Muita jotka eivät näe elämää kolmenkympin jälkeen?

Mulla alkoi vasta elämä tässä iässä. Tapasin mieheni ekaa kertaa tuossa 30-vuotiaana ja olen nyt rakastunut.

Mun tuttu joka ei ollut koskaan edes käynyt treffeillä ennen 30v ikää löysi vähän sen jälkeen elämänsä miehen, viimeksi kun tapasin niin olivat onnellisia edelleen.

Älä ole tuollainen tosikko.

Ehkä sinun kannattaa vain sitten luovuttaa jos elämä on noin kauheaa. Asut Suomessa, mutta luultavasti sekin on kamala asia. Olisit voinut syntyä vaikka johonkin Somaliaan.

Huvittava ajatus, että elämä olisi ohi. En minäkään halua lapsia, mutta ikää on nyt 35 ja ei meinaa edes ehtiä kaikkea mitä haluaisi.

Joo elämä on pas kaa ja on parempi tottua siihen.

Ei rikkaus tuo onnea. Sun pitää löytää se oikea henkilö tai ne ystävät. Ja siihen sulla on koko elämä aikaa

Mitäs ihmettä. Vaikka kuinka paljon vuosia jäljellä teinata, elää ja kokea. Miks ihmeen fatalisti sinä olet

olet ehkä masentunut

Tuolla asenteella tuskin mitään. 

Itse muutin kolmekymppisenä ulkomaille, näin maailmaa, opin englantia, sain uusia kavereita ja löysin vaimon. Ja sen jälkeenkin elämä on mennyt vain parempaan suuntaan.

Tokamannista saa köyttä.

Minullakin oli about tuossa iässä jonkinlainen lähestyvän kolmenkympin kriisi, joka ei onneksi kestänyt kovin kauaa. Nyt olen sen 30 ja elämä on hyvää, koin tuon 30 täyttämisen henkisesti helpottavana ja jotenkin tuli vapaampi olo. Sellaiset nuoruuden paineet on poissa, voi vaan elää.

Itse keskityn omiin juttuihin ja elämän rakentamiseen sellaiseksi, että siitä tulisi lähivuosina enempi omannäköistä ja odotan, että pääsen toteuttamaan unelmiani joiden olen ajatellut toteutuvan tuossa about 35-40v.

Vierailija kirjoitti:

olet ehkä masentunut

Njoo voi olla myös masennuksen oireita. Minä olin parikymppisenä masentunut, ja silloin kirjoitin kaikkia tuollaisia juttuja, että elämä on ohi ja olen jo liian vanha löytämään uusia kavereita jne. Huoh. Jälkikäteen naurattaa, mutta vähän myös surettaa miten pihalla olin noiden masentuneiden uskomusteni kanssa. Ikää tuolloin jotain 20-21.

Vierailija kirjoitti:

Mulla alkoi vasta elämä tässä iässä. Tapasin mieheni ekaa kertaa tuossa 30-vuotiaana ja olen nyt rakastunut.

Minulla sama asia toisinpäin. 31-vuotiaana tapasin nykyisen vaimoni ja olen nyt perheenisä. Ikävuodet 20-30 ovat etäistä sumua nyt.

Ehkä olet masentunut. Jos et, niin lopeta tuo rasittava vinkuminen.

No onpa hirveää. Tee työtä missä pärjäät ja jotenkuten viihdyt, tee työpäivän jälkeen jotain mukavaa, elämäniloa tuovaa. Harrasta jotain, ei tarvitse olla monimutkaista. Tasapainoisesti elämällä löytänee tasapainoisen parisuhteen, ei ole olemassa mitään sielunkumppaneita tai tarvita miljoonia tilille ollakseen onnellinen.

Olen 46-vuotias. Jos ajattelisin kuten sinä, ap, olisin maannut matojen ruokana jo 19 vuotta. Lapseni olisivat jääneet syntymättä. 27-vuotias on vielä todella nuori. Saatat tavata elämäsi rakkauden vaikka huomenna. Jos et ole oikeasti masentunut, ota itseäsi niskasta kiinni ja ala nähdä kauneutta ympärilläsi. Ja jos olet masentunut, mene lääkäriin ja hae itsellesi apua.

Minä löysin puolisoni 37-vuotiaana. Äidiksi tulin 40-vuotiaana. 50-vuotiaana aloin panostamaan tosissani rakkaaseen taideharrastukseeni. Koen, että elämäni on tosi rikasta, vaikka rahaa ei hirveästi ole ja mieskin on sairastellut vakavasti. Olen saanut taideharrastuksen myötä uusia ystäviä ja ihania porukoita ja koen eläväni aivan parasta aikaa.

Mieti, mitä sinä haluat ja lähde suuntautumaan sitä kohden. Toivottavasti parisuhde ei ole elämäsi ainoa unelma. Senkin löytymistä voi koittaa edistää, mutta pahimmassa tapauksessa elämä menee hukkaan ja katkeroituu, jos mitään muuta päämäärää ei ole elämässä ollut.

Vierailija kirjoitti:

Tokamannista saa köyttä.

Huh helpottava huomata ettei mulla kuitenkaan näin huonosti mene että tällaisia neuvoja antaisin kenellekään edes vitsillä saati peukuttelisin..

Ap

Elämä on parasta yli nelikymppisenä!