63v äitini puhuu kuolemasta, normaalia?

Tuo on narsistista terroria jossa ei yhtään ajatella asioita kuin itsestä käsin. Kuka muuten puhuisi nuorilleen ikävästä kuolemasta noin jatkuvasti?

Puhumalla jatkuvasti kuolemasta nuorelle SITOO sitä nuorta lähelleen eikä päästä hänestä irti. Se on sairasta. Tekisin huoli-ilmoituksen ja terapiaan. Ettei tuhoa elämääsi. Et pääse irti hänestä tunnetasolla jos jatkaa.

Ikäkriisi iskenyt? 

Mummi varmaan 20vuotta tuumi että jos ei enää nähdä kun lähdettiin kotiin ja tavatessa tuumi jotta vielä nähdään . Kuoli lopulta 94v. Isä kuoli 85v, koskaan ei erityisesti puhunut kuolemisesta, otti sen asiaan kuuluvana ja eleli. Äiti taas ei juuri puhu ja pelkää. Juuri ja juuri olemme puhuneet hänen hautajaistoiveistaan . On vanha ja sairas eikä realistisesti aikaa ole paljoa.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on narsistista terroria jossa ei yhtään ajatella asioita kuin itsestä käsin. Kuka muuten puhuisi nuorilleen ikävästä kuolemasta noin jatkuvasti?

Höpö höpö. Ei kuolema ole mitenkään ikävä asia. Se kuuluu olennaisesti elämään.

Masennusoire tuo kuolemasta puhuminen. 

Ja tuttua kun äitini puhui myös ja hänelle annettiin SSRI lääkkeet jotka ovat tietysti ihan kamala vaihtoehto oli nuori tai vanha, joten onneksi lopetti, olisi ollut sopivampiakin lääkkeitä mielialaan, ja tietysti aktiviteetit, mutta ei halunnut, oli valmis lähtemään ja sitten aika pian lähtikin. 

Riippuu vähän. Jos on ollut paljon menetyksiä, herkästi alkaa ajatella omaa kuolevaisuuttaan.

Oma isäni alkoi myös puhua noin siinä 65 vuoden iässä. Hänellä lyhyen ajan sisällä kuoli veli, toisen veljen vaimo ja hyvä ystävä vain vähän häntä itseään vanhempina.

Sit yli seitsrmänkymppisenä ei enää noin puhunutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama levy päällä. Osa ei edes kuole, puhuu vaan. Jos oikeasti olisi kuolemassa, eri asia.

Ei tuossa ap:n äitin iässä enää tiedä koska se lähtö tulee.

Ei sitä tiedä missään iässä. Lähtöjärjestys ei ole sama kuin tulojärjestys. Kannattaisi ottaa huomioon.

Mitä vanhemmaksi elää, sitä todennäköisempää se kuitenkin alkaa olla.

Mitäs jos seuraavan kerran istuttaisit äitisi alas ja kysyisit, että haluaako hän keskustella kuolemastaan? Että onko hänellä sen suhteen jotain huolia tai toivomuksia? Sitten kuuntelet.

Sitten voitte vaikka miettiä millaiset hautajaiset hän haluaisi, saako elvyttää, minne haudataan, pitäisikö tehdä testamentti, onko asioita jotka painavat mieltä ja pitäisi toimittaa.

Samalla voisit ystävällisesti kertoa, miltä sinusta tuntuu kun hän puhuu ohimennen kuolemastaan. Jos sinua ahdistaa, sano se.

Veikkaan että molemmilla voisi olla kevyempi olo.

On, kuolema on normaali osa elämää. Osta äidille seuraavaksi äitienpäiväksi ruumisarkku lahjaksi ja pyydä nukkumaan siinä jatkossa levollisin mielin.