Lue keskustelun säännöt.
Minä olen myöhässä kaikessa tässä elämässä
08.06.2023 |
Koko elämä menee ohi ja monta asiaa jäännyt huomaamatta ja kokematta ja enää niitä ei voi enää kokea tai saada. Olen täysin katkera omalle typeryydelleni ja haluaisin vahingoittaa itseäni koska synnyin typeräksi idiootiksi.
Kommentit (44)
Minä en ole ikinä halunnut muuta kuin oman kodin jossa asua omassa rauhassa. Olen erehtynyt hankkimaan perheen ja lapset aikoinaan koska niin on vain pakko tehdä. Joten tässä maksellaan niitä lapsia, eletään vuokralla ja elämässä ei ole mitään omaa. Aikuiset lapset ottaa yhteyttä jos tarvitsee rahaa, nuorimman elättäminen ja kouluttaminen vaatii rahaa. Jos joku päivä pääsisi kotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen vähän samassa tilanteessa, mulla kyseessä jonkinlainen keski-iän kriisi. Ikävuodet 25-45 meni "rankka työ, rankat huvit" tyyliin, kovaa työntekoa ja uran luontia ja vastapainoksi kovaa juhlimista vapaa-ajalla. Sellaiset muille ihmisille normaalit asiat kuin puolison löytäminen, lapsen hankinta tai edes omistusasunnon hankinta ei tullut mieleenkään. Oli vain työ, työ, työ, ja sitten "oon tehnyt taas hulluna ylitöitä täytyy nollata pää dokaamalla".
No, nyt tässä ollaan sitten 46-vuotiaana, ei enää motivoi se työ ja ura juurikaan, vaikka samaa työtä teenkin mutta vain työajalla eikä ole ihmeempiä tavoitteita enää. Tässä sitten ihmettelen, että mulla ei oikeastaan ole elämää, enkä edes tiedä mitä haluaisin. Ja ymmärrän hyvin, että osa asioista on jo pois mun ulottuvilta iän takia, en esim. lapsia enää voi käytännössä saada. Samoin kun keksin hiljattain, että ehkä haluaisin muuttaa ulkomaille, töihin sinne, niin hakuni törmäsi ikääni. Minusta kiinnostuttiin CV:n perusteella, mutta kun kävi ilmi että olen keski-ikäinen, niin haastattelijat lähinnä ihmettelivät, miksi ikäiseni nainen haluaisi muuttaa ulkomaille ilman erityistä syytä kuten puoliso sieltä. Ja suoraankin joku sanoi, että heidän tiimit koostuu lähinnä 25-40-vuotiaista miehistä, enkä todennäköisesti sopisi tiimiin. Joten sekin mahdollisuus on aika poissuljettu.
Tässä sitä sitten ihmettelen, mitä tehdä elämällä. Olen epämääräisen tyytymätön kaikkeen, mutten oikein vieläkään tiedä mitä haluan. Ja ahdistaa se, että monet ovet on sulkeutuneet jo tai kovaa vauhtia sulkeutumassa. Aika loppuu, enkä minä edes tiedä mitä haluan, paitsi että en halua tätä mitä minulla on.
Ehkä hiukan ilkeä kommentti mutta en ymmärrä kaltaisiasi ihmisiä, jotka elävät jopa parikymmentä vuotta pelkästään työlle eivätkä näe siinä mitään outoa. Onko työsi oikeasti niin antoisaa ja kiinnostavaa vai minkä takia näin tapahtui?
Itse teen työtä elääkseni en toisin päin.
Minusta on hullua ajatellakaan että työpaikka jotenkin enemmän arvostaisi jos tekisin töitä 26 tuntia vuorokaudessa ja 10 päivää viikossa.
Viimeistään kun eläkkeelle jäät niin ei sinua vuoden päästä muista kukaan, yksi ratas vain kului loppuun joka on sittemmin korvattu.
Ei kukaan viimeisillä päivillä mieti että "hitsit kun olisi pitänyt tehdä enemmän töitä".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ei se haittaa
Haittaa se jos olisi halunnut kokea jotain mikä ei enää onnistu niin pitäisikö sitä vaan unohtaa? Minä en unohda vaan ikuisesti vihaan itseäni!
Mieti, jos vielä tähän päälle sokeutuisit ja menettäisit jalkasi. Ajattelisitko silloinkin pyörätuolissa istuessasi, että sinulta oli kaikki mahdollisuudet viety vaikka sinulla oli vielä näkö ja jalat?
Eilen näin sokean miehen humalassa kadulla kepin kanssa, oli mäyräkoira toisessa kädessä. Silloin tajusin, että oma elämäni on kuitenkin hyvää.
Ajattele niin, että moni kaiken ajoissa tehnyt on tuossa vaiheessa jo aika kyllästynyt ja kokee jotain sisäistä tyhjyyttä, kun taas sinulla kaikki jännnittävä on vasta edessä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen vähän samassa tilanteessa, mulla kyseessä jonkinlainen keski-iän kriisi. Ikävuodet 25-45 meni "rankka työ, rankat huvit" tyyliin, kovaa työntekoa ja uran luontia ja vastapainoksi kovaa juhlimista vapaa-ajalla. Sellaiset muille ihmisille normaalit asiat kuin puolison löytäminen, lapsen hankinta tai edes omistusasunnon hankinta ei tullut mieleenkään. Oli vain työ, työ, työ, ja sitten "oon tehnyt taas hulluna ylitöitä täytyy nollata pää dokaamalla".
No, nyt tässä ollaan sitten 46-vuotiaana, ei enää motivoi se työ ja ura juurikaan, vaikka samaa työtä teenkin mutta vain työajalla eikä ole ihmeempiä tavoitteita enää. Tässä sitten ihmettelen, että mulla ei oikeastaan ole elämää, enkä edes tiedä mitä haluaisin. Ja ymmärrän hyvin, että osa asioista on jo pois mun ulottuvilta iän takia, en esim. lapsia enää voi käytännössä saada. Samoin kun keksin hiljattain, että ehkä haluaisin muuttaa ulkomaille, töihin sinne, niin hakuni törmäsi ikääni. Minusta kiinnostuttiin CV:n perusteella, mutta kun kävi ilmi että olen keski-ikäinen, niin haastattelijat lähinnä ihmettelivät, miksi ikäiseni nainen haluaisi muuttaa ulkomaille ilman erityistä syytä kuten puoliso sieltä. Ja suoraankin joku sanoi, että heidän tiimit koostuu lähinnä 25-40-vuotiaista miehistä, enkä todennäköisesti sopisi tiimiin. Joten sekin mahdollisuus on aika poissuljettu.
Tässä sitä sitten ihmettelen, mitä tehdä elämällä. Olen epämääräisen tyytymätön kaikkeen, mutten oikein vieläkään tiedä mitä haluan. Ja ahdistaa se, että monet ovet on sulkeutuneet jo tai kovaa vauhtia sulkeutumassa. Aika loppuu, enkä minä edes tiedä mitä haluan, paitsi että en halua tätä mitä minulla on.
Ehkä hiukan ilkeä kommentti mutta en ymmärrä kaltaisiasi ihmisiä, jotka elävät jopa parikymmentä vuotta pelkästään työlle eivätkä näe siinä mitään outoa. Onko työsi oikeasti niin antoisaa ja kiinnostavaa vai minkä takia näin tapahtui?
Itse teen työtä elääkseni en toisin päin.
Minusta on hullua ajatellakaan että työpaikka jotenkin enemmän arvostaisi jos tekisin töitä 26 tuntia vuorokaudessa ja 10 päivää viikossa.
Viimeistään kun eläkkeelle jäät niin ei sinua vuoden päästä muista kukaan, yksi ratas vain kului loppuun joka on sittemmin korvattu.
Ei kukaan viimeisillä päivillä mieti että "hitsit kun olisi pitänyt tehdä enemmän töitä".
Olet aika ylsinkertainen. Meillä kaikilla on syymme toimia kuten toimimme. Ei kannata olettaa. Kysy mieluummin.
Avaimet muutokseen on viime kädessä itsellä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen vähän samassa tilanteessa, mulla kyseessä jonkinlainen keski-iän kriisi. Ikävuodet 25-45 meni "rankka työ, rankat huvit" tyyliin, kovaa työntekoa ja uran luontia ja vastapainoksi kovaa juhlimista vapaa-ajalla. Sellaiset muille ihmisille normaalit asiat kuin puolison löytäminen, lapsen hankinta tai edes omistusasunnon hankinta ei tullut mieleenkään. Oli vain työ, työ, työ, ja sitten "oon tehnyt taas hulluna ylitöitä täytyy nollata pää dokaamalla".
No, nyt tässä ollaan sitten 46-vuotiaana, ei enää motivoi se työ ja ura juurikaan, vaikka samaa työtä teenkin mutta vain työajalla eikä ole ihmeempiä tavoitteita enää. Tässä sitten ihmettelen, että mulla ei oikeastaan ole elämää, enkä edes tiedä mitä haluaisin. Ja ymmärrän hyvin, että osa asioista on jo pois mun ulottuvilta iän takia, en esim. lapsia enää voi käytännössä saada. Samoin kun keksin hiljattain, että ehkä haluaisin muuttaa ulkomaille, töihin sinne, niin hakuni törmäsi ikääni. Minusta kiinnostuttiin CV:n perusteella, mutta kun kävi ilmi että olen keski-ikäinen, niin haastattelijat lähinnä ihmettelivät, miksi ikäiseni nainen haluaisi muuttaa ulkomaille ilman erityistä syytä kuten puoliso sieltä. Ja suoraankin joku sanoi, että heidän tiimit koostuu lähinnä 25-40-vuotiaista miehistä, enkä todennäköisesti sopisi tiimiin. Joten sekin mahdollisuus on aika poissuljettu.
Tässä sitä sitten ihmettelen, mitä tehdä elämällä. Olen epämääräisen tyytymätön kaikkeen, mutten oikein vieläkään tiedä mitä haluan. Ja ahdistaa se, että monet ovet on sulkeutuneet jo tai kovaa vauhtia sulkeutumassa. Aika loppuu, enkä minä edes tiedä mitä haluan, paitsi että en halua tätä mitä minulla on.
Ehkä hiukan ilkeä kommentti mutta en ymmärrä kaltaisiasi ihmisiä, jotka elävät jopa parikymmentä vuotta pelkästään työlle eivätkä näe siinä mitään outoa. Onko työsi oikeasti niin antoisaa ja kiinnostavaa vai minkä takia näin tapahtui?
Itse teen työtä elääkseni en toisin päin.
Minusta on hullua ajatellakaan että työpaikka jotenkin enemmän arvostaisi jos tekisin töitä 26 tuntia vuorokaudessa ja 10 päivää viikossa.
Viimeistään kun eläkkeelle jäät niin ei sinua vuoden päästä muista kukaan, yksi ratas vain kului loppuun joka on sittemmin korvattu.
Ei kukaan viimeisillä päivillä mieti että "hitsit kun olisi pitänyt tehdä enemmän töitä".
Mulla oli kova kilpailuvietti ja näyttämisen halu, varsinkin kun naisena alallani ja toimenkuvassani olin harvinaisuus. Halusin olla kovin guru kaikista, ja olin valmis uhraamaan sen eteen vapaa-aikani. Kyllä, minä nautin siitä silloin, oli semmoista todella elossa olemisen voimakasta tunnetta kun koki olevansa kilpailussa mukana, tekemässä tärkeitä asioita, ja positiivinen palaute tietysti tuntui aina hyvältä. Kiinnosti se työ myös sisällöltään, lapsesta asti harrastus jo ennen kuin sitten muuttui opinnoiksi ja työksi.
Sitä en vaan osannut odottaa, että se näyttämisen ja kilpailemisen halu lopahtaa keski-iässä, ja sitten käy näin, että ihmettelee että mitäs minä nyt sitten teen.
Kannattaa etsiä joku harrastus joka tuo iloa itselle ja ei tartte olla edes mitenkään ns. hyödyllistä (eikä vahingoita muita, eli ei mitään stalkkausta jne) Kuntosali? Tennis? Siitä sitte voi avautua jotain muuta. Tai hae johonkin koulutukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämän tragedia onkin monesti siinä, että kun lopulta tajuat mitä pitäisi tehdä ja kuka olet, niin on jo liian myöhäistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen vähän samassa tilanteessa, mulla kyseessä jonkinlainen keski-iän kriisi. Ikävuodet 25-45 meni "rankka työ, rankat huvit" tyyliin, kovaa työntekoa ja uran luontia ja vastapainoksi kovaa juhlimista vapaa-ajalla. Sellaiset muille ihmisille normaalit asiat kuin puolison löytäminen, lapsen hankinta tai edes omistusasunnon hankinta ei tullut mieleenkään. Oli vain työ, työ, työ, ja sitten "oon tehnyt taas hulluna ylitöitä täytyy nollata pää dokaamalla".
No, nyt tässä ollaan sitten 46-vuotiaana, ei enää motivoi se työ ja ura juurikaan, vaikka samaa työtä teenkin mutta vain työajalla eikä ole ihmeempiä tavoitteita enää. Tässä sitten ihmettelen, että mulla ei oikeastaan ole elämää, enkä edes tiedä mitä haluaisin. Ja ymmärrän hyvin, että osa asioista on jo pois mun ulottuvilta iän takia, en esim. lapsia enää voi käytännössä saada. Samoin kun keksin hiljattain, että ehkä haluaisin muuttaa ulkomaille, töihin sinne, niin hakuni törmäsi ikääni. Minusta kiinnostuttiin CV:n perusteella, mutta kun kävi ilmi että olen keski-ikäinen, niin haastattelijat lähinnä ihmettelivät, miksi ikäiseni nainen haluaisi muuttaa ulkomaille ilman erityistä syytä kuten puoliso sieltä. Ja suoraankin joku sanoi, että heidän tiimit koostuu lähinnä 25-40-vuotiaista miehistä, enkä todennäköisesti sopisi tiimiin. Joten sekin mahdollisuus on aika poissuljettu.
Tässä sitä sitten ihmettelen, mitä tehdä elämällä. Olen epämääräisen tyytymätön kaikkeen, mutten oikein vieläkään tiedä mitä haluan. Ja ahdistaa se, että monet ovet on sulkeutuneet jo tai kovaa vauhtia sulkeutumassa. Aika loppuu, enkä minä edes tiedä mitä haluan, paitsi että en halua tätä mitä minulla on.
Ehkä hiukan ilkeä kommentti mutta en ymmärrä kaltaisiasi ihmisiä, jotka elävät jopa parikymmentä vuotta pelkästään työlle eivätkä näe siinä mitään outoa. Onko työsi oikeasti niin antoisaa ja kiinnostavaa vai minkä takia näin tapahtui?
Itse teen työtä elääkseni en toisin päin.
Minusta on hullua ajatellakaan että työpaikka jotenkin enemmän arvostaisi jos tekisin töitä 26 tuntia vuorokaudessa ja 10 päivää viikossa.
Viimeistään kun eläkkeelle jäät niin ei sinua vuoden päästä muista kukaan, yksi ratas vain kului loppuun joka on sittemmin korvattu.
Ei kukaan viimeisillä päivillä mieti että "hitsit kun olisi pitänyt tehdä enemmän töitä".Mulla oli kova kilpailuvietti ja näyttämisen halu, varsinkin kun naisena alallani ja toimenkuvassani olin harvinaisuus. Halusin olla kovin guru kaikista, ja olin valmis uhraamaan sen eteen vapaa-aikani. Kyllä, minä nautin siitä silloin, oli semmoista todella elossa olemisen voimakasta tunnetta kun koki olevansa kilpailussa mukana, tekemässä tärkeitä asioita, ja positiivinen palaute tietysti tuntui aina hyvältä. Kiinnosti se työ myös sisällöltään, lapsesta asti harrastus jo ennen kuin sitten muuttui opinnoiksi ja työksi.
Sitä en vaan osannut odottaa, että se näyttämisen ja kilpailemisen halu lopahtaa keski-iässä, ja sitten käy näin, että ihmettelee että mitäs minä nyt sitten teen.
Olet kuitenkin havahtunut nyt, etkä vielä kovin vanhakaan ole. Ehkä nyt onkin paras hetki ajatella, mitä haluat elämältä. Ja tulee näitä kriisejä muillekin, vaikka olisi ihan erilaisia valintoja tehnyt. Aikanaan ne valinnat ovat tuntuneet hyviltä, mutta joskus niistä kasvaa pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko ihmisellä joku lista asioita, joita elämän aikana pitää suorittaa vai? Unohda koko juttu, elä hetkessä ja keskity tulevaisuuteen.
Elin vuosia hetkessä tosin ilman tulevaisuuteen keskittymistä ja sitten huomasi että vuodet kuluneet ohi ja ahdistui vielä enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Ikinä ei kannattaisi verrata itseään toisiin, vaikka se niin inhimillistä onkin.
Oma elämä, oma tahti.
Vaikea tehdä oma elämä ja elää omaan tahtiin kun yhteiskunta ja muut asettaa rajoitteet. Esim. raha on aika hyvä rajoitin, ilman sitä ei pysty juuri mitään toteuttamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samaistun aloittajaan. Mutta ei se tosiaan auta kuin alkaa tekemään asioita, vaikka sitten myöhässä. Vaikka tuntuukin vaikealta ja ärsyttää ja ehkä jopa vähän hävettää.
Vaikea alkaa tekemään jos ei ole normaali työkykyinen ihminen vaan autistinen tk-eläkeläinen jolla tekee todella vaikeaa selvitä edes pienistä työrupeamista tai kokeiluista. Olisi paljon asioita mitä haluaisi tehdä mutta ei pysty toteuttamaan.
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole ikinä halunnut muuta kuin oman kodin jossa asua omassa rauhassa. Olen erehtynyt hankkimaan perheen ja lapset aikoinaan koska niin on vain pakko tehdä. Joten tässä maksellaan niitä lapsia, eletään vuokralla ja elämässä ei ole mitään omaa. Aikuiset lapset ottaa yhteyttä jos tarvitsee rahaa, nuorimman elättäminen ja kouluttaminen vaatii rahaa. Jos joku päivä pääsisi kotiin.
'...perheen ja lapset aikoinaan koska niin on vain pakko tehdä...'
'...jos joku päivã pääsisi kotiin...'
Voi...kuka pakotti? Ympäristö / vanhemmat? Yleinen mielipide ..? Otan osaa!
Ja - joku päivä pääset Kotiin.
Voimia ja halaus!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No päätät tänään alkaa tehdä asioita
Olen huomannut että monessa asiassa on jo liian myöhäistä ja se ottaa päähän ja haluaisin vaan lyödä pään verille.
Minkä ikäikäinen olet ja mihin koet olevasi liian vanha?
Vierailija kirjoitti:
"At the age of thirty-seven
She realised she'd never
Ride through Paris in a sports car
With the warm wind in her hair"
Vähän ohis, mutta minä olen tehnyt sen. Eka kertaa Pariisissa 19v. Tapasin miehen, joka kierrätti minua illalla avo-autolla kuuluisimpien nähtävyyksien ohi. Päivänvalossa seuraavana päivänä ne nähtävyydet, kuten ei mieskään, näyttäneet niin hyviltä.
Tyhjä olo voi seurata myös oikein mahtavaa elämänjaksoa. Kun on saanut ja kokenut jotain todella kivaa, sitä tuleekin rytinällä alas kun se loppuu. Itselleni kävi vähän näin. Yksi elämäni kohokohtajakso oli käydä 2,5 vuoden aikana eräopaskoulutusta työn ohella. Mukavia ja samanhenkisiä ihmisiä, retkiä, luontoasiaa ja kaikkea mahdollista kivaa, joista nautin oikein tuutin täydeltä. Oli mahtavaa vastapainoa tylsälle toimistotyölle. Kaikki loppuu aikanaan ja elämä on tuntunut kovin harmaalta ja tylsältä tuon jälkeen.
Sitä erakoitui, turtui, väsyi. Aina ei olekaan kivaa ja uutta ja voimiakaan ei ole olla iloinen ja pirteä. Elämään kuuluu erilaisia vaiheita. Aika ja raha ja omat kiinnostuksenkohteet ja rohkeus ovat se raami, jonka sisällä voimme toteuttaa juttuja. Pääasiassa tämä elämä kuitenkin on sitä perustylsää arkea. Herää, syö, juo, peseydy, tee työtä, loju sohvalla, tuijota sarjaa, ulkoile jos jaksat, tapaa ihmisiä jos huvittaa ja mene taas illalla nukkumaan.
"Kaikella on määräaika." (Saarnaajan kirja 3. luku)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No päätät tänään alkaa tehdä asioita
Olen huomannut että monessa asiassa on jo liian myöhäistä ja se ottaa päähän ja haluaisin vaan lyödä pään verille.
Siinähän taot.
Itsesäälissä rypemisen sijaan voisit alkaa toteuttaa asioita.
Mikä on mahdollista?
Voimavaralähtöinen ajattelu kantaa paremmin kuin tuo voihke siitä, mitä ei ole. Ei tietenkään ole! Paljon on sellaista mitä ei ole.
Paljon on sellaista, mitä on.
Mitä sinä haluat?
Aikamoista energian hukkaa on haikailla sellaisen perään mikä ei ole mahdollista. Valitse suuntasi. Jotainhan sinä Pelkäät- Että sattuisit vaikka onnistumaan tai saavuttamaan jotain?
https://www.adlibris.com/fi/kirja/luo-itsesi-uudelleen-9789522607683