Lue keskustelun säännöt.
Te jotka menettäneet läheisen ihmisen, kauanko menee surun käsittelyyn?
24.05.2023 |
Oman vanhemman menetys tässä hiljakkoin ja pitäs jaksaa painaa töitä niinku mitään ei ois tapahtunu. Tyhmä kysymys kauanko menee aikaa että surusta pääsee yli...
Kommentit (27)
Riippuu, kuinka läheinen tai kuinka riippuvainen oli. Tarkoitan emotionaalista tiippuvuutta. Ja kuinka yllätyksenä kuolema tuli. Mielestäni myös ikä vaikuttaa, lähtikö ihminen ns kesken vai elämänsä lopussa.
Olin aika läheinen isäni kanssa, mutta en kauheasti surrut. Hän oli vanha ja oli aika päästä pois.
Minulle auttaa tieto, että suren vain itseni puolesta. Se on minun suruani, ei sen toisen. Nyt kun kirjoitan tämän, niin se tuntuu hassulle, mutta en osaa selittää enempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla meni vuosi, ennenkuin saatoin edes katsoa kuvia isästäni, joka kuoli 62-vuotiaana kun odotin ensimmäistä lastani. Siitä sitten hyvin hitaasti suru vaihtui kaipaukseksi. Nytkin - 20 vuoden jälkeen - kaipaan häntä, ja tulen aina kaipaamaan.
Otan osaa!
Vuoden päästä asia ei pyöri kokoajan mielessä. Pari vuotta lisää niin katsoo jo eteenpäin elämässä. Parhaan kaverin itsemurha parikymppisenä.
Isä kuoli joulukuussa. En suoraan sanottuna sure, vaikka kuoli äkillisesti ja yllättäen. Hän ei ollut sellainen ihminen mitä tulisi mikään ikävä. Kaikkien osanottojen kuuntelu ja muistelut hautajaisissakin tuntui niin teennäiseltä. En koe menettäneeni mitään tärkeää.
Ei ole mitään kaavaa siihen miten kauan suru kestää, koska jokainen kuolema on yksilöllinen.
Rippuu millaiset välit sulla on läheiseen ja millainen sun oma elämäntilanteesi sillä hetkellä on kun mentys tapahtuu ja miten kauan ennen kuolemaa voit jo asiaa käsitellä. Terkuin kaikki läheiset menettänyt ja jokainen suruprosessi on ollut erilainen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu monista seikoista mutta pahin suru helpottaa noin kuukausista vuosiin aikahaitarilla. Aika parantaa haavat. Osanottoni suruusi. Menetin äitini muutama kuukausi sitten.
Vierailija kirjoitti:
Minulla meni vuosi, ennenkuin saatoin edes katsoa kuvia isästäni, joka kuoli 62-vuotiaana kun odotin ensimmäistä lastani. Siitä sitten hyvin hitaasti suru vaihtui kaipaukseksi. Nytkin - 20 vuoden jälkeen - kaipaan häntä, ja tulen aina kaipaamaan.
Otan osaa!
Jotenkin ajattelen, että eka vuosi on kaikista surullisin, eka joulu, isänpäivä, syntymäpäivä... ilman läheistä. Sitten tavallaan toistuu nämä. Suru on ja ikävä toki vieläkin, joskus.
Isin kuolemasta 19v
Vaikka on luonnollista, että vanha ihminen kuolee, voi silti häntä ikävöidä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Riippuu, kuinka läheinen tai kuinka riippuvainen oli. Tarkoitan emotionaalista tiippuvuutta. Ja kuinka yllätyksenä kuolema tuli. Mielestäni myös ikä vaikuttaa, lähtikö ihminen ns kesken vai elämänsä lopussa.
Olin aika läheinen isäni kanssa, mutta en kauheasti surrut. Hän oli vanha ja oli aika päästä pois.
Minulle auttaa tieto, että suren vain itseni puolesta. Se on minun suruani, ei sen toisen. Nyt kun kirjoitan tämän, niin se tuntuu hassulle, mutta en osaa selittää enempää.
Omaa kuollutta kaveriani suren edelleen kyyneleet silmissä, jos näen jotain yhteistä, vaikka yhteisen valokuvan, vaikka kohta 8 vuotta. Sallin sen surun itselleni, koska olen viimeinen, joka hänestä enää välittää. Enkä oikein näe sitä reiluna unohtaakaan ja pidän erityisen paikan sydämessäni hänelle. Surun käsittelyyn ja uuden elämän rakentamiseen menee vuosia, kuolee kuka tahansa läheinen.
Kuolemaan suhtautuu eri tavalla kun elettyä elämää on takana. Nuorena ei voi hyväksyä, tuntuu pahalta ja epäoikeudenmukaiselta, vanhempana ymmärtää olevansa itsekin kohta osa kiertokulkua.
Eihän sitä voi sillä tavalla tietää.
Kun sisko kuoli, minulla ei oikeastaan ollut sellaista tunnetta, että en voisi olla normaalisti tai että asia olisi ollut mielessä koko ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei surusta koskaan pääse yli eikä tarvitsekaan päästä. Isäni kuolemasta on yli 30 vuotta ja kyllä suru siitä nousee pintaan erityisesti elämän isoissa hetkissä. Samoin mieheni kuolema reilun 10 vuoden takaa oireilee välillä enemmän ja välillä vähemmän.
Riippuu kuolleen iästäkin. Vanhempani kuoli +80 vuotiaana niin ei niin rankkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menee vuosia jos ollut läheinen ja kuolema yllättävä, itse olin niin shokissa läheisen yllättävästä kuolemasta että en edes halunnut puhua siitä enkä edelleenkään juuri kellekään. On muutakin perhettä mennyt mutta hieman enempi odotetusti. Yllättävä kuolema ja sen käsittely on vaikeaa ja traumat jää, lievenee vähän ajan myötä. Näin minulla vaikka elämä muuten päällisin puolin jatkunut eikä kukaan sitä näe tai arvaa.
Riippuu varmaan surijan persoonallisuudestakin. Sanotaan, että Toiset elää tulevassa ja toisem menneisyydessä. Nämä menneessä elävät varmaan surevat pidempään vanhoja hyviä aikoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei surulla ole viimeistä päivä määrää.Aikanan sen kanssa oppii elämään.Suru muttaa muotoa.Elämä jatkuu.Minulla kahden vimeisen vuoden aikana kuoli 24 ihmistä. Myös Suhteeni joka kesti 22v. Hänen kuolemasta on jo 2 vuotta. Miten aika menee etenpäin?Ihmiset vain katosi kuolemalle.Kun kaikki ympäriltä kuolee ja korona aikana.Ei sitä tajua . Elän kuitenkin.Kuntelen paljon musikkia ja ulkoilen yksin.On vaikea luoda uusia ihmissuhteita.Kun en juo en tupakoi.Sepä se.Elämä jatkuu suru mutaa muotoa, Ei sitä ulospäin näy.Enkä käytä sitä sanoissani ,En oikein tajua heidän kuolemaa.Ehkä liikun paljon kodin ulkopuolella, juuri siksi etten jää paikoille itkemään?
Olin 7v kun isä kuoli. Ei se oikeastaan ollut niinkään surullista, vaikka kuolema olikin yllättävä, teki itsemurhan kamapäissään. Oikeastaan olin käytännössä menettänyt isän jo silloin kun olin 2v kun hänen ongelmansa alkoivat.
En muista koskaan surreeni isää, en edes lapsena. Lähinnä se nyt vaan oli asia, mikä tapahtui. Isän hautajaisista muistan lähinnä isän silloisen vaimon ja veljen surun. Isänpäivät tai muutkaan ei ole tuntuneet mitenkään pahalta, enkä voi väittää kokeneeni mitään sellaista surua, mikä olisi vaikuttanut elämääni.
Ei surua pidä "käsitellä" siinä mielessä, että se hoidetaan loppuun.
Suru käsitellään siinä mielessä, että tilanteeseen sopeudutaan. Surra saa vaikka aina, mutta sen ei saa antaa pilata elämää ja ilon aiheita. Suru on kaunista ja kertoo arvostamisesta. Samalla kannattaa myös iloita kuolleen hyvistä päivistä.
Surutyö? Mikä ihme sana, jos sureminen olisi työtä, siitä pitäisi maksaa palkkaa
Ohis
Hyvin helposti. Hyvä vaan että isä kuoli. Kaikilla on paljon helpompaa.
Yksilöllistä, ja riippuu niin monesta asiasta.
Millaiset välit paljon riippuu siitäkin.