Onko kellään ollut kokemusta että äiti olisi "kateellinen" tyttären naiseudesta?

Kiitos tästä ketjusta! Oma äitini tuntui teininä tosi vaivaannuttava, kun hän kehui rintojani täydellinen mallisiksi ja että voisin muuttaa niiden ilmettä rintaliivejä vaihtamalla millaiseksi vain haluan. Lisäksi hän sanoi usein, että olen niin kaunis ja muodokas, etten saa haksahtaa kenenkään miehen kehuihin ulkonäöstäni, koska se oli niin ilmeisesti kohdallaan.

Nyt aikuisena ymmärrän, että nolo ja ällö äitini yritti vain omalla tavallaan vahvistaa keskiverron teininsä positiivista kehonkuvaa ja omanarvontuntoa. Ja tätä kirjoittaessani tajuan, että hän teki tuota samaa kun tulin ensimmäistä kertaa äidiksi. Olin ihan pihalla ja hermoraunio, mutta aina sain kuulla miten ihana äiti osaan olla.

Tuttua! Äitini on anorektikko, jonka mielestä kaikki normipainoisetkin ovat ällöttävän lihavia. Kommentoi siis herkästi ulkonäköä ( minun, ja myös muiden).

En itse tykkää kovin meikata ja siitäkin kuulen, että pitäisi vähän "kaunistautua" ( eli vetää samanlaiset sotamaalaukset kuin äidilläni) ja jättää silmälasit pois ( itse tykkään laseistani ja ne ovat osa itseäni).

Myös pukeutuminen herättää kommentteja.

On kitkerä, ivallinen ja myös kateellisen lyttäävä. On niin raskas ihminen, että välttelen kanssakäymistä. Taas kohta on äitienpäivä ja pakolliset kahvittelut edessä, huokaus. Mutta pakko on, jollei halua taas kuulla asiasta loppuvuoden ajan...

Entäs äiti joka pukeutui miesten vaatteisiin, ja olematta mikään trans on aina vihannut naisia. 

Armotonta tuo äitiys monella

Kyllä

Minunkaan äitini ei ole täydellinen. Mutta paljon vähemmän on altistanut minua väkivallalle kuin oma äitinsä tai anoppi. Kaltoin kohdeltu siis vaan

Naisvihaa on myös naisissa. Oma äitini tuollainen myös. Normimeininki

Tosi tuttua.



Oma äitini oli kateellinen rinnoistani. Hän muisti moneen kertaan sanoa, ettei hänen suvussaan ole naisilla rintoja ja kun ostin rintaliivejä, hänen mielestään ne olivat liian isot ja jotenkin ne olivat ongelma.



Kun kasvoin ja halusin matkustaa maailmalla, oli se suuri ongelma. Moneen kertaan kuulin, kuinka hän saman ikäisenä ei matkustanut vaan perusti perheen. Jotenkin aina reissuista löytyi negatiivista sanottavaa, eikä hän ole koskaan ollut niistä kiinnostunut. Ja sitten kun toinen sukulaiseni oli yhdestä reissustani kiinnostunut (piti minua rohkeana kun uskalsin paikkaan jossa turismi ei ole kehittynyttä) niin äitini oli kateellinen tästä huomiosta ja valitti minulle kuinka koki olonsa ulkopuoliseksi kun me keskustelimme.

(Ja siis huomiona, että myöhemmällä aikuisiällä äitini on kyllä reissannut sydämensä kyllyydestä.)



Kun harrastin liikuntaa, sekin oli kateuden aihe. Ikään kuin henkilökohtainen loukkaus häntä kohtaan. En olisi saanut käydä salilla kun hän ei ehtinyt/jaksanut. (Todellisuudessa aikaa oli ja väsymys johtui elintavoista.)



Ihmeellistä tuo äidin lapseensa kohdistama kateus. Eikö jokainen äiti toivo lapselleen vähintään parempaa kuin itselleen?

 

Löytyy kateellinen äiti ja myös sisko. Molemmat ovat tyytyväisimmillään, kun minulla menee huonosti. Jos menee hyvin, niin ivaillaan ja veetuillaan.

Mun äiti on tuon tyylinen. Ihan hirveän kade siitä millainen olen. Äiti on aika epävarma lopulta. En usko että hän tietää millainen on ihmisenä. On sitten päättänyt mennä ns massan mukana. On merkkivaatteita ja kaikkea geneeristä.

Minä taas olen enemmän oman tieni kulkija. En nyt ihan superouto, mutta en mitenkään valtavirtaakaan. Mun koti on täynnä asioita joista pidän ja mun vaatteet on sellaisia mistä pidän, viis muiden mielipiteistä. En meikkaa, ei ole laitettuja ripsiä eikä kynsiä. En koe niitä tarpeelliseksi. Olen antanut myös omille lapsilleni tilaa olla sellaisia kuin ovat.

Tätä äiti ei siedä. Yrittää myös lapsiini liittää jotain aivan ihme piirteitä. Vanhin lapseni on esimerkiksi suorapuheinen, jopa sarkastinen. Ei kuitenkaan koskaan ilkeä muille, vaan sovittelevat kaikkien kaveri. Äitini juuri naureskeli miten sanoisi varmaan xyz. Sanoin äidille ettei todellakaan sanoisi noin ilkeästi ikinä kenellekään, niin äiti vain jatkoi.

En tiedä miksei hän siedä sitä, että ihmiset on sellaisia kuin ovat ja ehkä jopa ystävällisiä toisilleen.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on tuon tyylinen. Ihan hirveän kade siitä millainen olen. Äiti on aika epävarma lopulta. En usko että hän tietää millainen on ihmisenä. On sitten päättänyt mennä ns massan mukana. On merkkivaatteita ja kaikkea geneeristä.

Minä taas olen enemmän oman tieni kulkija. En nyt ihan superouto, mutta en mitenkään valtavirtaakaan. Mun koti on täynnä asioita joista pidän ja mun vaatteet on sellaisia mistä pidän, viis muiden mielipiteistä. En meikkaa, ei ole laitettuja ripsiä eikä kynsiä. En koe niitä tarpeelliseksi. Olen antanut myös omille lapsilleni tilaa olla sellaisia kuin ovat.

Tätä äiti ei siedä. Yrittää myös lapsiini liittää jotain aivan ihme piirteitä. Vanhin lapseni on esimerkiksi suorapuheinen, jopa sarkastinen. Ei kuitenkaan koskaan ilkeä muille, vaan sovittelevat kaikkien kaveri. Äitini juuri naureskeli miten sanoisi varmaan xyz. Sanoin äidille ettei todellakaan sanoisi noin ilkeästi ikinä kenellekään

En tiedä miksei hän siedä sitä, että ihmiset on sellaisia kuin ovat ja ehkä jopa ystävällisiä toisilleen.

Kukapa haluaisi myöntää olevansa jotenkin outo ja vajavainen. Mieluummin ajattelemme, että maailma on juuri sillä lailla ikävä paikka, että omituinen toimintamme on asianmukaista. Hyvin ymmärrettävää, ja hyvin vahingollista. Meidän pitäisi rakastaa enemmän totuutta kuin pehmusteita sitä vastaan.

Enkä vielä pahempaa... kokee tyttärensä kilpailijanaan... ihan sairasta.... hyvä että en tullut tapetuksi kotona vai olisiko se ehkä ollut hyväkin ratkaisu?

Ei mitään kunnon muistoja äidistä. Ei halausta, ei kivaa sanomista, ei mitään. Ompeli mulle pienenä koululaisena kyllä kivat vaatteet ja kun lähdin Englantiin, mutta mikähän on ollut motiivi? Huono omatunto vai mikä?

En jaksa kirjoittaa. Hyvä että teillä tämä ketju.

Vierailija kirjoitti:

Siinä 70-luvun äiti -ketjussa (tms) oli tällaisia ikäviä äitikokemuksia monellakin. Eli et ole ainoa.

Sinäkö tykkäisit, jos miehesi katselee enemmän tytärtänne kuin sinua? Kyllä sille syynsä on, että terve äiti rajoittaa tyttären pukeutumista ja naiseuden paljastelua kotosalla.

Mutsi kirjoitti:

Jos minulla olisi tytär, niin hän olisi varmaan kaunein ja ihanin nainen. Minulla on komeita poikia, heillä on komeita poikia ja kauniita tyttöjä. Olen onnellinen. Miksi äiti olisi tyttärelleen kateellinen? Olisi ylpeä, itsehän on tehnyt.

NO siksi, kun niissä äidiksi tulleiksikin - tarkoituksella tai tahtomattaan- on ihan tosissaan ja vakavasti  persoonallisuudelltaan vinksahtaneita naisia, joille se jälkipolvi on enemmän uhka kuin mahdollisuus, vihan ja kateuden kohde.

Isäni on kyllä ollut minulle kateellinen kun olin lapsi. Muistan vieläkin kun iloitsin vanukkaasta ja isä siihen nyrpeällä naamalla jotain latistavaa. Millainen isä oikein tekee noin ettei lapselle iloa salli.

Tutun kuuloista. Meillä kotona kans meikkaaminen oli "itserakkaiden puuhaa". Peilin edessä oleminen oli  "mallaamista". En vieläkään pysty olemaan peilin edessä esim. kaupassa normaalisti vaan koen, että minun pitää mennä jonnekin piiloon katsomaan itseäni peilistä ettei vain pidettäisi itserakkaana.

Koskaan en saanut mitään kannustusta ulkonäkööni liittyen ja olen aina pitänyt itseäni rumana. Vasta muutettuani pois kotoa opin meikkaamaan seuraamalla kavereiden meikkaamista.

Tää rintaliivia asia on kans tuttu. Muistan kun rinnat alkoi teininä kasvaa ja piti olla se valkoinen t-paita silti päällä :/ Tosi ahdistavaa. Vaatteet sain myös aina jonkun serkun tai sisaren vanhat. Kaikenlaiseen kaunistautumiseen suhteuduttiin vihamielisesti.

En koskaan saanut sellaista ihailevaa ja rakastavaa katsetta vanhemmiltani. Minkä jokaisen lapsen pitäisi saada kokea. En muista kuka psykologi se oli joka puhui siitä, että lapsen pitäisi saada vanhemmiltaan rakastava katse.

Edelleen koen hirveän ahdistavan tunteen jos kuulen nykyisin äitini arvostelevan lasten lapsiaa tyyliin: Kyllä niillä kesti tuntikausia tälläytyä, ettei sen takia päästy lähtemään aikaisemmin. Nää lapsenlapset on teinejä, joten antaa heidän tällläytyä. Sehän on just se aika elämästä kun pitäisi saada näyttää kauniilta, saada uusia vaatteita ja kuulla ihailvia kommentteja vanhemmilta jne.

Ehkäpä se oli ennen vanhaan kasvatustapa, ettei tyttäristä tulisi hupakoita, vaan kunnon työihmisiä. Ankaruus oli hyve kasvatuksessa, koska muuhun ei ollut varaa, jos haluttiin menestyä, käydä koulut loppuun ja siirtyä työelämään. Ei siihen kuuluneet kehuskelut ja lasten ihailut, niiden katsottiin ohjaavan liikaan itsekeskeisyyteen. Elämä oli ankarampaa.

Ihmiset ovat ja olivat myös erilaisia. Jotkut ovat hyviä suustaan, puhuvat paljon kaikkea tarkoittamatta, vain ollakseen mieliksi tai pitääkseen suhteet hyvinä tms. Sitten on karumpia ihmisiä, jotka eivät osaa small talkia, mutta voivat olla paljon luotettavampia ja "parempia" esimerkiksi kasvattajina kuin nämä suulaat, huolehtivat lapsistaan kuitenkin paremmin kuin kaikkien kaverit tms.

Ei siis voi verrata kaikkia ja kaikkea, lopputulos ratkaisee. Eikä se, että joinakin aikoina pidetään jotain kehumista tai "sosiaalisuutta" parhaana ihmisen "mittana" kerro yhtään mitään siitä, onko näin oikeasti. Äänekkäimmät eivät ole aina oikeassa, vaikka niin luulevat. Ihmiset ovat vain niin kovin erilaisia, eivätkä useinkaan ymmärrä toisiaan.