Kun avioliitto ei ole enää parisuhde. Voiko asiat vielä muuttua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä haluan tuollaisen suhteen ettei tarvitse turhia puhella ja nukutaan eri huoneissa. Mieheni kuorsaa jotenka laitoimme sängyt eri huoneisiin, toisiin päätyihin taloon. Minä en pystynyt siinä kuorsauksessa nukkumaan silmäystäkään. 

Yksin en asuisi enkä pitäisi näin isoa taloa. Jos ei olisi miestä niin muuttaisin kerrostaloon. 

Parisuhde olisi hyvinkin helppo jos ei tarvitsisi ajatella kuin sitä mitä minä tahdon. Puoliso ei välttämättä haluakkaan samoja asioita vaikka siinä vaiheessa kun jäädään eläkkeelle, vaan ottaa ja lähtee. Yksin eläminen voi olla ihan jees, mutta jos haluja olisikin edelleen asua siinä isossa talossa mutta ei yksin voi tulla mieleen että jotain olisi voinut toisinkin tehdä.

Miksi hyvästä suhteesta joku lähtisi missä ei ole mitään henkistä eikä fyysistä väkivaltaa. 

Miksi joku lähtisi vasta eläkeiässä paskasta suhteestaan eikä aiemmin. Kyllä kaikki ovat jo aiemmin lähteneet. 

Itse olisin mielummin yksinäinen yksin kuin kahdestaan. Kun lapset muuttavat pois kotoa niin olet yksinäinen kun teillä ei ole mitään yhteistä tai yhteyttä. Luulen että sitä ei tulekaan kun viimeinenkin syy yrittää tai teeskennellä häviää(lapset). Luuletko että jos sairastuisit pitkäaikaisesti ja tarvitsisin apua niin puolisosi olisi tukenasi ja apunasi?

En voisi kuvitella asuvani yhdessä lasteni isän kanssa, jos meillä ei olisi enää rakkautta, läheisyyttä, keskustelua toistemme kanssa.

Minulle Ap:n tilanne olisi maanpäällinen helvetti; miksi parisuhteessa, jos suhdetta ei enää ole?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä haluan tuollaisen suhteen ettei tarvitse turhia puhella ja nukutaan eri huoneissa. Mieheni kuorsaa jotenka laitoimme sängyt eri huoneisiin, toisiin päätyihin taloon. Minä en pystynyt siinä kuorsauksessa nukkumaan silmäystäkään. 

Yksin en asuisi enkä pitäisi näin isoa taloa. Jos ei olisi miestä niin muuttaisin kerrostaloon. 

Parisuhde olisi hyvinkin helppo jos ei tarvitsisi ajatella kuin sitä mitä minä tahdon. Puoliso ei välttämättä haluakkaan samoja asioita vaikka siinä vaiheessa kun jäädään eläkkeelle, vaan ottaa ja lähtee. Yksin eläminen voi olla ihan jees, mutta jos haluja olisikin edelleen asua siinä isossa talossa mutta ei yksin voi tulla mieleen että jotain olisi voinut toisinkin tehdä.

Miksi hyvästä suhteesta joku lähtisi missä ei ole mitään henkistä eikä fyysistä väkivaltaa. 

Miksi joku lähtisi vasta eläkeiässä paskasta suhteestaan eikä aiemmin. Kyllä kaikki ovat jo aiemmin lähteneet. 

Koska elämä ei ole vain paikoilleen kääntynyt tila elämäntilanteet muuttuu ihmiset muuttuu.

Aika harvalle hyvän parisuhteen mittari on se että siinä ei ole väkivaltaa. Usein ihminen kaipaa parisuhteelta muutakin esim. sitä että tulee kuulluksi ja kokee saavansa arvostusta ja kokee olevansa pidetty/rakastettu.

Käyttäjä7437 kirjoitti:

Voi se olla uusi startti, kun lapset lähtevät pois häiriköimästä.

Eikös se avioliitto lakkaa olemasta pelkkä parisuhde siinä vaiheessa kun se ensimmäinen lapsi tulee mukaan kuvioon? Sen jälkeen kyse ei ole vain kahden aikuisen välisestä suhteesta, jotka asuvat yhdessä. Etenkin jos nainen lakkaa olemasta vaimo ja keskittyy olemaan äiti, niin se voi olla aviomiehen kannalta turhauttava tilanne jos isälle jää samalla hyvin pieni rooli perheessä.

Käyttäjä7437 kirjoitti:

Voi se olla uusi startti, kun lapset lähtevät pois häiriköimästä.

Eivät lapset mitenkään häiriköi! He ovat isoja jo, fiksuja ja ihania. Olen uskomattoman kiitollinen, että sain heidät ja että olen saanut kasvatettua heidät kunnollisiksi ihmisiksi.

Sekin on yksi syy eron lykkäämiseen, että harmittaisi, jos lastenlapsillamme ei olisi "ehjää" mummolaa. Ei hitsi, taidan sittenkin olla idiootti! Mä olen kuitenkin vasta 45-vuotias. Surettaa tämä tilanne, koska olen ehdottomasti parisuhdeihminen. Mulla on kavereita, mutta haluaisin, että puoliso olisi se paras kaveri ja henkinen kallio ja tuki ja turva. Nyt tunnen itseni välillä hyvin yksinäiseksi. Mun pitää keksiä, mistä löydän rohkeutta alkaa muuttaa asioita tavalla tai toisella.

ap

Mun mielestä apn liitto on ihan tavallinen liitto. Sellaista se on pitkässä suhteessa. Avioliitto on tahdon asia ja Jumalan edessä solmittu.

Ihminen on siinä hassu otus, ettei kestä oikein muita, mutta vielä vähemmän yksinoloa. Jompaa kumpaa kannattaa aidosti harjoitella, miksei molempiakin.

Täällä vähän sama tilanne, paitsi että me myös riidelään.

Mitään yhteistä ei juurikaan ole muuta kuin lapset. Joskus, kun järjestetään lapsivapaata, meillä on kyllä tosi kivaa, ehkä 2-3kertaa vuodessa.

Arkisin riidellään, koska miehellä on pakkomielle jutella sellaisista poliittisista mielipiteistä, joita en voi hyväksyä. Itse olen hiljaa omistani, mutta en suostu nyökyttelemään suppeaan maailmankatsomukseen perustuville kommenteille.

Mies on lähes aina töissä, 90% perheen asioiden hoidosta jää minulle. Mies elää eri vuorokausirytmissä kuin muu perhe. Herää viideltä, menee nukkumaan klo21. Lapset jo isompia koululaisia, minä ja he vasta 22/23. Yhteistä aikaa ei siis ole. Seksiä ehkä pari kertaa kuussa. Koska on niin ahdas asuntokin, nukutaan miehen kaa olkkarissa, ei nyt ihan voi siellä alkaa lasten iltapala-aikaan.

Mutta silti, mieheni on ainut ihminen, kenelle voin jakaa kaiken, ihan kaiken. Erilaisista elämänkatsomuksista huolimatta tekee aina kaikkensa, että mulla ois kaikki hyvin. On tavallaan paras ystäväni, vaikka joskus tai usein hyvin ärsyttävä sellainen.

Ristiriitaista.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä7437 kirjoitti:

Voi se olla uusi startti, kun lapset lähtevät pois häiriköimästä.

Eivät lapset mitenkään häiriköi! He ovat isoja jo, fiksuja ja ihania. Olen uskomattoman kiitollinen, että sain heidät ja että olen saanut kasvatettua heidät kunnollisiksi ihmisiksi.

Sekin on yksi syy eron lykkäämiseen, että harmittaisi, jos lastenlapsillamme ei olisi "ehjää" mummolaa. Ei hitsi, taidan sittenkin olla idiootti! Mä olen kuitenkin vasta 45-vuotias. Surettaa tämä tilanne, koska olen ehdottomasti parisuhdeihminen. Mulla on kavereita, mutta haluaisin, että puoliso olisi se paras kaveri ja henkinen kallio ja tuki ja turva. Nyt tunnen itseni välillä hyvin yksinäiseksi. Mun pitää keksiä, mistä löydän rohkeutta alkaa muuttaa asioita tavalla tai toisella.

ap

Eikö sun pitäisi ihan rohkeasti puhua näistä asioista miehellesi? Kukaan muukaan ei voi sitä puolestasi tehdä. Jos, hän ei halua sitten keskustella teidän parisuhdetta kuntoon niin ainakin olet yrittänyt. Itselläni sama tilanne ja yhdessäoloa puolet vähemmän kuin sinulla. Elämme nyt liitossamme sitä vaihetta, että joko keskustellaan tai sitten erota. Keskutelut ovat raskaita ja pelottavia ja samalla puhdistavia.

Voi ne asiat muuttua, mutta vaatii työtä. Parisuhteet muutenkin vaatii panostusta ja hoivaa ei ne ilman huomiota pysy kukoistavana aina. Kannattaa aloittaa panostus heti eikä vasta sitten joskus kun ollaan jääty kahdestaan. Mitä etäisemmäksi toinen on tullut, sitä enemmän kurottavaa. Miten olisi vaikka treffi-illat kerran kuussa näin alkuun? Menette yhdessä vaikka ravintolaan ja vietätte sitä aikaa ihan kahdestaan.

Ole myös kiinnostunut miehesi elämästä muulloinkin ja jaa myös asioita omista päivistäsi. Ihan samoin kuin varmaan lapsiltasi kyselet miten heillä meni koulussa, voi mieheltäkin kysyä miten meni töissä. Sanot, ettette keskustele, joten oletan peruskanssakäymisen olevan olematonta.

Minulla on sama tilanne ja olen puhunut erosta jo miehelle. Hän ei tunnu mieltävän suhdetta niin huonoksi kuin minä, tai sitten huonokin suhde riittää hänelle. Tai kun yritän puhua ja kertoa, miten kaiken koen ja mikä on vialla, niin hän alkaa vastaavasti syytellä minua.

Eroaminen pelottaa, mutta toisaalta nyt on sellainen tunne, että elämä menee hukkaan. Suhde oli meilläkin hyvä viimeksi 7 vuotta sitten ja mielelläni ottaisin sen takaisin. En vaan tiedä, onko se käytännössä mahdollista. Löysässä hirressä oleminen on niin kuluttavaa, että sitä en jaksaisi kovin kauan. Haluaisin selkeän ratkaisun, että joko erotaan tai sitten kummallakin pitää olla halua ja sitoutumista jatkaa (=myös miehellä).

Tällä hetkellä koen, ettei hän ole pitkään aikaan välittänyt minusta yhtään. Olen ostanut paljon parisuhdeoppaitakin, mutta mies ei ole viitsinyt lukea niitä kuitenkaan.

Ei lapsenlapset tarvitse sitä että isovanhemmat ovat yhdessä. He tarvitsevat ehjän mummolan siinä mielessä että siellä on hyvä, lämmin ja ystävällinen ilmapiiri. Voisitko sinä nyt tarjota sellaisen?

Mitäs olet tehnyt sen eteen, että asiat muuttuisi?

Muutokseen tarvitaan yhteinen tahtotila ja konkreettisia tekoja. Meillä on paljon lyhyempi suhde kuin teillä mutta kun on ollut aikoja, joina seksi on jäänyt vähiin/pois kokonaan, yhteinen tekeminen ja yhteys hieman kadonnut jne. Olemme yhdessä puhuneet asiasta ja ensin ollaan päivitetty se kokonaistilannekuva eli mitä kumpikin toivoo. Toiveetkin voivat muuttua, niin on hyvä sanoa ääneen, että kyllä, haluan viettää kanssasi enemmän aikaa. Voihan olla joskus että toisen mielestä ei tarvita mitään muutosta ja toiselle riittää se tämänhetkinen tilanne.

Sitten lähdetään miettimään ja listataan paperille vaikka ylös että mitkä konkreettiset asiat ovat niitä, joita halutaan lisää. Mitkä asiat ovat aiemmin olleet kivoja yhdessä? Ei tarvitse olla mitään hienoja matkoja tai tapahtumia, vaan jotain arkisia perus juttuja, vaikka elokuvan katsominen, kävelyllä käyminen, ravintolassa tai kahvilla käyminen, shoppailu, keilaaminen, retkeily, musiikin kuuntelu, leipominen jne. Sitten valitaan niistä vaikka yksi joka toteutetaan ensimmäisenä.

Me ollaan huomattu, että monesti nuo keskustelut lähtee polveilemaan eri aiheisiin ja esille tulee paljonkin eri osa-aluieita. Sieltä kannattaakin tarttua rohkeasti eri teemoihin ja keskustella niistä rauhassa joku toinen kerta. Aihe voi olla vaikka omat pelot, omat unelmat, terveellisemmät elämäntavat, oma itsenäinen aika parisuhteessa, seksuaalisuus jne. Ottakaa tavaksi tuollaiset parisuhdepalaverit ja kirjatkaa aina muutamia pointteja ylös, niin kehitystä voi oikeasti seurata ja suhde voi mennä parempaan suuntaan. Ja kannattaa katsoa vähän kelloa ettei mene liiallisen analysoinnin puolelle vaan vaikka puoli tuntia per aihe.

Meidän suhteemme kesti lähes 35v , josta olimme yli 34v naimisissa. Viimeiset 17v eli puolet meni ilman seksiä ja minä kärsin tilanteesta. Puoliso totesi noin vuosi kuopuksen syntymän jälkeen, että seksi ei ole enää meidän ikäisten asia. Olimme silloin 38-vuotiaita.

Elättelin toivoa paremmasta - turhaan. Yritin lähestyä fyysisesti ja tämän vuoksi hän rakensi sänkyyn välillemme varapeitoista muurin. Lohdutin itseäni makeilla herkuilla arvattavin seurauksin.

Avioliitto päättyi 4½v sitten puolison kuolemaan. Nyt haahuilen yksinäisenä. Nytkin on kirottu loma menossa eikä mitään tekemistä. Oli hänestä edes juttuseuraa vaikkei muuten koskaan mitään tehtykään yhdessä. 

No, mulle tuli tuollaisesta liitosta ero. Miehen aloitteesta, ei halunnut enää olla yhdessä eikä yrittää korjata tilannetta. Ei halunnut opetella puhumaan (sen meidän suhteen suurin ongelma oli juuri puhumattomuus, siis se "tärkeistä asioista puhuminen")

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä apn liitto on ihan tavallinen liitto. Sellaista se on pitkässä suhteessa. Avioliitto on tahdon asia ja Jumalan edessä solmittu.

Ei pidä paikkansa. Me oltu 26v yhdessä. Yhteys toiseen pysyy yllä kosketuksen ja seksin avulla, keskusteluilla, yhteisen tekemisen ja yhteisten arvojen kautta. Välillä kinataan, jos yhteys säröilee. Kummallakin myös omia juttuja eli ei tehdä kaikkea yhdessä.

Ap:n liitto on pystyyn kuollut. Mulle ei tuollainen riittäisi, mutta kysymys kuuluu, riittääkö se ap:lle

Nämä asiat vaatisi työtä joten ero on helpompi ratkaisu.

Aviopuoliso = entinen rakastettu.

Hyvin tavallinen tarina, rakastavaisista kämppäkavereiksi.

AP: n tapauksessa kyse on siitä kumpaako pelkää enemmän, yksinäisyyttä vai näivettymistä.

Pelkohan se on joka hänen elämäänsä ohjailee.

Vastaus kysymykseen"tuleeko mikään muuttumaan" on: Ei ainakaan parempaan suuntaan.