantasiaan. Siitähän rakastumisessa on kyse: luomme omassa päässämme toisesta maailman ihanimman ihmisen. Se on illuusio. Ja siitä on kyse, kun rakastumisvaihe loppuu; eli tajuamme toisen olevan samanlainen ihminen kuin muutkin.

Tai, pääset siitä yli,kun tajuat, että sihde olikin vain riippuvuussuhde. Luulit rakastavasi, mutta tosiasiassa vain tarvitsit toista ihmistä.

Aika tekee tehtävän ja vuodet.

Pääsee jollei henkilö ole pakkomielteinen, eli sairas.

Kyllä pääsee. Tuo oma ajatus "elämän rakkaudesta" on se, mikä omaa hyvinvointia häiritsee. Ei ole mitään elämän rakkauksia.

Kyllä siitä pääsee ajan kanssa.. Mutta kyllä mä sanon että se siellä kumminkin aina on. Eli siis jos se henkilö sattuisi muuttamaan naapuriin tai vaikka näet hänet jossain sattumalta niin kyllä se on vähän eri asia kuin se että näkisi jonkun puolitutun. Eli siis kyllä se jää sisällekkin aina, jos oikeasti on ollut rakastunut. 

Mun elämän rakkaus on naimisissa oleva työkaveri, jonka kanssa en tosin ole koskaan tehnyt mitään. Itsekin olen varattu. Mutta meillä on aivan sanoinkuvaamaton henkinen yhteys. Kenenkään muun kanssa en ole elämäni aikana nauranut yhtä paljon kuin hänen. Olemme työskennelleet yhdessä kohta 15 vuotta ja kipinät ovat lyöneet alusta asti. En tiedä tunteeko hän yhtä vahvasti kuin minä. Mutta kohta 15 vuotta olen haaveillut hänestä päivittäin. Ja samalla elänyt puolisoni kanssa ja pyörittänyt perhettäni. Ja miettinyt mahtaako hän koskaan miettiä mua. Olen varma, että tästä en tule koskaan yli pääsemään.

En pääse. Ja valitettavasti tilanne on yhä, vuosien jälkeen se, että jos tämä henkilö tulisi luokseni, ilmoittaisi että pakkaa kamasi me häivytään, niin minä pakkaisin. Jättäisin kaiken. En kertaakaan vilkaisisi taakseni.

Olen kuullut ystävältäni yksipuolisessa suhteessa elämänsä rakkauden kokenut niin ei kuulemma unohda ikinä. Jos se olisi ollut molemminpuolista niin he olisivat vielä yhdessä. 

Meni uuteen suhteeseen ilman rakastumista ja oli siten helppoa erota kuten aiemmassa suhteessa hänet oli helppo jättää kun toinen ei ollut rakastunut eikä sitä tullut. 

Se pitää paikkaansa että rakastunut ihminen on ihan sokea. Sellainen ei millään usko ettei toisella olekkaan ihan samanlaisia tunteita vaan on pääasiassa imarreltu saamastaan huomiosta. 

Muutamaan vuoteen eron jälkeen muut ei oikein tunnu miltään "elämän rakkauteen" verrattuna. Sitten tilanne alkaa pikkuhiljaa normalisoitua kun se elämän rakkaus unohtuu.

Jos kyse oli elämäsi ensimmäisestä rakastumisesta, niin se on aina se ensimmäinen kokemus rakastumisesta. Jos yrittäisitte uudelleen se ei olisi enää sama asia.

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut ystävältäni yksipuolisessa suhteessa elämänsä rakkauden kokenut niin ei kuulemma unohda ikinä. Jos se olisi ollut molemminpuolista niin he olisivat vielä yhdessä. 

Meni uuteen suhteeseen ilman rakastumista ja oli siten helppoa erota kuten aiemmassa suhteessa hänet oli helppo jättää kun toinen ei ollut rakastunut eikä sitä tullut. 

Se pitää paikkaansa että rakastunut ihminen on ihan sokea. Sellainen ei millään usko ettei toisella olekkaan ihan samanlaisia tunteita vaan on pääasiassa imarreltu saamastaan huomiosta. 

Minä tiedän ja tiedostan 100 % ettei elämäni rakkaus tunne _mitään_ positiivista minua kohtaan - päinvastoin; hän inhoaa, halveksii ja vihaa minua. Myönteisin tunne on varmasti välinpitämättömyys. En ole asian suhteen millään muotoa sokea, mutta ei se minun rakkauteeni häntä kohtaan vaikuta. Minulla ei ole mitään valtaa siihen, olen järkeni kanssa inistessä kuin pisara valtameressä sen voiman edessä.

Vierailija kirjoitti:

En pääse. Ja valitettavasti tilanne on yhä, vuosien jälkeen se, että jos tämä henkilö tulisi luokseni, ilmoittaisi että pakkaa kamasi me häivytään, niin minä pakkaisin. Jättäisin kaiken. En kertaakaan vilkaisisi taakseni.

Mulla on ollut jo 15 vuotta tuollainen tyyppi stalkkerina. En tidellakaan pidä häntä ikuisesti minuun rakastuneena romantikkona vaan mielenterveysongelmaisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut ystävältäni yksipuolisessa suhteessa elämänsä rakkauden kokenut niin ei kuulemma unohda ikinä. Jos se olisi ollut molemminpuolista niin he olisivat vielä yhdessä. 

Meni uuteen suhteeseen ilman rakastumista ja oli siten helppoa erota kuten aiemmassa suhteessa hänet oli helppo jättää kun toinen ei ollut rakastunut eikä sitä tullut. 

Se pitää paikkaansa että rakastunut ihminen on ihan sokea. Sellainen ei millään usko ettei toisella olekkaan ihan samanlaisia tunteita vaan on pääasiassa imarreltu saamastaan huomiosta. 

Minä tiedän ja tiedostan 100 % ettei elämäni rakkaus tunne _mitään_ positiivista minua kohtaan - päinvastoin; hän inhoaa, halveksii ja vihaa minua. Myönteisin tunne on varmasti välinpitämättömyys. En ole asian suhteen millään muotoa sokea, mutta ei se minun rakkauteeni häntä kohtaan vaikuta. Minulla ei ole mitään valtaa siihen, olen järkeni kanssa inistessä kuin pisara valtameressä sen voiman edessä.

Kaikella rakkaudella, mutta sinun pitäisi katsoa tässä tapauksessa itseesi, ei siihen toiseen osapuoleen. Ei kerro sinun tasapainoisuudestasi hyvää, jos nostaa henkisesti väkivaltaisen ihmisen jalustalle. Se ei voi olla rakkautta, se on jotain muuta, mitä häneltä haluat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pääse. Ja valitettavasti tilanne on yhä, vuosien jälkeen se, että jos tämä henkilö tulisi luokseni, ilmoittaisi että pakkaa kamasi me häivytään, niin minä pakkaisin. Jättäisin kaiken. En kertaakaan vilkaisisi taakseni.

Mulla on ollut jo 15 vuotta tuollainen tyyppi stalkkerina. En tidellakaan pidä häntä ikuisesti minuun rakastuneena romantikkona vaan mielenterveysongelmaisena.

Minä en stalkkaa. Ei tulisi mieleenikään. Mitä se edes hyödyttäisi?

Pääsee yli. Voi kestää kymmenenkin vuotta, mutta joku aamu sitä huomaa että hitto miksi mä siitä olin edes kiinnostunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut ystävältäni yksipuolisessa suhteessa elämänsä rakkauden kokenut niin ei kuulemma unohda ikinä. Jos se olisi ollut molemminpuolista niin he olisivat vielä yhdessä. 

Meni uuteen suhteeseen ilman rakastumista ja oli siten helppoa erota kuten aiemmassa suhteessa hänet oli helppo jättää kun toinen ei ollut rakastunut eikä sitä tullut. 

Se pitää paikkaansa että rakastunut ihminen on ihan sokea. Sellainen ei millään usko ettei toisella olekkaan ihan samanlaisia tunteita vaan on pääasiassa imarreltu saamastaan huomiosta. 

Minä tiedän ja tiedostan 100 % ettei elämäni rakkaus tunne _mitään_ positiivista minua kohtaan - päinvastoin; hän inhoaa, halveksii ja vihaa minua. Myönteisin tunne on varmasti välinpitämättömyys. En ole asian suhteen millään muotoa sokea, mutta ei se minun rakkauteeni häntä kohtaan vaikuta. Minulla ei ole mitään valtaa siihen, olen järkeni kanssa inistessä kuin pisara valtameressä sen voiman edessä.

Kaikella rakkaudella, mutta sinun pitäisi katsoa tässä tapauksessa itseesi, ei siihen toiseen osapuoleen. Ei kerro sinun tasapainoisuudestasi hyvää, jos nostaa henkisesti väkivaltaisen ihmisen jalustalle. Se ei voi olla rakkautta, se on jotain muuta, mitä häneltä haluat.

Ehkä minun tasapainoni ei sitten ole ihan kunnossa, harvemmin tässä elämässä _kukaan_ on täysin tasapainossa. Minun elämäni sen sijaan on täysin tasaista. Tuo nyt vain on siihen sisältyvä fakta, jonka olen hyväksynyt. Sinä et sen sijaan ole mikään arvottamaan mikä on rakkautta ja mikä ei - sehän on täysin subjektiivista! Tämän hetket pinnalla oleva selitys rakkaudesta ei millään tavoin ole faktuaalinen.