Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
1001/3141
|
10.06.2023 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Tällä videolla ajatus siitä, että häpeä on tunne, jolla saamme pidettyä ne traumat pinnan alla, joita emme ole vielä valmiit vastaanottamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tällä videolla ajatus siitä, että häpeä on tunne, jolla saamme pidettyä ne traumat pinnan alla, joita emme ole vielä valmiit vastaanottamaan.
Aika monta videota jaettu linkkinä samalta tekijältä. Oletko fani vai kyseinen terapeutti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä videolla ajatus siitä, että häpeä on tunne, jolla saamme pidettyä ne traumat pinnan alla, joita emme ole vielä valmiit vastaanottamaan.
Aika monta videota jaettu linkkinä samalta tekijältä. Oletko fani vai kyseinen terapeutti?
Youtube alkoi tarjota noita minulle pari vkoa sitten. En ole löytänyt muita suomenkielisiä tuolta kannalta lähestyviä. Vaan jotain perushuttua. Saa mielellään linkata muitakin, jos joku tietää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä videolla ajatus siitä, että häpeä on tunne, jolla saamme pidettyä ne traumat pinnan alla, joita emme ole vielä valmiit vastaanottamaan.
Aika monta videota jaettu linkkinä samalta tekijältä. Oletko fani vai kyseinen terapeutti?
Youtube alkoi tarjota noita minulle pari vkoa sitten. En ole löytänyt muita suomenkielisiä tuolta kannalta lähestyviä. Vaan jotain perushuttua. Saa mielellään linkata muitakin, jos joku tietää.
Tosi hyviä nämä videot. Harmi, että disso taas vie kaiken "opin" pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä videolla ajatus siitä, että häpeä on tunne, jolla saamme pidettyä ne traumat pinnan alla, joita emme ole vielä valmiit vastaanottamaan.
Aika monta videota jaettu linkkinä samalta tekijältä. Oletko fani vai kyseinen terapeutti?
Youtube alkoi tarjota noita minulle pari vkoa sitten. En ole löytänyt muita suomenkielisiä tuolta kannalta lähestyviä. Vaan jotain perushuttua. Saa mielellään linkata muitakin, jos joku tietää.
Tosi hyviä nämä videot. Harmi, että disso taas vie kaiken "opin" pois.
Tee muistiinpanot oleellisista asioista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päivän shortti (self sabotage):
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hmm, en ole ihan varma siitä, mitä hyötyä on sanoa ääneen ajatuksensa siitä kuinka voisi olla maailmankaikkeuden kannalta parempi jos jättiasteroidi tuhoaisi koko ihmiskunnan. Ehkä tänne jäljelle jäävillä muilla elämänmuodoilla saattaisi silloin mennä tulevaisuudessa paremmin kuin nykymenolla.
Ei kai tarvitse mitään varsinaista hyötyä ollakaan. Helpottaa silti ainakin itseäni puhua suoraan. Yhtä pahoja ja opportunistisia muutkin elämänmuodot ovat, ihminen toki älynsä vuoksi pahin.
Monet eläimet osoittavat enemmän empatiaa lajitovereita kohtaan ja yli lajirajojen kuin ihminen. Mikään muu eläinlaji ei tietoisesti toiminnan seuraukset ymmärtäen aja muita lajeja sukupuuttoon.
Eläimetkin saalistavat ja alistavat toisiaan armotta. Yhtä lailla voisi sanoa, että ihmiset osoittavat empatiaa toisia ihmisiä kohtaan sekä yli lajirajojen. Empatian määrä riippuu paljon otollisesta tilanteesta ja yksilöiden välisistä eroista. Eläinten joutuminen heikompaan ja riistettyyn asemaan taas selittyy aivojen vähemmän kehittyneellä rakenteella ja toiminnalla. Jos eläimillä olisi ihmistä vastaava kognitiivinen kapasiteetti, ne toimisivat keskimäärin yhtä itsekkäästi, luontoa tuhoavasti ja samalla tavoin muita lajeja alleen polkien.
Mutta kun niillä ei ole. Mikä tässä on pointtina? Yritätkö vähätellä ihmisen aiheuttamaa tuhoa?
Esitin vain ajatusleikin, lue se uudestaan niin ymmärrät. Periaatteessa myös oman kysymyksesi voisi kääntää toisinpäin ja pohtia yritätkö vähätellä luonnon ja eläinten julmuutta? Luonnossa on vain voittajia ja häviäjiä, vaikka muut lajit eivät pystyisikään vähäisemmän älykkyytensä vuoksi rakentamaan atomipommia.
Ihminen on kovaa vauhtia tekemässä planeetasta itselleen elinkelvotonta. Ei vastaa mielikuvaani voittajasta.
Taidamme puhua eri asioista. En jaottele lajeja ylemmäs tai alemmas, eikä minua kiinnosta millaisia pelkästään ihmiset tai eläimet ovat, sillä kaikki elämä, voittaminen ja selviytyminen perustuu samaan vallankäyttöön ja ns. vahvimman oikeuteen. Pahin laji luonnollisesti voittaa maapallon herruuden (ihmiset), ja pahin yksilö yleensä saavuttaa johtoaseman omassa yhteisössään tai vaikka susi- ja apinalaumassa. Kyse ei siis ole puolien ottamisesta tai ihmisen toiminnan vähättelystä, muttei myöskään eläinten nostamisesta ihmistä moraalisesti korkeammalle tasolle.
Et ymmärrä mistä minä puhun. Ympäristötuhosta. Siitä miten typerästi ihminen toimii tuhotessaan kaiken.
Sitä paitsi tuo alfauros ja alfanaaras ajattelu on niin vanhentunutta. Tutkijatkaan eivät enää usko susilauman toiminnan perustuvan hierarkiaan vaan lauman jäsenten yhteistyöhön.
Käsitän kyllä, että puhuit ympäristötuhosta. Itse vain en puhunut siitä tai pidä ihmistä pahuudesta johtuvien ongelmien varsinaisena juurisyynä. Näen ihmisen eräänlaisena pitkälle kehittyneenä oireena tai seurauksena jostakin suuremmasta, minkä vuoksi ihmisen typeryys on tässä keskustelussa kannaltani epäolennainen kysymys.
Sinun argumenttisi on, että eläimet ovat moraalisesti parempia ja ihminen on eläintä pahempi mm. luonnon ja muiden lajien systemaattisen tuhoamisen vuoksi, kun taas minun argumenttini on, että kaikilla elävillä olennoilla on vaihtelevasti samanlaista taipumusta hyvyyteen ja pahuuteen. En näe siinä mielessä mitään luontokappaletta täysin viattomana tai edes viattomampana, koska elämä on lähtöisin samasta maailmankaikkeudesta ja noudattaa yhteisiä evoluution ja selviytymisen lainalaisuuksia. Mitä eläinten laumakäyttäytymiseen tulee, sen taustalla vaikuttaa (lähes) aina jokin hierarkia tai kilpailuasetelma siitä huolimatta, vaikka lauman eri jäsenten välillä tapahtuisi kaikkia osapuolia hyödyttävää yhteistyötä.
Tarkastelin siis asiaa monimutkaisempana ja koko olemassa olevaa todellisuutta koskevana ilmiönä, ja pidänkin sitä lähinnä alkukantaisena hyvän ja pahan välisenä taisteluna, jossa paha yleensä voittaa. Tietysti olisi hienoa ajatella, että ihmiskunta onnistuisi joskus ylittämään itsensä ja voittamaan pahuuden, mutta en ole asiasta varma, ja tulen tuskin sitä ainakaan tässä elämässä todistamaan.
Voi myös olla, että pahuus on ainoa totuus ja hyvää siinä missä hyvä onkin pahaa ja heikkoa. Tai ettei ole kumpaakaan vaan vain tekemämme tulkinnat subjektiivisista tuntemuksista. Ehkä olemme käsittäneet kaiken väärin emmekä pysty myöntämään itsellemme, että elämme pahuutta suosivassa universumissa, jossa pahuus on yksinkertaisesti merkki voimasta, vahvuudesta ja resilienssistä eli loppujen lopuksi dominanssista ja voittamisesta. Toisaalta sekin on mahdollista, että ihmisellä on kyky tulla tietoiseksi kehityksestään ja tehdä toisenlaisia valintoja. Siksi ainoa toivo lienee tulevissa sukupolvissa ja siinä mitä heille opetamme, koska se tulee määrittämään tulevaisuuden kulun.
Selvensin nyt vähän ajatuksiani, jotta saisit niistä vielä paremmin kiinni. En jaksa kuitenkaan kirjoittaa aiheesta tämän enempää kovin syvällisesti, kun se meni näin off-topiciksi, ja tärkein tuli jo sanottua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottavasti ketju ei hiljene. Mulla on ollut tänään vaikea päivä. On tuntunut mm. hirveän epäreilulta, miten ihan kamalatkin ihmiset vaan porskuttaa työelämässä ja elämässä muutenkin ja itse ei kykene. Elämä on välillä niin uskomattoman epäreilua.
Mun traumoihin auttoi terapia, joka jatkuu vielä.
olen joutunut oman isäni seksuaalisen ahdistelun uhriksi kun olin 11v.
Sehän sitten on vaikuttanut ihan kaikkeen. väärät miesvalinnat jne.
Nyt on semmonen olo, että on aika ottaa omasta itsestä vastuu. Pitkään tein muuria ympärille ja kiloja tullut paljon vuosien aikana.
No, karma muistaa ja niin kävi isälleni. Paha sai palkkansa. En tunne myötätuntoa häntä enkä äitiäni kohtaa. Iäkkäitä toki ovat. Olen omalla tavallani asioiden kanssa sinut. mutta mulle on parasta, kun en pidä yhteyttå.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä on hyvin selitetty sietoikkunan käsite: https://kollega.fi/2023/06/vireystilan-saately-palautumisemme-ytimessa/…
Vierailija kirjoitti:
Mun traumoihin auttoi terapia, joka jatkuu vielä.
olen joutunut oman isäni seksuaalisen ahdistelun uhriksi kun olin 11v.
Sehän sitten on vaikuttanut ihan kaikkeen. väärät miesvalinnat jne.Nyt on semmonen olo, että on aika ottaa omasta itsestä vastuu. Pitkään tein muuria ympärille ja kiloja tullut paljon vuosien aikana.
No, karma muistaa ja niin kävi isälleni. Paha sai palkkansa. En tunne myötätuntoa häntä enkä äitiäni kohtaa. Iäkkäitä toki ovat. Olen omalla tavallani asioiden kanssa sinut. mutta mulle on parasta, kun en pidä yhteyttå.
Miten te muut koette noi väärät miesvalinnat? Itsestä tuntuu, että kukaan normaali mies ei ole koskaan lähestynyt minua tai kiinnostunut minusta, minä kyllä olisin heistä. Sitten muutamia kertoja yrittänyt ennakkoluulottomasti suhdetta jonkun kanssa ja rakastunutkin, mutta jokaisen suhteen takia olisi tarvinnut terapiaa, kun ovat toksisesti käyttäytyviä. Suurin osa elämästä mennyt sinkkuna tästä syystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun traumoihin auttoi terapia, joka jatkuu vielä.
olen joutunut oman isäni seksuaalisen ahdistelun uhriksi kun olin 11v.
Sehän sitten on vaikuttanut ihan kaikkeen. väärät miesvalinnat jne.Nyt on semmonen olo, että on aika ottaa omasta itsestä vastuu. Pitkään tein muuria ympärille ja kiloja tullut paljon vuosien aikana.
No, karma muistaa ja niin kävi isälleni. Paha sai palkkansa. En tunne myötätuntoa häntä enkä äitiäni kohtaa. Iäkkäitä toki ovat. Olen omalla tavallani asioiden kanssa sinut. mutta mulle on parasta, kun en pidä yhteyttå.
Miten te muut koette noi väärät miesvalinnat? Itsestä tuntuu, että kukaan normaali mies ei ole koskaan lähestynyt minua tai kiinnostunut minusta, minä kyllä olisin heistä. Sitten muutamia kertoja yrittänyt ennakkoluulottomasti suhdetta jonkun kanssa ja rakastunutkin, mutta jokaisen suhteen takia olisi tarvinnut terapiaa, kun ovat toksisesti käyttäytyviä. Suurin osa elämästä mennyt sinkkuna tästä syystä.
Mua hävettää ne ja olen sitten kokenut, että en voi itseenikään tai arviointikykyyni luottaa. Pidin pitkän tauon parisuhteissa ja silti ensimmäinen parisuhde sen jälkeen oli mm.sadistinen. Ei fyysistä väkivaltaa, mutta väkisin toisista naisista puhumista ja rajojeni ja suojieni rikkomista. En ole vieläkään toipunut siitä.
Nyt olen ollut eri suhteessa n.4,5 vuotta eikä tämäkään suhde normaali ole, mutta mies on pääosin kiltti ja hyvä. Tosi hyväkin. Mutta hänelläkin on traumatausta ja vaikeuksia aggression säätelyssä (pahimmillaan pitää lyhyitä mykkäkouluja, vaikka tietää niiden rikkovan). Onneks nykyään tätä tosi harvoin, koska emme enää juuri riitele. Olemme paljon tekemisissä joka päivä, mutta emme nuku yhdessä. En pysty siihen, vaikka harjoiteltiin. Ehkä joskus vielä. Välillä mua hävettää "outo" suhteemme, mutta useimmiten ei, koska tämä tuntuu sopivan meille. Silti en ole ihan varma vastaako suhde kaikkiin tarpeisiini enkä ole varma olenko valinnut "oikein".
Pari aiempaa suhdetta sisälsi rankkaakin fyysistä(kin) väkivaltaa, joten niihin verrattuna nykyinen suhde tosi hyvä. Mutta mihin oikeasti pitäisi verrata; en tiedä.
Vierailija kirjoitti:
Tässä on hyvin selitetty sietoikkunan käsite: https://kollega.fi/2023/06/vireystilan-saately-palautumisemme-ytimessa/…
Tämä oli tosi hyvä, kiitos! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä on myös nyt ollut vaikeaa. Oli hyvä lukea tuo juttu yli ja alivireydestä. Levottomuus vaivaa minua nyt. Jos mietin itseäni niin se epätodellinen olo yms dissosiaatioon viittaava on toisaalta myös auttanut minua. Toisaalta en voi kirjoittaa, että olisin kokenut mitään kovin "pahoja" olotiloja niihin liittyen. Kirjoitankin sellaisista oloista minkä kanssa vielä pärjää melko hyvin.
Kuitenkin nämä tunteet ovat ehkä auttaneet minua elämään "omassa kuplassani" ja vähän kuin unohtamaan ikävät jutut. Näin on mennyt esim pari viimeistä kesää ja olen elänyt omassa kuplassani. Ikäviä juttuja on sattunut, mutta olen päässyt helposti takaisin siihen kuplaani. Nyt, kun pää on muuten selkeämpi eikä epätodellinen olo ole niin vahva niin sitten en pääsekään enää siihen turvallisee kuplaani. Ikävät jutut pyörivät mielessä enemmän. Olen vähän kuin kadottanut kyvyn haaveiluun yms mihin siinä epätodellisemmassa olossa vielä pystyin.
Nyt, kun olen vahvemmin kiinni nykyhetkessä kaikki tunteet ovat enemmän esillä. Välillä jopa kaipaan sitä oloa jolla pystyin sulkemaan todellisuutta pois. Se auttoi minua. Kirjoitan silti vaan omista kokemuksistani ja joku voi kokea ahdistavia hetkiä epätodellisen olon kanssa. Niin itsekin välillä. Tällä hetkellä olen jotenkin liikaa ajatuksissani kiinni. En tiedä mitä tästä kesästä oikein tulee tällä menolla. Eräskin ikävä juttu on pyörinyt mielessäni monta päivää. Liittyy siihen pilkkaamiseen mistä kirjoitin. Sain taas kuulla ilkeitä kommentteja (satuin kuulemaan) ja en ole varma kuvasiko joku minua. Tätäkin on vaan tapahtunut ennenkin (ihan oikeasti) ja osaan melko hyvin tulkita tämän jutun. Sen jälkeen olen sitten kelannut niitä hetkiä uudestaan ja uudestaan. Silti en meinaa enää päästä yli tuostakaan. Aiemmin sitä ehkä unohti sen kaiken helpommin. Nyt en jotenkin meinas kestää enää ikäviä juttuja. Kaipaan jotain ihmeellistä muutosta kaikkeen tai jotain oikeutta mitä tiedän etten tule saamaan vaan tuo epäreiluus jatkuu.
Kaiken tämän jälkeen sitten pitäisi varmaan mukamas pystyy olemaan rento muiden kanssa ja normaali. Vaaditaan paljon, kun miettii taustaani ja kaikkia ikäviä ihmisiä. Tämän kesän alku ollut täynnä ikäviä juttuja. Pahoittelen, kun valitan tänne. Mietin vaan niin paljon sitä kuinka epäreilu maailma on. Joku kirjoitti vangeista ja itse taas tunnen itseni "syyttömänä tuomituksi" tai sitten muuten ajatusteni vangiksi. Ei tästä kyllä meinaa enää tulla mitään. Eteenpäin aina jotenkin pääsen, mutta en tiedä kuinka oikeasti voin olla onnellinen enää. Ilon hetkiä löytyy, mutta en ole kuitenkaan onnellinen. Joku tietysti kirjoittaa kuinka annan liikaa muiden tai ikävien juttujen vaikuttaa. Silti en vaan oikein enää meinaa kestää.
Kaipaisin myös terapiassa tai terapeutilla (voi olla psykologi myös yms) käyneiltä kokemuksia siitä miten he ovat suhtautuneet siihen mitä olette esim omasta elämästänne kertoneet. Onko teitä uskottu ja ymmärretty heidän toimestaan? Itse mietin sitä, että pahinta kaikesta olisi varmaan se, että sellainen ammattihenkilö vähättelisi asiaa tai jotenkin miettisi, että liiottelen yms. Tai ettei edes uskoisi minua. Jos olen saanut erään läheiseni viimein tajuamaan jotain kokemuksiani edes vähän niin en haluaisi enää alkaa ammattilaista vakuuttamaan. Olen myös sellainen, että helposti vähättelen kokemaani ja jos toinen vähättelee sitä niin itsekin osaan hyvin näytellä, kuinka se kaikki ei ollutkaan niin paha juttu. Toisaalta tietysti jokainen on oma persoonansa. Myös ammattilaiset. Vaikeaa on silti on muutenkin ajatella puhuvansa jollekin.
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on myös nyt ollut vaikeaa. Oli hyvä lukea tuo juttu yli ja alivireydestä. Levottomuus vaivaa minua nyt. Jos mietin itseäni niin se epätodellinen olo yms dissosiaatioon viittaava on toisaalta myös auttanut minua. Toisaalta en voi kirjoittaa, että olisin kokenut mitään kovin "pahoja" olotiloja niihin liittyen. Kirjoitankin sellaisista oloista minkä kanssa vielä pärjää melko hyvin.
Kuitenkin nämä tunteet ovat ehkä auttaneet minua elämään "omassa kuplassani" ja vähän kuin unohtamaan ikävät jutut. Näin on mennyt esim pari viimeistä kesää ja olen elänyt omassa kuplassani. Ikäviä juttuja on sattunut, mutta olen päässyt helposti takaisin siihen kuplaani. Nyt, kun pää on muuten selkeämpi eikä epätodellinen olo ole niin vahva niin sitten en pääsekään enää siihen turvallisee kuplaani. Ikävät jutut pyörivät mielessä enemmän. Olen vähän kuin kadottanut kyvyn haaveiluun yms mihin siinä epätodellisemmassa olossa vielä pystyin.
Nyt, kun olen vahvemmin kiinni nykyhetkessä kaikki tunteet ovat enemmän esillä. Välillä jopa kaipaan sitä oloa jolla pystyin sulkemaan todellisuutta pois. Se auttoi minua. Kirjoitan silti vaan omista kokemuksistani ja joku voi kokea ahdistavia hetkiä epätodellisen olon kanssa. Niin itsekin välillä. Tällä hetkellä olen jotenkin liikaa ajatuksissani kiinni. En tiedä mitä tästä kesästä oikein tulee tällä menolla. Eräskin ikävä juttu on pyörinyt mielessäni monta päivää. Liittyy siihen pilkkaamiseen mistä kirjoitin. Sain taas kuulla ilkeitä kommentteja (satuin kuulemaan) ja en ole varma kuvasiko joku minua. Tätäkin on vaan tapahtunut ennenkin (ihan oikeasti) ja osaan melko hyvin tulkita tämän jutun. Sen jälkeen olen sitten kelannut niitä hetkiä uudestaan ja uudestaan. Silti en meinaa enää päästä yli tuostakaan. Aiemmin sitä ehkä unohti sen kaiken helpommin. Nyt en jotenkin meinas kestää enää ikäviä juttuja. Kaipaan jotain ihmeellistä muutosta kaikkeen tai jotain oikeutta mitä tiedän etten tule saamaan vaan tuo epäreiluus jatkuu.
Kaiken tämän jälkeen sitten pitäisi varmaan mukamas pystyy olemaan rento muiden kanssa ja normaali. Vaaditaan paljon, kun miettii taustaani ja kaikkia ikäviä ihmisiä. Tämän kesän alku ollut täynnä ikäviä juttuja. Pahoittelen, kun valitan tänne. Mietin vaan niin paljon sitä kuinka epäreilu maailma on. Joku kirjoitti vangeista ja itse taas tunnen itseni "syyttömänä tuomituksi" tai sitten muuten ajatusteni vangiksi. Ei tästä kyllä meinaa enää tulla mitään. Eteenpäin aina jotenkin pääsen, mutta en tiedä kuinka oikeasti voin olla onnellinen enää. Ilon hetkiä löytyy, mutta en ole kuitenkaan onnellinen. Joku tietysti kirjoittaa kuinka annan liikaa muiden tai ikävien juttujen vaikuttaa. Silti en vaan oikein enää meinaa kestää.
Koen ihan samalla tavalla ja myös kaipaan omaa dissosiaatiokuplaa. Nyt kaikki tuntuu isoilta asioilta ja mäkin jään kiinni niihin, kun vasta opettelen normaalia tunne-elämää. Juuri tänään kirjoitin päiväkirjaan herkkyydestäni. Terapeuttikin sanoi yhdestä ilkeästä ihmisestä, että yleensä ihmiset suhtautuu tollaisiin tölväyttelijöihin jättämällä ne omaan arvoonsa, mutta se sai mut tuntemaan itseni vialliseksi, kun mä en pysty suhtautua vaan ko.ihminen aiheutti mulle hirveän olon. En ole päässyt sen yli, että tollaiset ihmiset sitten "menestyy" elämässä ilman minkäänlaista hätää, vaikka ovat kamalia. Kirjoitinkin tästä lyhyesti tänne tällä viikolla.
Joka tapauksessa mietin meneekö tämä herkkyys ohi jossain vaiheessa? Vai olenko lopunelämääni näin vereslihalla ja herkkä. En jaksaisi, se on liian kivuliasta.
Kamalaa, että joudut kokea tollaista, että susta puhutaan ja mahdollisesti kuvataan! Niin epäreilua ja törkeää. :,( Ihmiset osaa kyllä olla ihan hirveitä ja julmia. Voimia!
Vierailija kirjoitti:
Kaipaisin myös terapiassa tai terapeutilla (voi olla psykologi myös yms) käyneiltä kokemuksia siitä miten he ovat suhtautuneet siihen mitä olette esim omasta elämästänne kertoneet. Onko teitä uskottu ja ymmärretty heidän toimestaan? Itse mietin sitä, että pahinta kaikesta olisi varmaan se, että sellainen ammattihenkilö vähättelisi asiaa tai jotenkin miettisi, että liiottelen yms. Tai ettei edes uskoisi minua. Jos olen saanut erään läheiseni viimein tajuamaan jotain kokemuksiani edes vähän niin en haluaisi enää alkaa ammattilaista vakuuttamaan. Olen myös sellainen, että helposti vähättelen kokemaani ja jos toinen vähättelee sitä niin itsekin osaan hyvin näytellä, kuinka se kaikki ei ollutkaan niin paha juttu. Toisaalta tietysti jokainen on oma persoonansa. Myös ammattilaiset. Vaikeaa on silti on muutenkin ajatella puhuvansa jollekin.
Mä olen tullut terapiassa kuulluksi ja otetuksi tosissaan. Ei ole vähätelty, päinvastoin otettu vakavasti, kun olen kertonut menneisyyden jutuista. On suhtauduttu asiallisesti, ehkä enemmän myötätuntoa olisin kaivannut. Itselläni on miesterapeutti ja uskon sukupuolen vaikuttavan siihen.
Kirjoitinkin juuri kuinka herkkä olen ja joskus terapeutti "normalisoi" tapahtuneita, ehkä niissä hetkissä välillä tulee tunne, että olen vääränlainen tai koen väärällä tavalla. Mutta sitten taas on ilmeisesti ihan yleistä, että traumatisoituneet ovat herkistyneet tietynlaisille jutuille, joten ajattelen itsekin, että eheällä taustalla en olisi näin herkkä.
Terapeuttia valitessa voi kysyä minkälainen on terapeutin vuorovaikutustyyli ja tapa olla dialogissa. Siinä toki joutuu ottamaan riskin, kun on uskottava mitä terapeutti sanoo. Itselläni tämä toimi, terapeutti on ollut sellainen kuin sanoikin.
Lisään vielä tuohon viestiin jossa kyselin kokemuksia terapiasta, että tietysti ymmärrän sen ettei terapeutti usko "harhaisen" puhetta ja ihan mitä vaan. Mietin lähinnä vaan sitä, että kun omatkin kokemukseni ovat monenlaisia niin en kaipaisi vähättelyä niiden suhteen tai mitään epäilyjä. Olen eräälle läheiselleni jo sen sanonut, että järjissäni olen ja tiedän kyllä totuuden. Pahinta olisi varmaan kokea vähättelyä myös ammattilaisilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on myös nyt ollut vaikeaa. Oli hyvä lukea tuo juttu yli ja alivireydestä. Levottomuus vaivaa minua nyt. Jos mietin itseäni niin se epätodellinen olo yms dissosiaatioon viittaava on toisaalta myös auttanut minua. Toisaalta en voi kirjoittaa, että olisin kokenut mitään kovin "pahoja" olotiloja niihin liittyen. Kirjoitankin sellaisista oloista minkä kanssa vielä pärjää melko hyvin.
Kuitenkin nämä tunteet ovat ehkä auttaneet minua elämään "omassa kuplassani" ja vähän kuin unohtamaan ikävät jutut. Näin on mennyt esim pari viimeistä kesää ja olen elänyt omassa kuplassani. Ikäviä juttuja on sattunut, mutta olen päässyt helposti takaisin siihen kuplaani. Nyt, kun pää on muuten selkeämpi eikä epätodellinen olo ole niin vahva niin sitten en pääsekään enää siihen turvallisee kuplaani. Ikävät jutut pyörivät mielessä enemmän. Olen vähän kuin kadottanut kyvyn haaveiluun yms mihin siinä epätodellisemmassa olossa vielä pystyin.
Nyt, kun olen vahvemmin kiinni nykyhetkessä kaikki tunteet ovat enemmän esillä. Välillä jopa kaipaan sitä oloa jolla pystyin sulkemaan todellisuutta pois. Se auttoi minua. Kirjoitan silti vaan omista kokemuksistani ja joku voi kokea ahdistavia hetkiä epätodellisen olon kanssa. Niin itsekin välillä. Tällä hetkellä olen jotenkin liikaa ajatuksissani kiinni. En tiedä mitä tästä kesästä oikein tulee tällä menolla. Eräskin ikävä juttu on pyörinyt mielessäni monta päivää. Liittyy siihen pilkkaamiseen mistä kirjoitin. Sain taas kuulla ilkeitä kommentteja (satuin kuulemaan) ja en ole varma kuvasiko joku minua. Tätäkin on vaan tapahtunut ennenkin (ihan oikeasti) ja osaan melko hyvin tulkita tämän jutun. Sen jälkeen olen sitten kelannut niitä hetkiä uudestaan ja uudestaan. Silti en meinaa enää päästä yli tuostakaan. Aiemmin sitä ehkä unohti sen kaiken helpommin. Nyt en jotenkin meinas kestää enää ikäviä juttuja. Kaipaan jotain ihmeellistä muutosta kaikkeen tai jotain oikeutta mitä tiedän etten tule saamaan vaan tuo epäreiluus jatkuu.
Kaiken tämän jälkeen sitten pitäisi varmaan mukamas pystyy olemaan rento muiden kanssa ja normaali. Vaaditaan paljon, kun miettii taustaani ja kaikkia ikäviä ihmisiä. Tämän kesän alku ollut täynnä ikäviä juttuja. Pahoittelen, kun valitan tänne. Mietin vaan niin paljon sitä kuinka epäreilu maailma on. Joku kirjoitti vangeista ja itse taas tunnen itseni "syyttömänä tuomituksi" tai sitten muuten ajatusteni vangiksi. Ei tästä kyllä meinaa enää tulla mitään. Eteenpäin aina jotenkin pääsen, mutta en tiedä kuinka oikeasti voin olla onnellinen enää. Ilon hetkiä löytyy, mutta en ole kuitenkaan onnellinen. Joku tietysti kirjoittaa kuinka annan liikaa muiden tai ikävien juttujen vaikuttaa. Silti en vaan oikein enää meinaa kestää.
Koen ihan samalla tavalla ja myös kaipaan omaa dissosiaatiokuplaa. Nyt kaikki tuntuu isoilta asioilta ja mäkin jään kiinni niihin, kun vasta opettelen normaalia tunne-elämää. Juuri tänään kirjoitin päiväkirjaan herkkyydestäni. Terapeuttikin sanoi yhdestä ilkeästä ihmisestä, että yleensä ihmiset suhtautuu tollaisiin tölväyttelijöihin jättämällä ne omaan arvoonsa, mutta se sai mut tuntemaan itseni vialliseksi, kun mä en pysty suhtautua vaan ko.ihminen aiheutti mulle hirveän olon. En ole päässyt sen yli, että tollaiset ihmiset sitten "menestyy" elämässä ilman minkäänlaista hätää, vaikka ovat kamalia. Kirjoitinkin tästä lyhyesti tänne tällä viikolla.
Joka tapauksessa mietin meneekö tämä herkkyys ohi jossain vaiheessa? Vai olenko lopunelämääni näin vereslihalla ja herkkä. En jaksaisi, se on liian kivuliasta.Kamalaa, että joudut kokea tollaista, että susta puhutaan ja mahdollisesti kuvataan! Niin epäreilua ja törkeää. :,( Ihmiset osaa kyllä olla ihan hirveitä ja julmia. Voimia!
Kiitos sinulle viestistä. Kyllä tämä asia on ollut itselle niitä pahimpia kaikesta. En koskaan ajatellut, että kiusaamiseni joskus johtaisi tähän. Sitä ehkä kesti paremmin silloin, kun se kiusaaminen tapahtui kasvokkain. Nyt myöhemmin, kun mietin, että aikaa on kulunut ja on eri paikkakunta niin tuo olisi jo ohitse. En kuvitellut kaiken jatkuvan. Moni ei ehkä pysty käsittämään sitä kaikkea. Silti tiedän kyllä missä mennään ja mikä on totuus. Samalla arvelen taustalla olevia ihmisiä. Toisaalta en varmaan koskaan saa tietää mitä kautta ikävät puheet ovat levinneet. Mietin monesti, että kun muiden kuva itsestäni on ns arvoton niin miten pystyn enää tutustumaan muihin. Siinä on vaikeaa ajatella itsestään myönteistä.
Joku ehdotti muuttoakin, mutta kuka toisaalta pistää koko muun elämänsä jutut sekaisin sen vuoksi. Ei se vaan mene niin varsinkin, kun tässä on paljon asioita mukana. En pysty siihen nyt. Puhutaan ainakin paljon pahaa. Joskus ollaan kuvattu myös niin, että oikeasti tiesin sen ja eivät peitelleet mitään.
Itse olen saanut myös läheisiltä viestiä, ettei saa välittää. Eivät aluksi edes uskoneet kaikkea. Nyt, kun joku uskoo niin se on sitten sitä ettei kannata välittää yms. Eihän se helppoa ole. Itselle oli ehkä joskus helpompaa olla välittämättä. Nyt myöhemmin taas joka vaatimus siihen, että kohdeltaisiin hyvin ja asiallisesti on nostanut päätään aina vaan lisää. Se saa sitten suremaan tätä kaikkea. Samalla yksinäisyys on ikävää. En vaan tällä taustalla oikein enää halua tutustua ihmisiin.
Mietin paljon sitä, että itselläkin on vaan kokoajan se kynnys kestää kaikkea jotenkin madaltunut. Ehkä olen kestänyt jo niin paljon kaikkea niin nyt meinaa jo mennä yli vähitellen. Tarkoitan tässä myös nuoruuden kiusaamista yms. Minun on myös vaikeaa hyväksyä jonkun ikävän ihmisen menestystä. Hän saa tavallaan elää ns hyvää elämää. Silloin mietin joskus, että tahtoisin hänen kokevan edes jotain ikävää mikä ns herättäisi ehkä hänet. Tämä tosin vain tietyistä. Muuten en toivo muille pahaa.
Täälläkin oli tuo eräs ketju missä sai kirjoittaa miten on nuorena ajatellut elämänsä menevän ja mikä on nykytilanne. Itsekin vaan toivoin parannusta ja että voisin paremmin ja olisin onnellisempi. Muutamia pieniä juttuja. Eihän se toisaalta niin ole mennyt. Vikaa tietysti itsessäkin. Yritän nyt keksiä jotain mukavaa tähänkin kesään. Kiitos vielä viestistäsi. Se piristi minua. Toivon sinullekin voimia. Kirjoitan myös aina paljon. Se taas johtuu paljon siitä, kun ei ole ketään kenelle puhua.