63v äitini puhuu kuolemasta, normaalia?

No ei meillä sitten kovin huonosti mene. Äitini on vasta nyt, 82 vuotiaana muistisairaana alkanut puhumaan kuolemastaan. Tosin ilmoitti jo, että se tapahtuu hetkellä millä hyvänsä. Joten ei voi mihinkään sohvalta lähteä, että on paikalla, kun kuolema tulee häntä noutamaan. Paitsi yöksi haluaa omaan sänkyynsä, koska sieltähän se noutaja tulee hakemaan, jos yöllä tulee.

Kuolemaan kannattaa varautua enemmän konkreettisesti kuin puhumalla siitä jatkuvasti. Eli tekemällä testamentti, hoitotahto ja edunvalvontavaltakirja. Niin on valmistautunut yllättäviä tilanteita varten. Koskaan ei tiedä, koska se viimeinen päivä on.

Itse olen koronakurituksen jälkeen matkustellut jonkun verran, ja aina ennen reissua laadin listan voimassaolevista sometileistäni ja niiden salasanoista. Sekä kirjoitan samalle lapulle, missä pankeissa minulla on tilit.

Appiukko alkoi jo tuota nuorempana puhua lähestyvästä kuolemasta ja kuolikin sitten hieman ennenaikaisesti. Selvästi menetti sellaisen elämänhalunsa ja vanheni ennen aikojaan. 

Mutta tosiaan yleistähän tuo ja itsekin 36-vuotiaana puhun säännöllisesti tulevasta (mutta ei välttämättä vielä erityisen lähellä olevasta) kuolemastani miehelleni. En ole ajatellut, että siinä sinällään olisi mitään erikoista. Emme ole vielä naimisissa ja pelkään hirveästi, että lapsuusperheeni "omisi" minut ja järjestäisi kaameat hautajaiset, jos nyt kuolisin. Siksi mulla on tarve kertoa miehelle toiveistani kuolemani ja hautajaisteni suhteen. Onneksi mennään pian naimisiin, sitten tuo pieni ahdistus varmaan helpottaa mielestäni - jos vaan mies saa olla hautajaisteni pääarkkitehti niin kyllä niistä ihan riittävän minunnäköiseni tulee vaikka en olisikaan laatinut niihin menua ja minuuttiaikataulua etukäteen eläessäni. 

Tutkimusten mukaan ihmiset, jotka kokevat olevansa vanhoja, myös kuolevat nuorempina. Se on varmasti yhteydessä masennukseen, huonoon kuntoon, periksi antamiseen, orastaviin sairauksiin tmv.

Kuolevaisuuden muistaminen on viisasta, mutta ei ole hyvä merkki hautoa kuolemaansa alvariinsa, kun on terve ja työikäinen. Minulla on eläkeikä 67 ja joitakin vuosia sitten hautasin äitini vanhemmat 95v ja 99v. joten tuntuisi oudolta alkaa kymmenen vuoden päästä jankuttaa kuolemisesta, jos terve vielä olen. Nykyään monella kuusikymppisellä on vielä 30-40 vuotta jäljellä.

N52

Vierailija kirjoitti:

On se. Jotkut totuttelee vanhukseksi muuttuessaan lähtemisen ajatukseen osittain ihan vitsinä.

Muut eivät aina ymmärrä sitä vitsiksi tai pitävät "mauttomana" vitsinä, kärsivät. Ellei vanhempi etsi sääliä tai empatiaa, mutta voiko sen ilmaista silloin lyhyellä keskustelulla. Aikuinen lapsi voi ottaa sen hyvin tosissaan ja ahdistua. Osa puhuu huonekalusta, mutta kerrostalossa asuva läheinen ei saa edes sitä mahtumaan asuntoonsa, mihin lie vanhemman huonekalut menevät.

Vierailija kirjoitti:

Täytin eilen 64 ja puhun kuolemasta koko ajan, mutta en kiristääkseni enkä marttyyrimielessä. Olen tehnyt tulevasta kuolemastani arkisen ja läpinäkyvän, jotta jälkeläiseni tietää miten toimia käytännön asioissa. Perheestämme on jo kuollut yllättäen yksi lapsi ja lasten isä, eikä kummankaan kuolemaan ollut varauduttu. Osaan siis ajatella että kuka tahansa voi kuolla koska tahansa ja miten tahansa. Sitä ennen eletään.

Toisaalta, et voi päättää millä mielellä jälkeläisesi vastaanottaa jatkuvan puheesi kuolemasta.

Kyllä kuuskymppiset puhuvat kuolemasta. Nuorten kuullen voisi välttää. Monelta omat vanhemmat kuolevat, kun on itse kuusikymppinen. Hautajaisjärjestelyt ja muu sellainen tulevat tutuksi. Monet tuttavat sairastuvat enemmän tai vähemmän pysyvästi. Pakosti tulee mieleen, että edessä oleva elämä on korkeintaan 30-40 vuotta. Miten sen viettää? Muistisairauksia sairastaa moni sukulainen ja tuttava. Millaista on elää, kun on 20 vuotta ollut ilman muistia?

Myös päinvastainen on ihan helkutin raskasta läheisille. Appiukko vitsaili aina olevansa terve kuin pukki ja elämänsä kunnossa ja ketään ei enää naurattanut, kun äijä oli oikeasti kuolemansairas. Hän ei vaan itse sitä tajunnut tai muistanut, tai oikeastaan luulen että hän ei koskaan hyväksynyt asiaa.

Mun äidillä oli vuosi elinaikaa vuosia sitten😊

Tänään oli hauska lehdenmyyjä. Mulla on uusi puhelin jossa ei vielä kaikkia numeroita niin vastaan.

Naurua äänessä sanoin että nyt olen ihan ostolakossa kun en tiedä olenko jouluna enää sitä isoa joulumeroa lukemassa.

Myyjäpoika oli kanssa huumorintajuinen, jäähän sitten perikunnalle hyvät lehdet luettavaksi.

Vaihtaisin heti puheenaihetta. Kaikki me kuollaan joskus, miksi siitä pitäisi puhua koko ajan? Kuollaan kun kuollaan.

Ja kyllä, vanhuksilla tämä oli voi olla tietynlaista säälin (huomion) hakemista. Älä lähde voivotteluun mukaan.

Minä puhuin viimeksi tänään kuolemasta. Suunnilleen vuoden ajan minusta on tuntunut, että kuolen kohta. Olen ryhtynyt laittamaan asioitani kuntoon sitä silmällä pitäen, siivonnut kaappeja ja mapittanut asiakirjoja jne.

N52

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama levy päällä. Osa ei edes kuole, puhuu vaan. Jos oikeasti olisi kuolemassa, eri asia.

Ei tuossa ap:n äitin iässä enää tiedä koska se lähtö tulee.

Ei sitä tiedä missään iässä. Lähtöjärjestys ei ole sama kuin tulojärjestys. Kannattaisi ottaa huomioon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On se. Jotkut totuttelee vanhukseksi muuttuessaan lähtemisen ajatukseen osittain ihan vitsinä.

63v on vanhus?

Kuoleminen ei ole vain vanhusten juttu.

Eilen olin hautausmaalla, tuttu soitti. Kysyi mitäs siellä teet, sanoin jonottavani omaa vuoroani jo paikan päällä.

ei niin mutta onko normaalia että koko ajan miettii omaa kuolemaa? Voihan se tulla vaikka nuorenakin

Mistä sinä tiedät että hän koko ajan miettii sitä? Vai onko niin, että kun kysyt otatko kahvia, niin vastaus on AINA että jos nyt kupponen ennen kuolemaani?

Veikkaan, että muutaman kerran on asiasta maininnut, mutta sinä jonka lähipiirissä ei ole paljonkaan kuolemaa, säpsähdät heti.

Miksi säpsähdät? Eihän hän ole mitenkään itsetuhoinen tai masentunut? Olisiko kyse vain sinun ongelmastasi sulattaa varttuneemman väen mullanhajuista läppää?

Vierailija kirjoitti:

Minä puhuin viimeksi tänään kuolemasta. Suunnilleen vuoden ajan minusta on tuntunut, että kuolen kohta. Olen ryhtynyt laittamaan asioitani kuntoon sitä silmällä pitäen, siivonnut kaappeja ja mapittanut asiakirjoja jne.

N52

Tämä liittyy varmaan siihen, että on tullut uusia sairauksia koronan jälkeen ja lähiöiirissä on paljon kuolemantapauksia. Lisäksi olen varmaan masentunut ja tuntuu, että olen loukussa huonossa suhteessa, josta en saa aikaiseksi erota,mikä luo myös näköalattomuutta. Näin järjellä ajatellen ehkä.

N52

Vierailija kirjoitti:

Vaihtaisin heti puheenaihetta. Kaikki me kuollaan joskus, miksi siitä pitäisi puhua koko ajan? Kuollaan kun kuollaan.

Ja kyllä, vanhuksilla tämä oli voi olla tietynlaista säälin (huomion) hakemista. Älä lähde voivotteluun mukaan.

Höpö höpö, mimoosa. Läpällä heittää.

Lisäksi koulukaverini kuoli juuri viikonloppuna, viikkoa aikaisemmin opiskelukaverini sai syöpädiagnoosin.

N52

Vierailija kirjoitti:

Minä puhuin viimeksi tänään kuolemasta. Suunnilleen vuoden ajan minusta on tuntunut, että kuolen kohta. Olen ryhtynyt laittamaan asioitani kuntoon sitä silmällä pitäen, siivonnut kaappeja ja mapittanut asiakirjoja jne.

N52

Oletko varma ettei ole ahdistusta? nimittäin ittellänikin tuota ja olen vasta 30

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On se. Jotkut totuttelee vanhukseksi muuttuessaan lähtemisen ajatukseen osittain ihan vitsinä.

63v on vanhus?

Kuoleminen ei ole vain vanhusten juttu.

Eilen olin hautausmaalla, tuttu soitti. Kysyi mitäs siellä teet, sanoin jonottavani omaa vuoroani jo paikan päällä.

Jos oli tekoblondi tai aito niin varmaan odotteli vuoronumeroaan :D?

Mä olen 40 ja vitsailen kuolemalla jo nyt.