Miksi sinä erosit puolisostasi?

Aloimme seurustella 14-vuotiaina. Naimisiin menimme 22-vuotiaina, esikoinen syntyi vuotta myöhemmin. Minulta meni todella pitkään ymmärtää, etten halua elää juuri sen miehen kanssa ja siten, kuin mies halusi. Kipuilin pitkään, että halusin kouluttautua, kehittyä ihmisenä ja ammatillisessa mielessä. Mies ajatteli, että vaimon tulee tehdä ruokaa, antaa toosaa ja olla hiljaa kun mies viikonloppuisin vetää pään täyteen.

27-vuotiaana rakastuin palavasti työkaveriini, joka näki maailman aivan eri tavalla kuin lasteni isä. Tämä työkaveri oli nuorempi, 21-vuotias opiskelija, joka ei pelästynyt sitä että minulla oli kaksi alle kouluikäistä lasta ja vttumaiseksi muuttuva (tuleva) ex-mies.

Lähipiiri kauhisteli, miten heitin ulkoisesti mukavan elämän "teinimäisen ihastuksen" vuoksi menemään. Koska lasteni isä ei lyönyt minua, niin ei kuulemma ollut syytä lähteä pitkästä suhteesta. Mielestäni hyvästä suhteesta ei lähdetä mutta kaippa lähipiirini luuli tietävänsä paremmin... Myös ikäero oli kauhistelun kohteena. Nyt mennyt hienosti 7 vuotta ja rakastan tätä "nuorta teiniä" koko ajan enemmän.

Rakkaus loppui. Ensin loppui exältä ja kohteli minua kylmästi. Lopulta loppui minultakin ja stoppi suhteelle 20 vuoden jälkeen.

Ei enää niellyt spermaa

Olin tyhmä, nuori ja hukassa. Rakastuin toiseen ja jätin mieheni, mutta kuten arvata saattaa, eipä siitä suhteesta mitään tullut. Tekisin tänä päivänä ihan kaiken toisin, koska eksäni oli ihana mies ja hyvä isä. Harmittaa vieläkin lapsien puolesta, että pilasin meidän perheen.

Takana oli useamman vuoden suhde, kihlautuminen, lapsi, yhteistä asumista, mutta vasta avioliiton ja yhdessä ostetun talon jälkeen toinen ilmeisesti luuli että olin niin nalkissa turvallisesti, että hän päätti näyttää mikä hän todellisuudessa on.

En sano sitä sanaa, mutta jokainen joka toipuu tällaisesta suhteesta, ymmärtää että näistä jää pysyviä vaurioita. Sitä ihmistä ei siis oikeasti ollut olemassakaan, jota rakastin. Hän teki mitä piti, jotta pääsi minun sisälleni, ja kun oli päässyt, käytti kaikkea tietämäänsä kaikkeen muuhun kuin vilpittömään hyvään.

Tuo ihminen viimeisinä aikoina vei pelkällä läsnäolollaan minulta kaiken energian. Mitään järkevää keskustelua ei pystynyt käymään. Hän ei kunnioittanut rajoja, kenenkään. Kun aloin tekemään lähtöä, hän otti puoli sukua puolelleen ja jatkoi manipulointia loppuun saakka.

En mene enää koskaan naimisiin. Mutta tiedän varoa tiettyjä varoitusmerkkejä. Yksi niistä on se, että jos jokin on liian hyvää ollakseen totta, se ei todennäköisesti ole totta.

Yli 30 vuoden jälkeen alkoholisoitui niin pahasti, että lähdettävä oli.

Vuosia sitä ennen, katselin päivittäistä tissuttelua silmät sulkien ja vakuuttelin itselleni, että juominen on kontrollissa ja olisimme yhdessä lopun elämäämme, koska mies kuitenkin rakastaa minua ja olisi valmis tekemään mitä tahansa, ettei minua menettäisi.

Näin hän minulle vakuuttelikin, mutta lypsi vain lisää aikaa juomisen pahetessa.

Viimeinen vuosi oli niin jyrkkä alamäki, ettei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin erota.

Kolme lasta riitti, mies oli kuin neljäs. Pitkä liitto ja hyvissä väleissä erottiin, mä vaan kyllästyin siihen että pyöritin kaiken, lisäks oltiin melko eri linjoilla lastenkasvatuksen suhteen. Tunteet oli muuttunu vuosien varrella enemmän kaverillisiks ja kavereina on pysyttykin.

Mies huoritteli ja vähätteli avioliiton alusta asti, sekä oli sairaalloisen mustasukkainen. Vahti töistä kotiin tulemisia verhon raosta, penkoi taskut, laukut ja roskikset pettämisen merkkejä etsiessään.

Muutaman vuoden olimme naimisissa, sitä ennen muutaman vuoden jo seurustelleet. Olin erotessa luurangonlaiha hermoraunio ja ajattelin elämäni olevan jo ohi.

Vaan sepä muuttuikin eron jälkeen paremmaksi.

Mies osoittautui sietämättömän hankalaksi. Todella paljon narsistisia piirteitä. Jaksoin sinnitellä aivan älyttömän kauan. Hän aina sanoi, että sitten on paremmin kuin tämä, tuo tai se tapahtuu/on ohi. Sitä ei koskaan tapahtunut, vaan meni koko ajan pahempaan suuntaan. Itkin joka viikko miehen käytöksen takia. Rakkaus kuoli minulta hiljalleen.

Eron jälkeen oli ihanaa löytää tasapainoinen, normaali ja rakkautta täynnä oleva parisuhde. Ei tarvitse "kävellä munankuorilla", vältellä vihaista katsetta ja miettiä jokaista sanaansa.

Mies ei koskaan puhunut ikävistä asioista, käsitteli kaikki negatiiviset tunteet viinalla. Minä tietenkin naputin, että näistä asioista täytyy puhua. Mies veti viinaa kuin sieni, loppuo seksi, puhuminen ja kuuntelu. Menin iltaisin yhä vieraammaksi muuttuvan miehen viereen nukkumaan, kunnes havahduin pohtimaan, että onko tämä aidosti parasta, mitä elämällä on minulle antaa.

Kun ilmoitin eropäätöksestä, ainut riidanaihe koski koiraamme.

Vaikea vieläkään sanoa, mikä oli se lopullinen syy. Moni asia vaikutti. Mutta ei ollut vaihtoehtoja enkä kadu.

Muija ei enää antanut vetää kuiviltaan kakkoseen. Jotain liukkaria olisi pitänyt ja sehän sotkee.

Hänestä tuli turhasta nillittävä kireepiponen siisteysnatsi joka puhui minulle vain siivousasioista. Aikansa sitä jaksoi sitten enää ei.

Olen nainen, ex on mies.

Akka rajoitti liikaa menemistä, niin erohan siitä tuli. Hyvä näin. Nyt voi tehä mitä lystää tai olla tekemättä.

Pitkän suhteen jälkeen pelkäsin olla yksin, joten kiireessäni otin ensimmäisen, joka oli halukas jäämään. Muutimme nopeasti yhteen, kyseessä oli ensimmäinen naissuhteeni ja kaikki oli uutta ja jännittävää. Todella nopeasti kumppanin juominen lähti lapasesta (tai ehkei se ollut ollut hanskassa alunperinkään, en vain ollut nähnyt tätä ongelmana), kuviossa pyörivät koko ajan toiset naiset, mutta en voinut erota, koska niin moni oli sanonut, etten oikeasti ollut naisiin päin vaan vain testasin itseäni.

Kun kumppani tuli kännissä kotiin ja herätti minut sekoilemalla entisistä miessuhteistani ja mursi käteni, päätin että nyt saa riittää.

Eksä on työmarkomaani. Aina töissä eikä koskaan kotona. Päätin sitten muuttaa omaan kotiin. 

Vierailija kirjoitti:

Takana oli useamman vuoden suhde, kihlautuminen, lapsi, yhteistä asumista, mutta vasta avioliiton ja yhdessä ostetun talon jälkeen toinen ilmeisesti luuli että olin niin nalkissa turvallisesti, että hän päätti näyttää mikä hän todellisuudessa on.

En sano sitä sanaa, mutta jokainen joka toipuu tällaisesta suhteesta, ymmärtää että näistä jää pysyviä vaurioita. Sitä ihmistä ei siis oikeasti ollut olemassakaan, jota rakastin. Hän teki mitä piti, jotta pääsi minun sisälleni, ja kun oli päässyt, käytti kaikkea tietämäänsä kaikkeen muuhun kuin vilpittömään hyvään.

Tuo ihminen viimeisinä aikoina vei pelkällä läsnäolollaan minulta kaiken energian. Mitään järkevää keskustelua ei pystynyt käymään. Hän ei kunnioittanut rajoja, kenenkään. Kun aloin tekemään lähtöä, hän otti puoli sukua puolelleen ja jatkoi manipulointia loppuun saakka.

En mene enää koskaan naimisiin. Mutta tiedän varoa tiettyjä varoitusmerkkejä. Yksi niistä on se, että jos jokin on liian hyvää ollakseen totta, se ei todennäköisesti ole totta.

Kipuilen itse juuri samanlaisen tilanteen kanssa. Kaksi lasta ja asuntolaina kun oli paketissa niin välittömästi vaimo alkoi kiristää ruuvia. Useita vuosia myöhemmin tilanne oli siinä pisteessä, että vaimo oli pelannut itsensä työelämän ulkopuolelle. Toimeentulo jäi yksin vastuulleni ja samoin koko arki. Lasten viennit ja haut, tarhasta, lasten harrastukset, ruoanlaitot ja kaikki. Yksin. Olin järkyttävän manipulaation kohteena jossa hän aina uhriutui jos kyseenalaistin asiat. Mitään masennusta tms hänellä ei ole, täysissä voimissaan hän tätä peliä pelasi. Nyt kerään omia henkisiä rippeitä kasaan ja koitan päästä elämään kiinni uudelleen.

Ap, en minä eronnut puolistani.

Aviomieheni rakastui, peruuttamattomasti, toiseen naiseen.

Ei siinä ollut tehtävissä enää yhtään mitään.

Kuka tietääm miksi näin kävi? Siihen ei olemassa yhtäkään ainota, oikeaa vastausta.

Näin vain toisinaan käy.

Mies kuitenkin otti täyden vastuuden tilanteesta.

Meillä on yksi lapsi, ja yhteishuoltajuus.

Ex-mieheni maksaaa mielellään kaikki lapsen harrastuskulut, ja ottaa aina mukaan lapsen mukaan, myös ulkomaan matkoille, uuden kumppaninsa kanssa.

Välimme ovat asialliset ja jopa mukavat, kun olemme yhteydessä ainoaa poikaamme koskevissa asioissa.

Itsekin olen löytänyt uuden kumppanin kaksi ja puoli vuotta eromme jälkeen.

Sellaista tämä elämä on.

Toisin kuin monet ihmiset otaksuu, niin mikään tässä elämässä ei ole ikuista.

Ei avioliitto, eikä se, että saat pitää kaikkein läheisimmät ihmiset lähelläsi, heidän vanhuutensa ja omaan vanhuutensi asti.

Joten olipa Jumalaa olemassa tai ei, niin se on kohtalo, sattuma, joka saattaa vaikkapa auto-onnettomuudessa, työtapaturmassam tai syöpä tai syvä rakastuminen toiseen henkilöön, riistää kenen tahansa ihmisen joka päiväisen onnen. Noin vaan yhtä-äkkiä, kokonaan pois.

Menneisyyteen. Historiaan.

Up

Minä aikuistuistuin, mies ei.

Paljastui pikkuhiljaa, erityisesti lapsen saannin myötä hyvin epäkypsäksi mieslapseksi, jonka curling -äiti tunkeutui elämäänsä ja mm. pelasti peliveloista vielä lähes nelikymppisenä.

Mies veti talouden kuralle nettipelaamisella, jonka parissa vietti myös kaiken aikansa ja jossa oli myös sosiaaliset kontaktinsa, baaripirkkojen ja -petejen lisäksi.

Ei osannut kantaa vastuuta yhtään mistään, kiukutteli ja loukkaantui teinimäisesti ihan kaikesta, täytti kämpän likaisilla vaatteilla, limutölkeillä, videopelikrääsällä ja legoilla. Ei osannut kunnolla pitää huolta edes hygieniastaan.

Lainasi minulta jatkuvasti rahaa oudoilla verukkeella ja jätti maksamatta. Muutenkin onnistui usein esimerkiksi "unohtamaan" lompakkonsa ruokaostoksilla, ravintolassa, reissuilla jne ja minä, opiskelijana, maksoin töissäkäyvän puolesta ison osan yhteisistä menoista.

Kun jäi kiinni jatkuvasta valehtelusta ja hitonmoisista veloista, pistin pikkupojan pihalle (asunto on minun). Oli onnekseen (ja naisen epäonneksi) löytänyt jonkun uuden äitihahmon itselleen eronneen, tupakalla ja alkolla äänensä polttaneen keski-ikäisen "rokkimuijan" (ts elämänkallun) muodossa paikallisesta pubista jo ennen eropapereiden allekirjoittamista.

Ei vastannut edes lasta koskeviin yhteydenottoihin, kun oli niin "ahdistunut", ts terassielämä, keski-iänkriisiä elävät ratamuijat ja teinien videopelit olivat tärkeämpiä kuin oma lapsi.

Uhriutui kuitenkin ja väitti minun estäneen lapsen tapaamisen. Kertoi ihan tosissaan, ettei edes ymmärrä, miksi minä halusin erota, kun olin kuulemma itse syypää sekä hänen päihde- ja peliongelmiinsa, näistä johtuviin ulosottovelkoihin, jatkuvaan valehteluunsa ja siihen, että ei pystynyt hallitsemaan elämäänsä.

Saikin suhteen aikana minut vuosikausiksi uskomaan, että kaikki ongelmat johtuvat minusta, että vaadin liikaa ja olen hankala. Terapian (johon lähdinkin em vuoksi korjaamaan itseäni) ja jatkuvan valehtelun paljastuttua silmäni onneksi avautuivat.

Mies väitti, että sekä minä, että terapeutti mustamaalaamme häntä, että olen kertonut hänestä valheita myös lastenvalvojalle, sossuille ym ja siksi häntä ei nähdä luotettavana huoltajana. Hassua on se, että hän oli mukana suurimmassa osassa tapaamisia.

Minua onniteltiin monelta suunnalta, kun pistin moisen pihalle. Todellisuudessa olin kuitenkin myös hyvin surullinen ja pettynyt. En olisi uskonut miehen olevan noin epäkypsä, enkä varsinkaan noin välinpitämätön lastaan kohtaan. Rakastin häntä (tai mielikuvaani hänestä) ihan oikeasti.

Nykyään menee kuitenkin paremmin ja elämä on kaikin puolin parempaa: Minulla on maailman ihanin lapsi, korkeakoulututkinto, arvostettu ja hyväpalkkainen työ, jolla etenen, mahtavat ystävät/ lähipiiri, kivoja harrastuksia ym.

Miehellä on edelleen hitonmoiset velat ja tupakanhajuinen vuokrakämppä, joka on kalustettu äitinsä ostamilla ikeoilla. Onneksi on ne videopelit, leegot ja animaatiosarjat sekä kanssaan yhtä paljon kaljaa ja röökiä vetävä äidinkorvike seuranaan.