Usko terapiaan mennyt

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutustu käsitteeseen neuroplastisuus. Lyhykäisyydessään siihen sisältyy ilmiö missä sinulla on vaikkapa muisto jostain traumasta ja toisaaltaan sitten sinulla on jokin mukava ajatus itsestäsi, olet vaikkapa hyvä kitaran soittaja ja sinulla on siitä positiivisia minäkuvaasi kohottavia kokemuksia. 

Ja miten aivosi toimii on se, että mitä enemmän ruokit ajatustasi siitä, että olet hyvä kitaran soittaja ja koet siitä mielihyvää, sitä enemmän aivosi käyttää energiaa sen kytkennän ylläpitoon.

Aivojesi kapasiteetti on rajallinen, joten sillä ei ole energiaa pitää yllä kaikkia toimintoja joten se alkaa katkoa vähemmän käytettyihin ajatuksiin yhteyksiä kunnes ne kutistuu kokonaan käyttämättömiin ja kaikki energia menee vain sen hyvä ajatuksen ylläpitoon.

Jos nyt siellä terapiassa ruokit sitä traumaasi ja yrität saada henkiin niitä vanhoja kytkentöjä, joista aivosi on jo luopunut turhina ja ne on surkastuneet, niin ymmärrät kyllä kai mihin se on menossa? Ei mihinkään.

Jos et ole ruokkinut niitä lapsuuden kytkentöjä niin ne ei palaudu ja se on juuri se homman idea. Ei me ihmiset päästäisi ikinä elämässä eteenpäin jos meidät olisi tarkoittettu loputtomiin pitämään sellaista aivotoimintaa yllä mikä ei hyödytä meitä.

Tämä on ihan täyttä huuhaata. Ihminen ei pääse eroon lapsuuden traumoista ja tunteista jos se ei käsittele niitä. Ne ovat ns. Unfinished business. Ne muistot pitää saada sieltä tiedostamattomasta esiin jotta ne voidaan käsitellä turvallisen ihmisen kanssa. Saada sanat ja ymmärrys tapahtuneelle. Sitten niistä voi päästää irti (niistä tulee normaaleja muistoja) eivätkä ne paina enää. Tämä on traumaterapian ydin ja sen teho on todistettu aivokuvantamisilla.

Aivan hyvin pääsee. Et voi aikuisena käsitellä lapsuutesi traumoja koska et ole se lapsi enää, etkä ole siinä tilanteessa. Olet aikuinen, aivan eri järjellä varustettu ja mahdollisuuksilla vaikuttaa elämääsi kuin se joka trauman koki. Olet katsojan paikalla, vieraana ja katsot muistojasi monen värittyneen muiston läpi jotka ei edes liity itse tapahtumiin. Käsittelet silloin jotain ihan muuta kuin niitä asioita jotka sen trauman loi.

Minä olen kyllä juuri noiden traumojen vuoksi enemmänkin lapsi kuin aikuinen. Enkä ole aikuisen järjellä varustettu enkä edes lapsen järjellä vaan läpeensä häiriintynyt. Eivät kognitiiviset toimintoni tai tunne-elämäni ole päässeet kehittymään normaalisti häiriintyneen lapsuuden vuoksi. En kuitenkaan usko että enempi terapia minua enää pahemmin auttaa, eivätkä lääkkeet, näillä mennään.

Minulla on sama kokemus. Koen olevani enemmän se rikkinäinen lapsi. Traumojen ja vaikeiden kokemusten vuoksi moni kehitysvaihe ja -tehtävä on käymättä läpi.

Vierailija kirjoitti:

Tutustu käsitteeseen neuroplastisuus. Lyhykäisyydessään siihen sisältyy ilmiö missä sinulla on vaikkapa muisto jostain traumasta ja toisaaltaan sitten sinulla on jokin mukava ajatus itsestäsi, olet vaikkapa hyvä kitaran soittaja ja sinulla on siitä positiivisia minäkuvaasi kohottavia kokemuksia. 

Ja miten aivosi toimii on se, että mitä enemmän ruokit ajatustasi siitä, että olet hyvä kitaran soittaja ja koet siitä mielihyvää, sitä enemmän aivosi käyttää energiaa sen kytkennän ylläpitoon.

Aivojesi kapasiteetti on rajallinen, joten sillä ei ole energiaa pitää yllä kaikkia toimintoja joten se alkaa katkoa vähemmän käytettyihin ajatuksiin yhteyksiä kunnes ne kutistuu kokonaan käyttämättömiin ja kaikki energia menee vain sen hyvä ajatuksen ylläpitoon.

Jos nyt siellä terapiassa ruokit sitä traumaasi ja yrität saada henkiin niitä vanhoja kytkentöjä, joista aivosi on jo luopunut turhina ja ne on surkastuneet, niin ymmärrät kyllä kai mihin se on menossa? Ei mihinkään.

Jos et ole ruokkinut niitä lapsuuden kytkentöjä niin ne ei palaudu ja se on juuri se homman idea. Ei me ihmiset päästäisi ikinä elämässä eteenpäin jos meidät olisi tarkoittettu loputtomiin pitämään sellaista aivotoimintaa yllä mikä ei hyödytä meitä.

Ja manifestoimalla saan ihan mitä tahansa? Niin varmaan.

Hyvä, että lähettänyt lääkäri seuraa tilannetta, joten et ole yksin asiasi kanssa. Se että on jo menossa toinen terapiavuosi, vähän yllättää, kun noin isoja ongelmia kuitenkin on. Ymmärtääkö terapeutti, miten koet, ja että terapiasuuntausvalinnan vuoksi sinulla on perustelut odottaa jotain muuta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutustu käsitteeseen neuroplastisuus. Lyhykäisyydessään siihen sisältyy ilmiö missä sinulla on vaikkapa muisto jostain traumasta ja toisaaltaan sitten sinulla on jokin mukava ajatus itsestäsi, olet vaikkapa hyvä kitaran soittaja ja sinulla on siitä positiivisia minäkuvaasi kohottavia kokemuksia. 

Ja miten aivosi toimii on se, että mitä enemmän ruokit ajatustasi siitä, että olet hyvä kitaran soittaja ja koet siitä mielihyvää, sitä enemmän aivosi käyttää energiaa sen kytkennän ylläpitoon.

Aivojesi kapasiteetti on rajallinen, joten sillä ei ole energiaa pitää yllä kaikkia toimintoja joten se alkaa katkoa vähemmän käytettyihin ajatuksiin yhteyksiä kunnes ne kutistuu kokonaan käyttämättömiin ja kaikki energia menee vain sen hyvä ajatuksen ylläpitoon.

Jos nyt siellä terapiassa ruokit sitä traumaasi ja yrität saada henkiin niitä vanhoja kytkentöjä, joista aivosi on jo luopunut turhina ja ne on surkastuneet, niin ymmärrät kyllä kai mihin se on menossa? Ei mihinkään.

Jos et ole ruokkinut niitä lapsuuden kytkentöjä niin ne ei palaudu ja se on juuri se homman idea. Ei me ihmiset päästäisi ikinä elämässä eteenpäin jos meidät olisi tarkoittettu loputtomiin pitämään sellaista aivotoimintaa yllä mikä ei hyödytä meitä.

Tämä on ihan täyttä huuhaata. Ihminen ei pääse eroon lapsuuden traumoista ja tunteista jos se ei käsittele niitä. Ne ovat ns. Unfinished business. Ne muistot pitää saada sieltä tiedostamattomasta esiin jotta ne voidaan käsitellä turvallisen ihmisen kanssa. Saada sanat ja ymmärrys tapahtuneelle. Sitten niistä voi päästää irti (niistä tulee normaaleja muistoja) eivätkä ne paina enää. Tämä on traumaterapian ydin ja sen teho on todistettu aivokuvantamisilla.

Aivan hyvin pääsee. Et voi aikuisena käsitellä lapsuutesi traumoja koska et ole se lapsi enää, etkä ole siinä tilanteessa. Olet aikuinen, aivan eri järjellä varustettu ja mahdollisuuksilla vaikuttaa elämääsi kuin se joka trauman koki. Olet katsojan paikalla, vieraana ja katsot muistojasi monen värittyneen muiston läpi jotka ei edes liity itse tapahtumiin. Käsittelet silloin jotain ihan muuta kuin niitä asioita jotka sen trauman loi.

Jokaisessa meistä kulkee mukana se sisäinen lapsi. Useimmiten siellä tiedostamattomassa. Kaikki mitä olet elämäsi aikana kokenut vaikuttaa siihen minkälainen olet nyt. Ja eniten ne 3 ensimmäistä elin vuotta jolloin persoonallisuus kehittyy ja tärkeät kehitystehtävät käydään läpi. Se ei ole merkityksellistä muistatko jonkun ikävän muiston täydellisesti, vaan se että myönnät sen, että se tapahtui, se oli todellista, se vaikutti jollain tavalla. Myöntää siihen kuuluneet tunteet, ymmärtää aikuisena sen asian merkityksen ja saa selityksen tapahtuneelle. Silloin voi saada rauhan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutustu käsitteeseen neuroplastisuus. Lyhykäisyydessään siihen sisältyy ilmiö missä sinulla on vaikkapa muisto jostain traumasta ja toisaaltaan sitten sinulla on jokin mukava ajatus itsestäsi, olet vaikkapa hyvä kitaran soittaja ja sinulla on siitä positiivisia minäkuvaasi kohottavia kokemuksia. 

Ja miten aivosi toimii on se, että mitä enemmän ruokit ajatustasi siitä, että olet hyvä kitaran soittaja ja koet siitä mielihyvää, sitä enemmän aivosi käyttää energiaa sen kytkennän ylläpitoon.

Aivojesi kapasiteetti on rajallinen, joten sillä ei ole energiaa pitää yllä kaikkia toimintoja joten se alkaa katkoa vähemmän käytettyihin ajatuksiin yhteyksiä kunnes ne kutistuu kokonaan käyttämättömiin ja kaikki energia menee vain sen hyvä ajatuksen ylläpitoon.

Jos nyt siellä terapiassa ruokit sitä traumaasi ja yrität saada henkiin niitä vanhoja kytkentöjä, joista aivosi on jo luopunut turhina ja ne on surkastuneet, niin ymmärrät kyllä kai mihin se on menossa? Ei mihinkään.

Jos et ole ruokkinut niitä lapsuuden kytkentöjä niin ne ei palaudu ja se on juuri se homman idea. Ei me ihmiset päästäisi ikinä elämässä eteenpäin jos meidät olisi tarkoittettu loputtomiin pitämään sellaista aivotoimintaa yllä mikä ei hyödytä meitä.

Tämä on ihan täyttä huuhaata. Ihminen ei pääse eroon lapsuuden traumoista ja tunteista jos se ei käsittele niitä. Ne ovat ns. Unfinished business. Ne muistot pitää saada sieltä tiedostamattomasta esiin jotta ne voidaan käsitellä turvallisen ihmisen kanssa. Saada sanat ja ymmärrys tapahtuneelle. Sitten niistä voi päästää irti (niistä tulee normaaleja muistoja) eivätkä ne paina enää. Tämä on traumaterapian ydin ja sen teho on todistettu aivokuvantamisilla.

Antaisitko esimerkin trauman käsittelystä? Minulle ei ihan hahmotu, miten tuo sanoittaminen ja ymmärrys tapahtuu.

Googleta traumaterapia. Minulla itselläni oli hyvin traumaattinen lapsuus ja muistot olivat epämääräisiä välähdyksiä, pirstaloituneita palasia sieltä täältä. Terapian myötä niistä on syntynyt kokonaisia muistoja (traumatisoitumisen myötä ne muistot eivät tallennu kokonaisina vaan hajanaisina aistihavaintoina) ja olen ymmärtänyt mitä oikeasti on tapahtunut, mitä olen kokenut ja tuntenut. Olen voinut lohduttaa itseäni ja mitä tärkeintä, sanoa itselleni sen, etteivät tapahtuneet olleet minun syytäni. Nyt terapian jälkeen ne asiat eivät vaivaa enää.

Jos minun traumani ovat selkeitä muistoja, niin en varmaan hyödy terapiasta?

Mulla oli vähän toisin päin. Tarve oli käsitellä (varhais)lapsuuden traumoja, suurin osa ammattilaisista yritti saada keskittymään nykyhetkeen. Onneksi lopulta löytyi traumaterapeutti, jonka kanssa menneisyys saatiin purettua ja uutta opeteltua.

Hyvän terapeutin ohjastuksessa kuntoutuminen voi onnistua. Jos terapeutti on huono tai edes keskinkertainen, niin tuhlaat vain rahojasi. Kannattaa lopettaa ja etsiä uusi terapeutti.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä, että lähettänyt lääkäri seuraa tilannetta, joten et ole yksin asiasi kanssa. Se että on jo menossa toinen terapiavuosi, vähän yllättää, kun noin isoja ongelmia kuitenkin on. Ymmärtääkö terapeutti, miten koet, ja että terapiasuuntausvalinnan vuoksi sinulla on perustelut odottaa jotain muuta?

Ei varmaan täysin ymmärrä, vaan antaa minun ymmärtää, että tulemme kyllä käsittelemään nykyisyyttä, mutta palaa toistuvasti varhaisiin vaiheisiin, mikä turhauttaa. En koe lapsuuttani traumaattisena. Muistot sieltä ovat ihan selviä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli vähän toisin päin. Tarve oli käsitellä (varhais)lapsuuden traumoja, suurin osa ammattilaisista yritti saada keskittymään nykyhetkeen. Onneksi lopulta löytyi traumaterapeutti, jonka kanssa menneisyys saatiin purettua ja uutta opeteltua.

Hienoa kuulla, että sait lopulta apua. Kaikkea hyvää edelleen.

Ap

Terapeutteja on hyviä ja huonoja. Yhden huonon takia ei kannata menettää uskoaan kaikkiin terapeutteihin.

Kun terapiassasi on menossa jo toisen vuoden alku, olisi hyvä vaihe nyt ratkaista, jos mietit terapeutin vaihtoa, ainakin jos tarvitset terapiaasi Kelan rahoitusta, joka siis on se kolme vuotta. Puhumattakaan siitä, että tyytymättömyytesi kalvaa sinua sen sijaan, että voisit kokea toipuvasi ja pääseväsi eteenpäin.