Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä on myös nyt ollut vaikeaa. Oli hyvä lukea tuo juttu yli ja alivireydestä. Levottomuus vaivaa minua nyt. Jos mietin itseäni niin se epätodellinen olo yms dissosiaatioon viittaava on toisaalta myös auttanut minua. Toisaalta en voi kirjoittaa, että olisin kokenut mitään kovin "pahoja" olotiloja niihin liittyen. Kirjoitankin sellaisista oloista minkä kanssa vielä pärjää melko hyvin.

Kuitenkin nämä tunteet ovat ehkä auttaneet minua elämään "omassa kuplassani" ja vähän kuin unohtamaan ikävät jutut. Näin on mennyt esim pari viimeistä kesää ja olen elänyt omassa kuplassani. Ikäviä juttuja on sattunut, mutta olen päässyt helposti takaisin siihen kuplaani. Nyt, kun pää on muuten selkeämpi eikä epätodellinen olo ole niin vahva niin sitten en pääsekään enää siihen turvallisee kuplaani. Ikävät jutut pyörivät mielessä enemmän. Olen vähän kuin kadottanut kyvyn haaveiluun yms mihin siinä epätodellisemmassa olossa vielä pystyin.

Nyt, kun olen vahvemmin kiinni nykyhetkessä kaikki tunteet ovat enemmän esillä. Välillä jopa kaipaan sitä oloa jolla pystyin sulkemaan todellisuutta pois. Se auttoi minua. Kirjoitan silti vaan omista kokemuksistani ja joku voi kokea ahdistavia hetkiä epätodellisen olon kanssa. Niin itsekin välillä. Tällä hetkellä olen jotenkin liikaa ajatuksissani kiinni. En tiedä mitä tästä kesästä oikein tulee tällä menolla. Eräskin ikävä juttu on pyörinyt mielessäni monta päivää. Liittyy siihen pilkkaamiseen mistä kirjoitin. Sain taas kuulla ilkeitä kommentteja (satuin kuulemaan) ja en ole varma kuvasiko joku minua. Tätäkin on vaan tapahtunut ennenkin (ihan oikeasti) ja osaan melko hyvin tulkita tämän jutun. Sen jälkeen olen sitten kelannut niitä hetkiä uudestaan ja uudestaan. Silti en meinaa enää päästä yli tuostakaan. Aiemmin sitä ehkä unohti sen kaiken helpommin. Nyt en jotenkin meinas kestää enää ikäviä juttuja. Kaipaan jotain ihmeellistä muutosta kaikkeen tai jotain oikeutta mitä tiedän etten tule saamaan vaan tuo epäreiluus jatkuu.

Kaiken tämän jälkeen sitten pitäisi varmaan mukamas pystyy olemaan rento muiden kanssa ja normaali. Vaaditaan paljon, kun miettii taustaani ja kaikkia ikäviä ihmisiä. Tämän kesän alku ollut täynnä ikäviä juttuja. Pahoittelen, kun valitan tänne. Mietin vaan niin paljon sitä kuinka epäreilu maailma on. Joku kirjoitti vangeista ja itse taas tunnen itseni "syyttömänä tuomituksi" tai sitten muuten ajatusteni vangiksi. Ei tästä kyllä meinaa enää tulla mitään. Eteenpäin aina jotenkin pääsen, mutta en tiedä kuinka oikeasti voin olla onnellinen enää. Ilon hetkiä löytyy, mutta en ole kuitenkaan onnellinen. Joku tietysti kirjoittaa kuinka annan liikaa muiden tai ikävien juttujen vaikuttaa. Silti en vaan oikein enää meinaa kestää.

Koen ihan samalla tavalla ja myös kaipaan omaa dissosiaatiokuplaa. Nyt kaikki tuntuu isoilta asioilta ja mäkin jään kiinni niihin, kun vasta opettelen normaalia tunne-elämää. Juuri tänään kirjoitin päiväkirjaan herkkyydestäni. Terapeuttikin sanoi yhdestä ilkeästä ihmisestä, että yleensä ihmiset suhtautuu tollaisiin tölväyttelijöihin jättämällä ne omaan arvoonsa, mutta se sai mut tuntemaan itseni vialliseksi, kun mä en pysty suhtautua vaan ko.ihminen aiheutti mulle hirveän olon. En ole päässyt sen yli, että tollaiset ihmiset sitten "menestyy" elämässä ilman minkäänlaista hätää, vaikka ovat kamalia. Kirjoitinkin tästä lyhyesti tänne tällä viikolla.

Joka tapauksessa mietin meneekö tämä herkkyys ohi jossain vaiheessa? Vai olenko lopunelämääni näin vereslihalla ja herkkä. En jaksaisi, se on liian kivuliasta.

Kamalaa, että joudut kokea tollaista, että susta puhutaan ja mahdollisesti kuvataan! Niin epäreilua ja törkeää. :,( Ihmiset osaa kyllä olla ihan hirveitä ja julmia. Voimia!

Kiitos sinulle viestistä. Kyllä tämä asia on ollut itselle niitä pahimpia kaikesta. En koskaan ajatellut, että kiusaamiseni joskus johtaisi tähän. Sitä ehkä kesti paremmin silloin, kun se kiusaaminen tapahtui kasvokkain. Nyt myöhemmin, kun mietin, että aikaa on kulunut ja on eri paikkakunta niin tuo olisi jo ohitse. En kuvitellut kaiken jatkuvan. Moni ei ehkä pysty käsittämään sitä kaikkea. Silti tiedän kyllä missä mennään ja mikä on totuus. Samalla arvelen taustalla olevia ihmisiä. Toisaalta en varmaan koskaan saa tietää mitä kautta ikävät puheet ovat levinneet. Mietin monesti, että kun muiden kuva itsestäni on ns arvoton niin miten pystyn enää tutustumaan muihin. Siinä on vaikeaa ajatella itsestään myönteistä.

Joku ehdotti muuttoakin, mutta kuka toisaalta pistää koko muun elämänsä jutut sekaisin sen vuoksi. Ei se vaan mene niin varsinkin, kun tässä on paljon asioita mukana. En pysty siihen nyt. Puhutaan ainakin paljon pahaa. Joskus ollaan kuvattu myös niin, että oikeasti tiesin sen ja eivät peitelleet mitään.

Itse olen saanut myös läheisiltä viestiä, ettei saa välittää. Eivät aluksi edes uskoneet kaikkea. Nyt, kun joku uskoo niin se on sitten sitä ettei kannata välittää yms. Eihän se helppoa ole. Itselle oli ehkä joskus helpompaa olla välittämättä. Nyt myöhemmin taas joka vaatimus siihen, että kohdeltaisiin hyvin ja asiallisesti on nostanut päätään aina vaan lisää. Se saa sitten suremaan tätä kaikkea. Samalla yksinäisyys on ikävää. En vaan tällä taustalla oikein enää halua tutustua ihmisiin.

Mietin paljon sitä, että itselläkin on vaan kokoajan se kynnys kestää kaikkea jotenkin madaltunut. Ehkä olen kestänyt jo niin paljon kaikkea niin nyt meinaa jo mennä yli vähitellen. Tarkoitan tässä myös nuoruuden kiusaamista yms. Minun on myös vaikeaa hyväksyä jonkun ikävän ihmisen menestystä. Hän saa tavallaan elää ns hyvää elämää. Silloin mietin joskus, että tahtoisin hänen kokevan edes jotain ikävää mikä ns herättäisi ehkä hänet. Tämä tosin vain tietyistä. Muuten en toivo muille pahaa.

Täälläkin oli tuo eräs ketju missä sai kirjoittaa miten on nuorena ajatellut elämänsä menevän ja mikä on nykytilanne. Itsekin vaan toivoin parannusta ja että voisin paremmin ja olisin onnellisempi. Muutamia pieniä juttuja. Eihän se toisaalta niin ole mennyt. Vikaa tietysti itsessäkin. Yritän nyt keksiä jotain mukavaa tähänkin kesään. Kiitos vielä viestistäsi. Se piristi minua. Toivon sinullekin voimia. Kirjoitan myös aina paljon. Se taas johtuu paljon siitä, kun ei ole ketään kenelle puhua.

Tämä on hyvä ketju kirjoittaa.

Jos on ihmissuhteissa traumatisoitunut, uusiin ihmisiin tutustuminen voi olla tosi pelottavaakin. Musta usein on. Kiusaaminen jättää jäljet ja oman lapseni lääkärin mukaan lähes kaikille kiusatuille muodostuu sosiaalisten tilanteiden pelko. Itse olen kokenut vain vähän kiusaamista enkä osaa kuvitellakaan miten vaikeaa on, kun sitä kokee paljon. :(

Musta se kertoo jotain hyvääkin, että et ole valmis nyt muuttamaan. Onko sinussa kuitenkin jotain sisukkuuttakin siis jäljellä... toivottavasti ei haittaa spekulointi. Itse olen jokseenkin alistuvaa sorttia aina välillä, mutta tänään päätin myös, että yritän löytää kesälle edes jonkun pienen jutun, mistä voisin nauttia ikään kuin taistellakseni sitä ilkeää ihmistä vastaan. Tein psykologista etäännyttämistä miettimällä koko Suomen ihmismäärää ja suhteuttamalla ilkiön siihen. Se ei ole _kaikki ihmiset_, päinvastoin. Vähemmistö. En tiedä voisiko tosta etäännyttämiskikasta olla sinullekin hyötyä, vaikkei yhdestä ihmisestä puhutakaan? Mua helpottaa jo sekin, että kun tämä yksi aikuinen nainen kohteli mua törkeästi, niin vain kaksi ihmistä mun lisäksi näki sen. Suurin osa ei tiedä siitä yhtään mitään. Järkeistäminen auttaa sitten siinäkin, että voin ajatella vian olevan siinä ilkeässä ihmisessä. Tuo, että ulkopuoliset sanoo "älä välitä" kertoo lähinnä sen, että heillä ei ole kykyä parempaan. Itse ihmettelen kuka sanoo "älä välitä" tollaisten kokemusten jälkeen, helppohan se on sanoa, mutta kuka _oikeasti_ olisi tippaakaan välittämättä. En usko, että todellakaan moni.

Kuulostaa hyvältä, että yrität keksiä kesään jotain mukavaa. Sekin taitaa kertoa sinusta ja tilanteestasi jotain hyvää.

Onnellisuudesta vielä sen verran, että joskus kymmenen vuotta sitten tajusin, että onnellisuuden tavoittelu teki musta jo onnettomamman. Mietin sitä siltä kantilta, että elämään kuuluu kaikki tunteet, kaikenlaiset päivät, tavallisetkin. Lakkasin odottamasta ja tavoittelemasta onnea ja aloin elää siten, että otan vastaan sen mitä tuleman pitää. Totta kai haluaisin voida paremmin, mutta onnellisuutta en enää tavoittele, vaan tavallista ja riittävän hyvää elämää.

Jonkin ajan päästä alettiin puhuakin onnellisuusansasta ja, miten onni karkaa vain kauemmas, jos sitä tavoittelemalla tavoittelee. Ajattelin sitten, että en voi olla väärässä. Myös se auttaa, kun en erityisesti odota enää hyviä päiviä. Ei tarvitse kokea ylimääräisiä pettymyksiä, kun niitä ei tulekaan. Sekavaa sepustusta, mutta ehkäpä tästä saa riittävästi selvää.

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä tuohon viestiin jossa kyselin kokemuksia terapiasta, että tietysti ymmärrän sen ettei terapeutti usko "harhaisen" puhetta ja ihan mitä vaan. Mietin lähinnä vaan sitä, että kun omatkin kokemukseni ovat monenlaisia niin en kaipaisi vähättelyä niiden suhteen tai mitään epäilyjä. Olen eräälle läheiselleni jo sen sanonut, että järjissäni olen ja tiedän kyllä totuuden. Pahinta olisi varmaan kokea vähättelyä myös ammattilaisilta.

Lyhyeksi jäänyt yritykseni terapiaan opetti minulle, että ei terapeutiltakaan voi odottaa tarvitsemaani tukea.

Psyykkasin itseäni ja kerroin terapeutille asioita, joita en ole aiemmin sanonut kenellekään ääneen. Lopputulema oli, että hän vain heitti asiat takaisin päin näköä ja kohteli samalla lailla kun ihmiset menneisyydestä. Tämän jälkeen päätin etten anna enää yhdenkään terapeutin tai vastaavan huijata minua, että muka haluavat auttaa ja eivät tekisi mitään vahingoittavaa.

Luultavammim tulevaisuudessa yritän käyttää tilanteet siihen, että opetellaan selviytymiskeinoja ilman paljastuksia menneestä tai mistään muustakaan. Siis jos joskus terapiaan päätyisin tai edes lääkärin tai psykiatrisensairaanhoitajan vastaanotolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä tuohon viestiin jossa kyselin kokemuksia terapiasta, että tietysti ymmärrän sen ettei terapeutti usko "harhaisen" puhetta ja ihan mitä vaan. Mietin lähinnä vaan sitä, että kun omatkin kokemukseni ovat monenlaisia niin en kaipaisi vähättelyä niiden suhteen tai mitään epäilyjä. Olen eräälle läheiselleni jo sen sanonut, että järjissäni olen ja tiedän kyllä totuuden. Pahinta olisi varmaan kokea vähättelyä myös ammattilaisilta.

Lyhyeksi jäänyt yritykseni terapiaan opetti minulle, että ei terapeutiltakaan voi odottaa tarvitsemaani tukea.

Psyykkasin itseäni ja kerroin terapeutille asioita, joita en ole aiemmin sanonut kenellekään ääneen. Lopputulema oli, että hän vain heitti asiat takaisin päin näköä ja kohteli samalla lailla kun ihmiset menneisyydestä. Tämän jälkeen päätin etten anna enää yhdenkään terapeutin tai vastaavan huijata minua, että muka haluavat auttaa ja eivät tekisi mitään vahingoittavaa.

Luultavammim tulevaisuudessa yritän käyttää tilanteet siihen, että opetellaan selviytymiskeinoja ilman paljastuksia menneestä tai mistään muustakaan. Siis jos joskus terapiaan päätyisin tai edes lääkärin tai psykiatrisensairaanhoitajan vastaanotolla.

Minusta tuo on traumavaste, että yhden huonon kokemuksen jälkeen yleistää sen koskemaan kaikkia terapeutteja tai, että kehenkään ei voi luottaa. Asiat ei ole niin mustavalkoisia, enimmäkseen harmaan sävyjä; kaikissa on hyvää ja huonoa ja kaikki mokaa välillä, mutta voi löytyä vielä joku, jonka kanssa voisi saada hyviä kokemuksiakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä tuohon viestiin jossa kyselin kokemuksia terapiasta, että tietysti ymmärrän sen ettei terapeutti usko "harhaisen" puhetta ja ihan mitä vaan. Mietin lähinnä vaan sitä, että kun omatkin kokemukseni ovat monenlaisia niin en kaipaisi vähättelyä niiden suhteen tai mitään epäilyjä. Olen eräälle läheiselleni jo sen sanonut, että järjissäni olen ja tiedän kyllä totuuden. Pahinta olisi varmaan kokea vähättelyä myös ammattilaisilta.

Lyhyeksi jäänyt yritykseni terapiaan opetti minulle, että ei terapeutiltakaan voi odottaa tarvitsemaani tukea.

Psyykkasin itseäni ja kerroin terapeutille asioita, joita en ole aiemmin sanonut kenellekään ääneen. Lopputulema oli, että hän vain heitti asiat takaisin päin näköä ja kohteli samalla lailla kun ihmiset menneisyydestä. Tämän jälkeen päätin etten anna enää yhdenkään terapeutin tai vastaavan huijata minua, että muka haluavat auttaa ja eivät tekisi mitään vahingoittavaa.

Luultavammim tulevaisuudessa yritän käyttää tilanteet siihen, että opetellaan selviytymiskeinoja ilman paljastuksia menneestä tai mistään muustakaan. Siis jos joskus terapiaan päätyisin tai edes lääkärin tai psykiatrisensairaanhoitajan vastaanotolla.

Minusta tuo on traumavaste, että yhden huonon kokemuksen jälkeen yleistää sen koskemaan kaikkia terapeutteja tai, että kehenkään ei voi luottaa. Asiat ei ole niin mustavalkoisia, enimmäkseen harmaan sävyjä; kaikissa on hyvää ja huonoa ja kaikki mokaa välillä, mutta voi löytyä vielä joku, jonka kanssa voisi saada hyviä kokemuksiakin.

Olen eri. Ehkä pointti ei ole siinä ovatko kaikki terapeutit jotakin tai kaikki ihmiset jotakin, vaan siinä, että riittävätkö omat voimavarat yrittää kovin nopeasti uudelleen rakentaa sellaista suhdetta, jossa on riski tulla satutetuksi. Pettymysten käsittelyyn on vaikeaa, varsinkin jos pettymyksiä tulee useita nopealla tahdilla.

Sitä itsekin mietin etten välttämättä kestäisi sitä jos ammattilainen tavallaan "pettäisi" minut ja en saisi mitään hyvää niistä käynneistä.

Minä käsitin niin, että suunnilleen kerran tulisi vähätellyksi tai muuten ei-kuulluksi (koska yritys oli "lyhyeksi jäänyt"), ja siitä heti traumatisoitunut tekisi johtopäätöksen, että terapeutti eikä kukaan muukaan terapeutti voi ikinä auttaa. Tai tarkalleen ottaen hänhän kirjoitti näin:

"Tämän jälkeen päätin etten anna enää yhdenkään terapeutin tai vastaavan huijata minua, että muka haluavat auttaa ja eivät tekisi mitään vahingoittavaa."

Ja tästä kirjoitin, että traumavaste. Kuinka moni terapeutti haluaa oikeasti huijata? Minusta tuo on epärealistista, anteeksi vain.

Niin onhan se vaikeaa toisaalta suhtautua neutraalisti terapeutteihin. Ymmärrän toisaalta hyvin kuinka vaikeaa olisi ainakin itseni edes puhua heille mitään. Itsellä on vaan nyt niin vaikeaa. En vaan meinaa jaksaa enää tätä elämääni. Olen jotenkin niin kyllästynyt kaikkeen. Niin väsynyt ja surullinenkin olo.

Kaipaan liikaa sitä, että kohdeltaisiin hyvin ja saisin jotain hyvää muilta. Naurukin on yleensä kiva asia, mutta ei pilkkanauru tai ivallinen hymy. Samalla toisaalta soimaan itseäni, että mitä oikein luulen tai odotan. Enkö ole jo oppinut sen kuinka moni on ilkeä. En saisi odottaa liikoja. Joku kirjoitti joskus johonkin ketjuun, että jos ei odota mitä hyvään niin sitä ei tulekaan. Tämä esim ihmisten käytökseen liittyen. Taas itse mietin, että jos odottaa liikaa niin pettyy pahemmin. En tiedä silti miten oikeastaan aina jaksaa eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Niin onhan se vaikeaa toisaalta suhtautua neutraalisti terapeutteihin. Ymmärrän toisaalta hyvin kuinka vaikeaa olisi ainakin itseni edes puhua heille mitään. Itsellä on vaan nyt niin vaikeaa. En vaan meinaa jaksaa enää tätä elämääni. Olen jotenkin niin kyllästynyt kaikkeen. Niin väsynyt ja surullinenkin olo.

Kaipaan liikaa sitä, että kohdeltaisiin hyvin ja saisin jotain hyvää muilta. Naurukin on yleensä kiva asia, mutta ei pilkkanauru tai ivallinen hymy. Samalla toisaalta soimaan itseäni, että mitä oikein luulen tai odotan. Enkö ole jo oppinut sen kuinka moni on ilkeä. En saisi odottaa liikoja. Joku kirjoitti joskus johonkin ketjuun, että jos ei odota mitä hyvään niin sitä ei tulekaan. Tämä esim ihmisten käytökseen liittyen. Taas itse mietin, että jos odottaa liikaa niin pettyy pahemmin. En tiedä silti miten oikeastaan aina jaksaa eteenpäin.

Terapeutin työ on henkisesti raskasta. Minulle on käynyt joskus vastaanotolla niin, että terapeutti on tunnelmaa keventääkseen alkanut tehdä minusta pilkkaa. Ei mitenkään kovin pahasti, mutta toistuessaan nämä tilanteet ovat heikentäneet luottamusta terapeuttiin.

- Sivusta

Traumat ovat vieneet paljon voimia. Välillä ihmettelen miten jotkut traumoista huolimatta suorittavat niin kovalla vauhdilla asioita. Jos yritän itse saada itsestäni paljon irti, alkaa tulla fyysistä ja henkistä oireilua. Huomaan muistin ja tarkkaavaisuuden liian kovan paineen alla huononevan ja alan helpommin panikoida.

Se on kyllä totta, että traumat vaikuttavat monesti ihmiseen huonontavasti. Itsekin olen usein jotenkin kuin sumussa ja vaikeaa keskittyä nykyhetkeen. Lisäksi väsyn helposti. En jaksa paljonkaan mitä moni muu. Kaikenlainen jännitys ja muu levottomuus kuluttaa vielä lisää voimia. Monesti mietin miksi en vaan voi olla kuin joku tavallinen rento ihminen. Itsellä kaikki kokemukset ja lisäksi muutenkin stressaava ja jännittynyt persoona vielä lisää tätä kaikkea. Minulla pitäisi olla ihan hirveän rento ja huoleton elämä, että olisin rauhallisempi. Nyt muidenkin huolien ja elämän epävarmuuden myötä olo vaan pahenee.

Vierailija kirjoitti:

Se on kyllä totta, että traumat vaikuttavat monesti ihmiseen huonontavasti. Itsekin olen usein jotenkin kuin sumussa ja vaikeaa keskittyä nykyhetkeen. Lisäksi väsyn helposti. En jaksa paljonkaan mitä moni muu. Kaikenlainen jännitys ja muu levottomuus kuluttaa vielä lisää voimia. Monesti mietin miksi en vaan voi olla kuin joku tavallinen rento ihminen. Itsellä kaikki kokemukset ja lisäksi muutenkin stressaava ja jännittynyt persoona vielä lisää tätä kaikkea. Minulla pitäisi olla ihan hirveän rento ja huoleton elämä, että olisin rauhallisempi. Nyt muidenkin huolien ja elämän epävarmuuden myötä olo vaan pahenee.

Kyllä. Monien vuosien yrittämisellä on siltikin vaikea päästä siihen tilanteeseen, että elämä olisi sopivan tasaista suhteessa omiin voimavaroihin. Voi tietysti olla että kuormitus olisi paremmalla tolalla, jos ei tarvitsisi miettiä toimeentuloa, vaan voisi rytmittää päivänsä kuinka itse parhaaksi näkee.

Vierailija kirjoitti:

Traumat ovat vieneet paljon voimia. Välillä ihmettelen miten jotkut traumoista huolimatta suorittavat niin kovalla vauhdilla asioita. Jos yritän itse saada itsestäni paljon irti, alkaa tulla fyysistä ja henkistä oireilua. Huomaan muistin ja tarkkaavaisuuden liian kovan paineen alla huononevan ja alan helpommin panikoida.

Sitten voikin sattua ja tapahtua. Ei tietysti ikinä pitäisi päästää stressiä liian pahaksi. Omat käsittelykeinot eivät kuitenkaan tahdo riittää, jos liiallinen kuormitus ei missään vaiheessa ala helpottaa.

Vierailija kirjoitti:

Kaipaisin myös terapiassa tai terapeutilla (voi olla psykologi myös yms) käyneiltä kokemuksia siitä miten he ovat suhtautuneet siihen mitä olette esim omasta elämästänne kertoneet. Onko teitä uskottu ja ymmärretty heidän toimestaan? Itse mietin sitä, että pahinta kaikesta olisi varmaan se, että sellainen ammattihenkilö vähättelisi asiaa tai jotenkin miettisi, että liiottelen yms. Tai ettei edes uskoisi minua. Jos olen saanut erään läheiseni viimein tajuamaan jotain kokemuksiani edes vähän niin en haluaisi enää alkaa ammattilaista vakuuttamaan. Olen myös sellainen, että helposti vähättelen kokemaani ja jos toinen vähättelee sitä niin itsekin osaan hyvin näytellä, kuinka se kaikki ei ollutkaan niin paha juttu. Toisaalta tietysti jokainen on oma persoonansa. Myös ammattilaiset. Vaikeaa on silti on muutenkin ajatella puhuvansa jollekin.

On ollut vähättelyä, ohittamista, sanottu, että uhriudun. Mutta sitten on myös hyvä terapeutti ottanut minut tosissaan, enemmän tosissaan kuin itse itseäni koskaan, mutta se vaati yli puolen vuoden tiiviin kontaktin, kun hän havahtui tilanteeseen, että se on paljon vakavampi kuin edes itse tiedostan. Hänen kehoituksestaan menin psykiatrille, mukana terapeutin saate sekä valmistelin itse käynnin hyvin -> psykiatri otti heti täysin tosissaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin onhan se vaikeaa toisaalta suhtautua neutraalisti terapeutteihin. Ymmärrän toisaalta hyvin kuinka vaikeaa olisi ainakin itseni edes puhua heille mitään. Itsellä on vaan nyt niin vaikeaa. En vaan meinaa jaksaa enää tätä elämääni. Olen jotenkin niin kyllästynyt kaikkeen. Niin väsynyt ja surullinenkin olo.

Kaipaan liikaa sitä, että kohdeltaisiin hyvin ja saisin jotain hyvää muilta. Naurukin on yleensä kiva asia, mutta ei pilkkanauru tai ivallinen hymy. Samalla toisaalta soimaan itseäni, että mitä oikein luulen tai odotan. Enkö ole jo oppinut sen kuinka moni on ilkeä. En saisi odottaa liikoja. Joku kirjoitti joskus johonkin ketjuun, että jos ei odota mitä hyvään niin sitä ei tulekaan. Tämä esim ihmisten käytökseen liittyen. Taas itse mietin, että jos odottaa liikaa niin pettyy pahemmin. En tiedä silti miten oikeastaan aina jaksaa eteenpäin.

Terapeutin työ on henkisesti raskasta. Minulle on käynyt joskus vastaanotolla niin, että terapeutti on tunnelmaa keventääkseen alkanut tehdä minusta pilkkaa. Ei mitenkään kovin pahasti, mutta toistuessaan nämä tilanteet ovat heikentäneet luottamusta terapeuttiin.

- Sivusta

Miten konkreettisesti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin onhan se vaikeaa toisaalta suhtautua neutraalisti terapeutteihin. Ymmärrän toisaalta hyvin kuinka vaikeaa olisi ainakin itseni edes puhua heille mitään. Itsellä on vaan nyt niin vaikeaa. En vaan meinaa jaksaa enää tätä elämääni. Olen jotenkin niin kyllästynyt kaikkeen. Niin väsynyt ja surullinenkin olo.

Kaipaan liikaa sitä, että kohdeltaisiin hyvin ja saisin jotain hyvää muilta. Naurukin on yleensä kiva asia, mutta ei pilkkanauru tai ivallinen hymy. Samalla toisaalta soimaan itseäni, että mitä oikein luulen tai odotan. Enkö ole jo oppinut sen kuinka moni on ilkeä. En saisi odottaa liikoja. Joku kirjoitti joskus johonkin ketjuun, että jos ei odota mitä hyvään niin sitä ei tulekaan. Tämä esim ihmisten käytökseen liittyen. Taas itse mietin, että jos odottaa liikaa niin pettyy pahemmin. En tiedä silti miten oikeastaan aina jaksaa eteenpäin.

Terapeutin työ on henkisesti raskasta. Minulle on käynyt joskus vastaanotolla niin, että terapeutti on tunnelmaa keventääkseen alkanut tehdä minusta pilkkaa. Ei mitenkään kovin pahasti, mutta toistuessaan nämä tilanteet ovat heikentäneet luottamusta terapeuttiin.

- Sivusta

Miten konkreettisesti?

Mikroaggressioilla kuten eleet, ilmeet ja äänensävy. Sanomisiin on tartuttu ja niistä väännetty myöhemmin eri yhteyksissä jotain muuta kuin mitä niillä on alkuperäisessä keskustelussa tarkoitettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin onhan se vaikeaa toisaalta suhtautua neutraalisti terapeutteihin. Ymmärrän toisaalta hyvin kuinka vaikeaa olisi ainakin itseni edes puhua heille mitään. Itsellä on vaan nyt niin vaikeaa. En vaan meinaa jaksaa enää tätä elämääni. Olen jotenkin niin kyllästynyt kaikkeen. Niin väsynyt ja surullinenkin olo.

Kaipaan liikaa sitä, että kohdeltaisiin hyvin ja saisin jotain hyvää muilta. Naurukin on yleensä kiva asia, mutta ei pilkkanauru tai ivallinen hymy. Samalla toisaalta soimaan itseäni, että mitä oikein luulen tai odotan. Enkö ole jo oppinut sen kuinka moni on ilkeä. En saisi odottaa liikoja. Joku kirjoitti joskus johonkin ketjuun, että jos ei odota mitä hyvään niin sitä ei tulekaan. Tämä esim ihmisten käytökseen liittyen. Taas itse mietin, että jos odottaa liikaa niin pettyy pahemmin. En tiedä silti miten oikeastaan aina jaksaa eteenpäin.

Terapeutin työ on henkisesti raskasta. Minulle on käynyt joskus vastaanotolla niin, että terapeutti on tunnelmaa keventääkseen alkanut tehdä minusta pilkkaa. Ei mitenkään kovin pahasti, mutta toistuessaan nämä tilanteet ovat heikentäneet luottamusta terapeuttiin.

- Sivusta

Miten konkreettisesti?

Mikroaggressioilla kuten eleet, ilmeet ja äänensävy. Sanomisiin on tartuttu ja niistä väännetty myöhemmin eri yhteyksissä jotain muuta kuin mitä niillä on alkuperäisessä keskustelussa tarkoitettu.

Parhaimmillaan terapia voi olla korjaava kokemus, mutta helposti siinä on aivan samoja elementtejä kuin muissakin ihmissuhteissa. Terapeutit eivät ole mitään yli-ihmisiä. Terapeutin väsymys ja turhautuminen asiakkaan hitaaseen edistymiseen voivat näkyä suoraan potilaalle. Ironia on yleensä huono keino käsitellä vaikeita aiheita, kun keskustelu jää silloin usein epämääräiseksi ja voi olla sävyltään loukkaava.

Kuinka monella riittää voimavaroja ylläpitää ihmissuhteita? Olen huomannut omalta osaltani että vuosien aikana jaksaminen niihin on heikentynyt. Ei jaksa sovittaa yhteen aikatauluja eikä oikein virittäytyä kuuntelemaan muiden asioita. Se harmittaa, mutta siltikään voimavaroja ei tule mistään lisää. Ei vain sitten tule otettua yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monella riittää voimavaroja ylläpitää ihmissuhteita? Olen huomannut omalta osaltani että vuosien aikana jaksaminen niihin on heikentynyt. Ei jaksa sovittaa yhteen aikatauluja eikä oikein virittäytyä kuuntelemaan muiden asioita. Se harmittaa, mutta siltikään voimavaroja ei tule mistään lisää. Ei vain sitten tule otettua yhteyttä.

Mulla on ihan sama juttu, en jaksa ja vaikka kaipaisin enemmän yhteydenpitoa, ei tule enää itsellänikään laitettua viestiä samaan tapaan kuin ennen enkä käytä enää fb:iakaan. Sitten taas suren yksinäisyyttäni ja tylsyyttä, mikä on ristiriidassa sosiaalisen passiivisuuteni kanssa. Mitähän kannattaisi tehdä, keräillä ensin voimavaroja?

Minä olen ottanut puheeksi terapeuttini kanssa hetket, kun olen tulkinnut terapeutin turhautuneeksi, kyllästyneeksi tai vastaavaa ja joka kerta on ilmennyt, että olen omien pelkojen ja/tai muuten traumataustani takia tulkinnut terapeuttia väärin. Hänen mielestään olen puhunut ihan oikeista asioista ja minä olin kuvitellut, että terapeutin mielestä varmaan jauhan asiaan kuulumattomia juttuja.

Kannattaa tutkailla tätä traumataustan mukanaan tuomaa väärin tulkintaa, siis sen mahdollisuutta. Aina kannattaa myös ottaa suoraan puheeksi, muuten niitä ei voida ratkoa. Tämä on myös yksi terapiassa oppimani aikuisen toimintatapa; rakentava puheeksiotto. Ei ole mielekästä jäädä yksin tällaisia asioita pohtimaan.

Oli traumatausta tai ei, muistin, että lukion psykologiassa opetettiin, että yleensä ihmiset tekee tulkintoja pelkojensa tai toiveidensa kautta.