Lue keskustelun säännöt.
63v äitini puhuu kuolemasta, normaalia?
01.06.2023 |
hänellä ei ole muita sairauksia kuin kolestroli arvot joita hoitaa mutta puhuu jo tyylliin "sitten kun täältä lähden" melkein joka viikko. Onko normaalia? vai pitääkö huolestua?
Kommentit (50)
On ihan normaalia muistaa kuolevaisuutensa. Hölmöä olla muistamatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On se. Jotkut totuttelee vanhukseksi muuttuessaan lähtemisen ajatukseen osittain ihan vitsinä.
Ei normaalia, mutta hyvin tavallista.
Äitini on tehnyt samaa melkein parikymmentä vuotta.
Olen tuota kuunnellut anopilta nyt 24 vuotta. Kovaa työtä tuo kuoleminen, kun siihen täytyy käyttää kolmannes elämästä.
Vierailija kirjoitti:
Sama levy päällä. Osa ei edes kuole, puhuu vaan. Jos oikeasti olisi kuolemassa, eri asia.
Ei tuossa ap:n äitin iässä enää tiedä koska se lähtö tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On se. Jotkut totuttelee vanhukseksi muuttuessaan lähtemisen ajatukseen osittain ihan vitsinä.
63v on vanhus?
Mielessä joka päivä, vaikka olen terve ja täysillä työelämässä. Mutta en siitä puhu tai vitsaile kenellekään. Miksi aiheuttaisin ahdistusta läheisilleni.
T. 62v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äiti on tuollainen myös, ei mitään sairauksia hänellä. Alkoi kun isänsä eli pappani ensin kuoli ja sitten siskonsa eli tätini sairastui vakavasti. Raskasta kuunneltavaa jatkuva kuolemisesta "vihjailu" ja puhuminen mutta en ole kyllä erityisen huolissani. On ihmisenä ollut aina sellainen että pelkää vähän kaikkea ja aina on jokin huonosti. Minkä minä sille voin että hänen elämänsä on ehtoopuolella, faktahan se on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se. Jotkut totuttelee vanhukseksi muuttuessaan lähtemisen ajatukseen osittain ihan vitsinä.
63v on vanhus?
Kuoleminen ei ole vain vanhusten juttu.
Eilen olin hautausmaalla, tuttu soitti. Kysyi mitäs siellä teet, sanoin jonottavani omaa vuoroani jo paikan päällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se. Jotkut totuttelee vanhukseksi muuttuessaan lähtemisen ajatukseen osittain ihan vitsinä.
63v on vanhus?
Kuoleminen ei ole vain vanhusten juttu.
Eilen olin hautausmaalla, tuttu soitti. Kysyi mitäs siellä teet, sanoin jonottavani omaa vuoroani jo paikan päällä.
ei niin mutta onko normaalia että koko ajan miettii omaa kuolemaa? Voihan se tulla vaikka nuorenakin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama levy päällä. Osa ei edes kuole, puhuu vaan. Jos oikeasti olisi kuolemassa, eri asia.
Ei tuossa ap:n äitin iässä enää tiedä koska se lähtö tulee.
Ei sitä tiedä missään iässä. Yhtä lailla voi olla päivä tai 30 vuotta jäljellä olipa sitten iältään 1v tai 63v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitii tapasi sanoa usein, että sitten teen sen ja sen jos elän ja terveenä oon. Varmaan aloitti n 50 -vuotiaana. Äiti eli 93v. No, tekikö niitä aikomiaan asioita en tiedä enkä ,muista kun asuin kaukana ja kävin tietysti vuosittain lapsuuden kodissa.
Minua ärsyttää kun selvittäisin lapsille asioitani, sopisin, kuka niitä hoitaa jos sairastun kyvyttömäksi.
He eivät halua kuulka vaikka oikeasti olen vanhus.
Eivätkä kestä mun mustaa huumoriani asian suhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On ihan normaalia muistaa kuolevaisuutensa. Hölmöä olla muistamatta.
Hölmöä jankata koko ajan kuolemisesta, olipa minkä ikäinen tahansa. Kyllä minä tiedostan kuolevaisuuteni vaikken siitä jatkuvasti ääneen muistuttelekaan.
On ihan normaalia, että kun ikää tulee, miettii sitä vääjäämätöntä asiaa, että lähestyy kuolemaa. Jotkut siitä puhuu, toiset ei. Mutta kyllä se ainakin ajoittain varmasti ihan jokaisella vanhenevalla mielessä on.
Vierailija kirjoitti:
Minua ärsyttää kun selvittäisin lapsille asioitani, sopisin, kuka niitä hoitaa jos sairastun kyvyttömäksi.
He eivät halua kuulka vaikka oikeasti olen vanhus.
Eivätkä kestä mun mustaa huumoriani asian suhteen.
Mua ei tuollainen haittaa yhtään, enkä usko että siitä on tässä ketjussa muutenkaan kyse. Olen 40v ja olen tehnyt testamentin, hoitotahdon ja kertonut niiden sisällön ja sijainnin läheisille.
Mun ongelmani on se marttyyrimainen huokailu, kuolemapuhe tuntuu olevan manipuloinnin keino. Kun 25 vuotta eletään viimeistä joulua, kesää ja äitienpäivää, alkaa mitta tulla täyteen ja tekee mieli sanoa, että laitapas toimeksi jo, äläkä puhu vain lämpimiksesi.
Täytin eilen 64 ja puhun kuolemasta koko ajan, mutta en kiristääkseni enkä marttyyrimielessä. Olen tehnyt tulevasta kuolemastani arkisen ja läpinäkyvän, jotta jälkeläiseni tietää miten toimia käytännön asioissa. Perheestämme on jo kuollut yllättäen yksi lapsi ja lasten isä, eikä kummankaan kuolemaan ollut varauduttu. Osaan siis ajatella että kuka tahansa voi kuolla koska tahansa ja miten tahansa. Sitä ennen eletään.
Muistan lapsena kun ihmetytti ja oli epämukavaa ja outoa kun vanhat mummot , hyväkuntoisina kahvia keitellessään, puhuivat että kohta kuolevat
Äitini hoki tuota sen 63 vuotta ennen kuin kuoli oikeasti. Ei ole tervettä tuollainen.
Sama levy päällä. Osa ei edes kuole, puhuu vaan. Jos oikeasti olisi kuolemassa, eri asia.